Synnyinmaa, isänmaa, kotimaa

Aina joulukuussa Suomessa puhutaan lähes paatoksella isänmaasta. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, johtuu itsenäisyyspäivästä, joka on 6.12. Isämme ja isiemme isät puolustivat maataan.

Olen usein miettinyt sanaa isänmaa ja verrannut mielessäni sitä synnyinmaa- ja kotimaa-sanoihin.

Tarvitsemmeko sanaa isänmaa. Se ei kerro oikeastaan yhtään mitään. Sana viittaa maahan, jossa isämme asuvat tai ovat asuneet. Miksi ei yhtä hyvin setäinmaa, äidinmaa, tätienmaa? Hyvin suurella todennäköisyydellä hekin asuvat tässä maassa.

Ja aivan hyvin kukaan heistä ei asu Suomessa, kun katsomme asiaa suomalaisten perspektiivistä. Muilla perspektiivi on omansa.

Minusta olisikin parempi käyttää ilmaisuja synnyinmaa ja kotimaa. Ne ovat selkeitä ilmaisuja, eikä niiden tarvitse olla yksi ja sama maa.

Olen syntynyt Suomessa ja asun Suomessa. Näin ollen Suomi on minulle sekä synnyinmaa että kotimaa. Jos olisin muuttanut johonkin toiseen maahan ja asuisin siellä pysyvästi, niin tämä toinen maa olisi kotimaani. Suomi on ja pysyy synnyinmaanani.

Omalta osaltani en halua puhua isänmaasta. Se vie ajatukset jotenkin hyvin oikealle poliittisessa kentässä, ja sotiin.

Loputon luonnonvara

Nykyään kautta maailman puhutaan luonnonvaroista, uusiutuvista ja uusiutumattomista. Tosin näiden kahden vaihtoehdon kohdalla käytetään useimmiten sanaa energia, ei luonnonvara. Maallikosta kyse on aivan samasta asiasta.

Yksi erittäin tärkeä luonnonvaramuoto on unohdettu. Se on loputon. Siitä voidaan puhua myös energiana, koska se turvaa kansalaisia kuten vaikkapa sähköenergia.

Kyse on sosiaalityöstä yleensä, ja tässä erityisesti lastensuojelun sosiaalpalveluista. Niin sosiaalohjaajien kuin sosiaalityöntekijöiden työ antaa ainakin jonkinlaista energiaa eli turvaa asiakkaille - joskus vapaaehtoisesti, joskus pakotetusti. 

Sosiaalityö, sosiaalipalvelut ovat loputon luonnonvara, koska näin on pakko olla. Muuten yhteiskunta olisi entistä pahemmassa kriisissä.

Väheksymättä muiden sosiaalipalvelujen merkitystä haluan jostain syystä keskittyä lastensuojeluun.

Miksi lastensuojelua tarvitaan? Siksi, kun yhteiskunta ei suojaa kansalaisiaan riittävästi muilla keinoilla. 

Jos, siis jos, neuvoloiden palvelut olisivat ajantasaisia ja niissä pystyttäisiin keskittymään perheiden asioihin kunnolla, oltaisiin hyvällä alulla. Jos neuvolat voisivat havaita perheiden mahdolliset ongelmat ajoissa, niin perheet saisivat oikeanlaisen avun oikeaan aikaan.

Jos koulut pystyisivät ja uskaltaisivat kiinnittää huomiota riittävän ajoissa oppimisongelmiin ja muihin lapsen kasvua ja kehitystä haittaaviin ongelmiin, niin lapsi saisi ajoissa apua.

Jos lapsiperhepalveluiden varhainen tuki tarjoaisi riittävästi tukea, niin lastensuojelua ei ehkä tarvittaisi. Yksi palvelumuodoista on kotipalvelu, ei ihan mutta melkein kuin entinen kodinhoitaja. Jos kotipalvelua olisi saatavilla, niin perheiden monista ongelmatilanteista päästäisiin eteenpäin ilman lastensuojelua.

Sosiaalihuoltolaissa kyllä todetaan muun muassa, että kotipalveluja tulee saada milloin vain vuorokauden ajasta riippumatta.

Jos terveydenhuolto pystyisi huolehtimaan kansalaisten terveyden- ja sairaanhoidosta riittävällä tasolla, niin lastensuojelua ei tarvittaisi ainakaan siinä määrin kuin nykyään.

Jos erikoissairaanhoito pystyisi vastaamaan lasten ja nuorten hyvinkin vaikeisiin psyykkisiin oireiluihin, niin lastensuojelu ei kuormittuisi niin paljon kuin nykyään.

Lastensuojelu ei yleensä ole oikea ratkaisu psyykkisesti oireileville lapsille. Traumat vain vahvistuvat ja pitkittyvät. Lastensuojelussa ei ole psykiatrista osaamista. Se hankitaan sijoittamalla lapsi/nuori sellaiseen paikkaan, jossa kyseista osaamista on. 

Kun jokin palvelu ennen viimesijaista lastensuojelua ei pysty huolehtimaan lapsesta/nuoresta, niin lastensuojelu ottaa kopin, sen on pakko ottaa koppi.

Miksi sitten ei toimita kuten pitäisi? Siksi, kun kunnat ja kuntayhtymät eivät myönnä resursseja niihin ensisijaisiin palveluihin riittävästi. Ilmeisesti pitävät parempana sitä, että perheet kärsivät ja huomattavasti kalliimmat palvelut ratkaisevat!?!

Eivätkä sosiaalipalvelut ole ainoa loputon luonnonvara. Myös terveydenhuolto kuuluu tähän katergoriaan.

Ihan oikeaa joululunta

Eilen manantaina täällä kotikonnuillani satoi ihan oikeaa joululunta. Pakkaslunta, joka kevyesti leijaili maanhan. 

Sitä oli helppo kolata. Ahnehdin niin ennen töihinlähtöä, että en meinannut joutua pihasta minnekään. Meinasin viedä talkkariltani leivän suusta.

Onneksi kolattava alue on sen verran suuri, että talkkarikin sai omansa. Töihin oli pakko joutua.

Jäin miettimään, että tietävätkö lapset 20-30 vuoden kuluttua, mitä pakkaslumi, joululumi tarkoittaa. Viekö ilmastonmuutos heiltä tämän ihmeen?

Voimmeko me jotenkin edistää lumen asiaa? Voimmeko jotenkin säilöä pakkaslunta, tai lunta yleensä? En tarkoita konkreettisesti vaan edes kuvaannollisesti. Otetaan edes kuvia, viedeoita, mitä tahansa. Tallennetaan tätä talven ihmettä!

Parasta olisi, että vuosikymmenien kuluttua lumi olisi sitä ihan oikeaa!

Oletko kulkutautimyönteinen?

Oletko kulkutautimyönteinen? Jos olet, Partsulla on hyviä ohjeita.

Kulkutauti voi olla mikä tahansa massoissa leviävä tauti, joita on ollut kautta aikojen. Myös nykyään niin "muodissa" oleva Covid-19-viruksen aiheuttama tauti. 

Miten voit osoittaa, että olet kulkutautimyönteinen? Voi hyvät hyssykät! Keinoja on monia.

Älä välitä Suomen hallituksen määräyksistä tai ohjeista. Halveksi terveysviranomaisten antamia ohjeita. Ne rajoittavat sinun itsemääräämisoikeuttasi ja jopa liikkumisvapauttasi. Ajattele, että MINÄ päätän, eivät muut!

Voit hillua missä vain ja miten vain. Voit vierailla kenen tahansa luona tai kutsua kenet tahansa luoksesi. Eri asia on, päästävätkö he sinut luokseen tai tulevatko he luoksesi. Biletä sydämesi kyllyydestä.

Pärski nuhaasi missä vain ja miten vain. Nenäliinat, hihan ja muut suojaavat elementit voi unohtaa kokonaan. Et voi mitään, jos aivastuttaa! Aivastus vain tulee.

Voit myös unohtaa käsihygienian, mieluiten hygienian kokonaan. Älä missään tapauksessa käytä kasvomaskeja, koska ne suojaavat ilmeisesti vain muita, eivät sinua. Mitä niistä muista?!

Matkustele eri puolilla maailmaa, ihan vain huviksesi. Kotimaassa suuntaa tiesi sinne, missä on Covid-19:n kiihtymis- tai leviämisvaihe. Ei se sinua koske. Sinähän olet vain vierailulla. Ei tartu ei.

Äläkä missään tapauksessa ota rokotteita. Saattaisithan estää taudin leviämisen.

Sanan kulkutautimyönteinen kuulin tänään MTV:n Viiden jälkeen -ohjelmassa, kun emeritusprofessori Heikki Peltola nosti sen esiin rokotekriittisyyden synonyymina. Hän oli törmännyt sanaan edellisenä päivänä Ylen Ykkösaamun twiitissä.

Vain "kulkutautimyönteinen", joka muuten on loistava oivallus rokotekriittisyyden synonyymiksi, on lainausta. Muutoin ajatukseni ovat omiani.

Toivottavasti, hyvä lukijani, et ole kulkutautimyönteinen. Jos olet, saat silti lukea blogiani jatkossakin. 

Toivon meidän kaikkien toimivan vastuullisesti - ei kulkutautimyönteisesti!

Kutsu tuli - vihdoinkin

Olen ollut pienestä pitäen sitä mieltä, että minussa on sitä jotakin. Tosin niin on muissakin, mutta väliäkö sillä.

Olen ollut lupaava hiihtäjä. Lapsena hiihtelin lähipellolla. Osallistuin myös hiihtokilpailuihin. Piirimestaruuskisoissa vein voiton. Hieno suoritus! Eikö totta?

Valtakunnallisissa kisoissa Kajaanissa tulin toiseksi. Kyseisessä sarjassa meitä kilpailijoita oli kaksi. Jätin siis kaikki, jotka eivät uskaltaneet osallistua, taakseni. Olin silloin ehkä 8-10-vuotias.

Mielestäni saavutukseni oli sen verran huomattava, että olen odottanut kutsua itsenäisyyspäivän linnanjuhliin jo kauan. Yli 50, siis yli viisikymmentä vuotta!

Tänä vuonna se viimein tuli. Kiitos Covid-19-viruksen, tai kuten itse mieluummin ilmaisen, kiitos koronan.

Nyt me kaikki saimme kutsun itsenäisyyspäivän juhliin. Ihan linnaan emme pääse, mutta väliäkö sillä. Eivät pääse ne muutkaan, ne, jotka yleensä kutsutaan.

Mitä muita ansioita minulla on kuin lupaava hiihtäjä? Enpä nyt keksi. Minusta se olisi ollut riittävä peruste saada kutsu Linnan Juhliin! :)

 

Etätyön riemuja

Kun viime keväänä työnantajani päätti siirtää meidät osittaiseen etätyöhön, en tykännyt laisinkaan. Alusta alkaen minulle etätyön haitat olivat suuremmat kuin hyödyt.

Suurin haitta oli, kun ei tavannut kuin osaa työkavereista. Meidän yksikkömme jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen (johon kuulun) oli toimistolla vuoroviikoin maanantaista keskiviikkoon tai maanantain ja tiistain. Loppuviikko meni etätöissä kotona.

Hienoa oli tietenkin se, että näin oman ryhmäni porukkaa, tosin vaihtelevasti. Työmme on sellaista, että emme ole vain toimistolla vaan teemme kotikäyntejä ja istumme verkostopalavereissa muiden viranomaisten ja asiakkaiden kanssa.

Sen toisen ryhmän väkeä en ole juuri nähnyt. Kesällä oli pieni tauko pakollisiin etätöihin. Silloin meillä oli mahdollisuus tavata isommalla porukalla.

Tähän väliin haluan korostaa, että en vastusta etätyöpäätöstä. Covid-19-viruksen, kotoisammin koronan, vuoksi se oli enemmän kuin tarpeellinen ja hyvä päätös.

Kun syksyllä alkoi uudestaan tämä vuorottelu lähi- ja etätöissä, niin olen löytänyt siitä uskomattomia riemunaiheita. Vaikka osaa työkavereistani en voi vieläkään tavata, ja heitä on ikävä.

Riemua tuottaa se, että saan nukkua aamulla pidempään. Entisenä aamuvirkkuna, nykyisenä ei-koskaan-virkkuna ((;), jopa puolentoista tunnin lisäaika on luksusta.

Kun menen työpaikalleni, niin herätys on ennen kuutta. Koska nykyään olen äärettömän hidas aamutoimissa, niin pienikin lisäaika tekee terää. Etäpäivinä riittää, kun nousen ylös puoli kahdeksalta, jos siltä tuntuu.

Toinen riemun tuoja on kiireettömyyden tunne. En sovi kotikäyntejä tai muita pakollisia palavereja heti aamuun. Jos myöhemmin päivällä tulee kiire, niin se ei haittaa. Herätty on.

Ja se valon, luonnonvalon (lue hämärän) näkeminen kotikonttorissa! Työpaikallani istun selkä osittain kahteen kapeaan ikkunaan päin. Ja niiden alaosa on tummanvihreän hyönteissuojan peitossa. Eli niiden kohdalla ei näy valoa. 

Kotona näen sen valon. Kodin työhuone on talon eteläisellä puolella, joten auringonkin voi nähdä, jos se suvaitsee taivaalle ilmestyä.

Kaikkia kodin askareita ei tarvitse aloittaa alusta työpäivän jälkeen, vaan niihin voi valmistautua hyvin jo aamusta. Pyykinpesukoneen voin laittaa pyörimään niin, että pyykki on ripustettavissa heti, kun työpäivä päättyy. Samoin on astianpesukoneen kohdalla.

Ruokatauolla voi käydä happihyppelyllä ja hakea liiteristä, puuvajasta, puuvarastosta (mitä sanaa kukin haluaa käyttää) puita, pilkettä, klapeja (mitä sanaa niistäkin kukin haluaa käyttää) seuraavaa päivää varten.

Ja päivän päätteeksi. Kirjaudut ulos töistä, suljet työkoneen ja -puhelimen, ja volaa, olet jo kotona, vapaalla. Yli puolen tunnin kotimatka-aika säästyi. Ja aamulla vastaava aika työmatkaan. 

Kun olen ns. lähipäivinä huolehtinut kaupassa käynnistä, niin ei tarvitse lähteä kauppaankaan. On minulla kauppa noin kilometrin päässä, mutta ostan sieltä vain täydennystä. Sen verran kallis tämä Sale on.

Tuntematon sotilas

Olen katsonut kaikki kolme elokuvaa, joiden pohjana on Väinö Linnan kirja Tuntematon sotilas: Edvin Laineen, Rauni Mollbergin ja Aku Louhimiehen. Nyt olen katsonut Yle Areenasta Louhimiehen versiosta tehtyä sarjaa.Viidestä osasta kaksi on katseltu.

Kaikkien näiden elokuvien ja tämän sarjan kohdalla olen tuntenut itseni hämmentyneeksi. Miksi nämä elokuvat on tehty?

Kunnioitetaanko niillä Väinö Linnaa, sodissa kuolleita ja elävinä selvinneitä sotasankareita, itse sotaa? Varmaan kaikkia muita, mutta toivon, että ei itse sotaa.

Laineen ja Mollbergin elokuvien katsomisesta on sen verran pitkä aika, että en tohdi suuria mielipiteitä niistä ilmaista. Ne olivat sekä erilaisia että samanlaisia. Olihan kyse saman romaanin filmatisoinnista.

Eikä Louhimiehen elokuvakaan poikkea niistä. Kaikki kolme on tehty eri aikakausina, mutta se ei näy niissä. Vai näkyykö - siis sisällöllisesti? Itse asiassa olen miettinyt, tarvittiinko enää tätä Louhimiehen elokuvaa ja sarjaa. Toiko se jotain lisäarvoa sodan ja kärsimyksen näkemiseen? Toiko se lisäarvoa Linnan romaanin tulkintaan?

Minulle sota on vastenmielinen. Se aiheuttaa ihmisissä valtavaa kärsimystä, tuskaa, epätietoisuutta.Siinä kärsivät rintamalla olevat ja kotijoukot - niin omalla puolella kuin vastapuolella.

En voi olla vertaamatta sotaa rauhan ajan väkivaltaan, etenkin lapsiin kohdistuvaan. Jos aikuiset pahoinpitelevät lapsia, niin lapset traumatisoituvat vakavasti. Kuten sotilaatkin.

Jos sotilaat voivat "riemuita", kun sodan toinen osapuoli ei osunutkaan, niin lapsi ei voi. Jos lapsi pääsee pakoon lyövää aikuista, niin riemu ei ole päällimmäinen tunne. Pelko, ahdistus, tuska seuraavaat pahoinpideltyä lasta myös silloin, kun häntä ei lyödä.

Sama koskee aikuisia, jotka joutuvat pahoinpidellyiksi rauhan aikana. 

Riippumatta siitä, milloin väkivaltaa kohdistetaan toisiin, se on väärin. Myös sota. Ihan kaikella kunnioituksella niitä kohtaan, jotka on pakotettu rintamalle.

Toivon, että Laineen, Mollbergin ja Louhimiehen elokuvat on tehty sotaa vastustamaan. Ihan aina ei tämä välity niistä, ainakaan minulle.

Hullu, sairas, välinpitämätön vai mitä?

Donald Trumpin presidenttikausi päättyy vajaan kahden kuukauden kuluttua. Onneksi. Uusi presidentti Joe Biden astuu virkaansa 20.1.2021.

Olen kovasti ihmetellyt ja miettinyt Trumpin käyttäytymistä. Hän toiminut erittäin vastuuttomasti ja omavaltaisesti koko virkakautensa ajan demokratiaa halveksuen. Hän on vaurioittanut, ja vaurioittaa edelleen, Yhdysvaltoja, sen kansalaisia ja kansaivälisiä suhteita.

En muista "törmänneeni" Trumpiin ennen hänen presidenttiyttään. Hänen virkakautensa aikana olen lukenut  aika paljon siitä, että "aiemmassa elämässään" "tv-tähtenä" hän olisi ollut samanlainen tökerö pöyhkeilijä kuin nyt.

Onko Donald Trump hullu, sairas, välinpitämätön vai mitä? Onko hänen persoonallisuutensa jotenkin häiriintynyt? En osaa sanoa. Eikä ainakaan hänen mahdolliset sairautensa ja persoonallisuuden häiriintynet piirteensä selviä, koska kaikki hänen lääkärinsä antavat vain myönteisiä lausuntoja. Luulen, että eivät uskalla muuta lausua.

Huolestuttavaa on, että hän on onnistunut saamaan lähipiirinsä käyttäytymään samalla tavoin. Onko hän sairastuttanut lähipiirinsä? En osaa vastata. Olen huolissani hänen nuorimmasta pojastaan, jolla olisi vielä mahdollisuuksia terveeseen elämään.

Onneksi iso osa hänen hallinnostaan on ymmärtänyt, että vallan vaihdos on väistämättä edessä, ja on ryhtynyt asianmukaisiin toimiin. 

Monet konservatiiveista myös ymmärtävät tämän. Äänten uudelleen laskijat eivät ole taipuneet Trumpin painostukseen. 

Donald Trump saa häipyä vallasta! Kauan eläköön demokratia!

Johan on ilmoja pidellyt

Torstaina 19.11.2020 oli myrskyävää, ulkona, ei sisällä kotona. Koko päivän ja koko illan kuuntelin tuulen voimaa. 

Koko päivän? Kyllä. Olin kotona, mutta en lomalla. Oli etätyöpäivä.

Aika usein olen hymähdellyt myrskyvaroituksille. Nehän kuuluvat rannikkoseudulle. Torstain jälkeen en enää hymähtele. Oli sen verran vakuuttavaa se tuulen voima.

On niitä ilmoja pidellyt ennen ja jälkeen. Tänään sunnuntaina kun heräsin, niin olipa satanut lunta. Lauantai-iltana alkoi, ja sateli pitkin yötä, oletan, koska sen verran sitä oli.

Kun päästin koirani pihalle, tulos näkyi vain osittain. Etupihan puolella oli enemmän. Ainakin siltä tuntui. Ehkä siksi, että minunkin piti mennä ulos. 

Viime talvena olin sen verran "kiireinen", etten aina "ennättänyt" lakaista lumia etukuistilta ennen töihin lähtöä. Lopputulos oli karmaiseva. Lumi tallaantui tiukkaan ja oli liukasta sopivien säiden tultua. Useamman kerran jäähakkuri pääsi töihin.

Päätin, että ei enää jatkossa. Ainakin näin vapaa-päivänä pidin lupaukseni. Kun lähdin hakemaan postia, ensin harjasin (oikeammin yritin harjata) kuistin ja portaat. Märkää lunta oli sen verran, että harjaamisesta ei tullut kunnon tulosta.

Kun palasin lehdenhakumatkalta, otin varastosta mukaani lumentyöntimen. Sen terällä sain loput, jo paakkuntuneet lumet pois.

Erilaisia sääilmiöitä on ollut ennenkin, jopa vuosikymmeniä sitten. Vähän yli kymmenvuotiaana olin vanhempieni kioskissa töissä. Eräänä päivänä oli kova ukkosilma. Vettä satoi rajusti. Rakastin sitä ääntä, saalamointia. Pidin kioskin lasiluukun avoinna, jotta sain nauttia sisään tulvivasta koivunlehtien tuoksista. Mitä luonnon voimaa!

Myöhemminkin olen nauttinut sateesta, ukkosesta, salamoinnista. Muistaakseni olin lukio-ikäinen, kun lähdin hyvällä säällä pyöräilemään. Tarkoituksenani oli ajella muutama kymmenen kilometriä. Reilun kymmenen kilometrin jälkeen sää muuttui rajusti.

Tuuli alkoi tuivertaa, puhalsi kovasti. Alkoi sade, joka yltyi hyvin nopeaan. Nousi ukkonen. Se ärähteli, salamat rajähtelivät ja valaisivat taivaan. 

Nautin siitä kaikesta. Siinä oli jotakin voimaa antavaa. Jalkani tahkosivat pyörän polkimia. Eteenpäin, eteenpäin.

Matkani katkesi, kun edessä alkoi olla yhä enemmän tielle kaatuneita puita. Totesin itsekseni, että nyt kannattaa lähteä kotia kohti.

Vaikka olen tällainen ukkoshullu, ja muidenkin ilmojen hullu, niin se ei tarkoita, ettenkö olisi huolissani ilmastonmuutoksessta. Nykyään vallalla olevat säiden ääri-ilmiöt pistävät miettimään.

Nauru ei kuulu työpaikalle

Työelämästä kantautuu mitä eriskummallisimpia asioita. Viimeisimmäksi kuulin yhden esimiehen sanoneen työntekijöilleen, että nauru ei kuulu työpaikalle.

Meni jonkin aikaa nieleskellessä, kun en tiennyt, purskahtaisinko itkuun vai nauruun. Nauru voitti. Oli sen verran käsittämätön asia.

Mitä ihmettä tämä esimies oikein ajatteli?! Vai ajatteliko laisinkaan? Eihän nauru esimiehen irvokkaalla käskyllä lopu. Nauru on työyhteisöjen voimavara. Kun tekee henkisesti tai fyysisesti raskasta työtä, niin kuormitus pitää saada purkaa.

Paras ja turvallisin paikka on työpaikka, jossa on ne tutut työkaverit. Kuormituksen purkamista tarvitsee koko työyhteisö.  Kollektiivinen nauru on parasta terapiaa. Ei tarvita työpsykologeja eikä muita terveydenhuollon palveluja, kun saa ”räjähtää” oikein kunnolla. Ei ainakaan niin usein. Ja on työnantajalle ilmaista.

Toki työnantaja voi pyrkiä estämään nauramisen eri keinoin. Tehdään taukotiloista avoimia, ovettomia, ja rakennetaan viereen avokonttori. Ei silloin voi nauraa, kun toiset tekevät vieressä töitä. Pitää kunnioittaa työrauhaa.

Mutta onko työnantajalla oikeutta määrätä työntekijöiden omasta ajasta, ruokatauosta? Onko työnantajalla oikeus esimerkiksi kieltää puhumasta joistakin tietyistä asioita taukohuoneessa, työntekijän omalla ajalla? Saako työnantaja määrätä, että tauolla ei saa nauraa eikä itkeä?

Toivottavasti tämä naurun kielto ei ole levinnyt kovin laajalle. Toivottavasti, siellä, missä kielto on astunut voimaan, kielto puretaan.

PT

Mitä ihmettä? Mikä tuo PT oikein on? Moni teistä lukijoistani saattaa luulla sen liittyvän koko nimeeni. Partsu. Ensimmäinen ja neljäs kirjain.

Ehei! Ei sinne päinkään! Sain tänään työkavereiltani uuden tehtävän eläkepäivilleni. Personal Trainer. Suomeksi lienee persoonallinen treenari, persoonien tukihenkilö tai persoonan treenaja. Itse kallistun tuon toisen kannalle.

Mutta miksi ihmeessä moinen tehtävä? Sanovat, että minua saattaisi tarvita, jos työnantaja kutsuu nykyisiä työkavereitani puhutteluun syystä tai toisesta.

Koska tiedän, että heitä syytettäisiin ihan väärin perustein, olisin kertomassa totuuden. Voisin ladata täysillä, sillä minulla ei olisi enää mitään menetettävää. Olisin niin sanotusti turvassa. Saisin jakaa oikeutta - puolustaa viattomia ihmisiä.

Aika makeelle tuntuu tämä ajatus.

Tikku silmään tai nenään

Eilen keskiviikkona kävin koronatestissä. Ei minulla ollut muita oireita kuin vähän nenästä erittyvää nestettä. Nuhaksi kai sitä kutsutaan. Vaikka minusta se ei ollut edes sitä.

En kuitenkaan jää miettimään tätä asiaa. Astmaatikolla ja allergikolla voi olla vaikka minkälaisia oireita, jotka muistuttavat nuhaa, flunssaa ilman kuumetta.

Työni vuoksi terveysasemalta minulle kuitenkin annettiin aika testiin. Ihan hyvä. Ei tarvitse miettiä. Testin tulos oli negatiivinen.

Kun asiasta iloiten kerroin melkein kaikille lähipiiriini kuuluville, yksi työkavereistani (eri yksiköstä) ja samalla ystäväni vastasi viestillä.

Arveli minun saaneen tikun silmään. Toinen työkaverini (myös kanssani eriyksiköstä, mutta vastaajan kanssa samasta) oli hänkin käynyt koronatestissä. Oli kertonut, että oli saanut tikun silmään. Onnekseni minä en saanut. Sain sen vasempaan sieraimeeni.

Niin minä kuin toinen testissä käynyt olemme reippaasti alle 160 cm pitkiä (lyhiytä?). Minä (noin 155 cm) pari senttiä pidempi, hän pari senttiä lyhyempi.

Oli ihan pakko vastata viestin lähettäjälle toisen testissä käyneen olevan niin lyhyen, että silmän ja sieraimen korkeutta on vaikea arvioida. 😂

Rakas työkaverini, kannattaisi olla pidempi. Vaikkapa 160 cm.

Raskaana?

Olen ollut viime aikoina huolissani itsestäni. Olenkohan raskaana?

Olen perso suolaisille herkuille. Nyt tämä himo niitä kohtaan on kasvanut. Suorastaan räjähtänyt. Viikonloppuna ostin muun muassa (kolme purkkia!) chipsejä, joita taloudestani ei normaalisti löydy.

Suolakurkkuihin isken hampaani enemmän kuin suurella innolla. Minulle eivät kelpaa mitkään purkissa olevat valmiiksi viipaloidut mukamas suolakurkut, jotka ovat enemmäkin makeita kuin suolaisia.

Kaupan tynnyreistä ammennan kokonaisia kurkkuja. Mieleni tekisi syödä ne siltä seisomalta, mutta pitäähän ne ensin maksaa.

Eikä tässä kaikki. Myös makean nälkä on tullut mukaan kuvioihin. Normaalisti minulla ei ole kotona mitään makeaa. Makeat herkkupalat kuuluvat minulla seurassa nauttimiseen. Työpaikalla, kyläillessä, harrastusten parissa. Ja nykyään yksin kotona koiran kuolatessa vieressä.

Nämä pahkeiset makeat suorastaan hyppäävät ostosteni joukkoon, vaikka en haluaisi. Ostan lakritsia, salmiakkia, suklaata. Melkein ihan mitä vain. Olen ostanut voisilmäpullia, muita pullia, munkkirinkilöitä.

Aloin jo epäillä olevani raskaana. Sitten onneksi järki voitti. Tällä iällä ja hmmm... (en taida paljastaa sen enempää) raskaus on mahdoton.

Hyvä näin. Lapsi parka joutuisi sietämään äkäistä vanhaa akkaa, joka ei välttämättä kestäisi siihen saakka, kunnes hän on täysi-ikäinen. Akka ei kestäisi ehkä ainakaan täysissä ruumiin ja sielun voimissa.

Jos / kun en ole raskaana, mikä ihme minua vaivaa? En osaa sanoa.

Eläkkeellä ilmaista rahaa

Tässä viikonloppuna vaihdoin kuulumisia erään nuorehkon henkilön kanssa. Hänen ja hänen perheensä kuulumisten lisäksi puhuimme minusta.

Kerroin, että työtä ja vapaa-aikaa on sopivassa suhteessa. Harrastuksiakin on. Nautin olostani. Valmistaudun ensi kesänä, heti kesäkuun alussa, alkaviin eläkepäiviini.

Valmistautumiseni alkoi jo parisen vuotta sitten. Olin saanut eräältä ystävältäni hyvän vinkin, että kannattaa aloittaa hyvissä ajoin.

Oli muuten hyvä vinkki. Olen selvitellyt käytännön järjestelyjä niin eläkeyhtiöltä kuin työnantajaltajani. Ne ovat jo "selvää pässin lihaa".

Henkinenkin valmistautuminen on kunnossa. Omalla toiminnallaan työnantajani on tietämättään sitä tukenut. Päätökseni siirtyä eläkkeelle heti, kun se on mahdollista (63 v ja 9 kk) vain vahvistunut vuosien (lue kolmen vuoden) saatossa. Ei ole tarvetta eikä syytä jatkaa työelämässä.

Uusi aikakausi odottaa.

Mutta siitä ilmaisesta rahasta. Suorastaan järkytyin keskustelukumppanini sanoista, että eläke on ilmaista rahaa. Siis miten?

Sanoin topakasti, että ei ilmaista vaan ansaittua rahaa!

Olen tavalla tai toisella ollut työelämässä mukana jo 11-vuotiaasta saakka. Ensin vähemmän, sitten enemmän. Välillä sekä opiskellen että työssä käyden. Välillä jopa niin, että opiskelin kokoaikaisesti ja tein töitä kokoaikaisesti.

Olisinkohan tehnyt oman osuuteni ansaitakseni eläkkeeni?

Eläkettä ei aina tarvitse ansaita kovasti työtä tekemällä vieraan palveluksessa tai omassa yrityksessä. Sen voi ansaita vaikkapa hoitamalla lapsensa kotona, ja sitten hoitamalla lastenlapsiaan.

Niitä, jotka näin tekevät, ei pidä syyllistää. He saavat "rangaistuksensa" pienen kansaneläkkeen muodossa ja seisomalla "leipäjonoissa". Onko se oikein?

Eläke ei ole ilmaista rahaa. Meistä jokainen on osuutensa tehnyt sen saamiskesi.

Onneksi keskustelukumppani ymmärsi, kun totesin eläkkeen olevan ansaittua rahaa!

Järki ja äly voittivat sittenkin

Monien muiden suomalaisten ja muiden maiden kansalaisten tapaan olen seurannut Yhdysvaltojen presidentin vaaleja. En jokaista käännettä, mutta tiiviisti. Välillä iloisena, välillä kauhuissani.

Kauhu väistyi, kun uutinen Joe Bidenin voitosta lopulta tuli. Järki ja äly voittivat sittenkin Yhdysvalloissa. Trumpin kausi on ollut sen verran epävakaa, että siitä on ollut pelkästään haittaa Yhdysvalloille ja koko maailmalle. Onneksi ei peruuttamattomasti.

Jo nyt Joe Bidenin ilmoitukset palata takaisin mukaan kansainvälisiin sopimuksiin kertoo, että on lupa odottaa parempaa ja vakaampaa.

Toivottavasti Trump kuuntelee itseään viisaampia ja myöntää vaalitappionsa.

Trumpin läheiset ovat kertoneet (nimettöminä) tiedotusvälineille, että presidentin valitukset oikeuteen vaalituloksesta antavat hänelle kunniallisen mahdollisuuden väistyä syrjään.

Kunniallisempaa olisi, jos hän myöntäisi rehellisesti vaalitappionsa.

Tammikuussa virkaan astuvassa USA:n presidentissä on näkynyt iso muutos. Harmaa, lähes alistuneen oloinen vanhus on muuttunut valoisaksi ikäihmiseksi. 

USA:n vaalit olivat merkitykselliset myös siksi, että varapresidentiksi nousee ensimmäistä kertaa nainen.

Onnea Joe Biden ja Kamala Harris! Täältä Suomen syrjäkyliltä.

Että minä säikähdin

Tänään minulla oli outo tunne lähes aamusta alkaen. Huippasi, pää ei ollut oma itsensä, jalat olivat aika vetelät, kuin makaroonia.

Kummastelin itsekseni. Ajattelin, että kyllä tämä tästä. Ei meinannut mennä ohitse. Ei vielä iltapäivälläkään neljän tienoilla.

Huolestuin. Suorastaan säikähdin. Nyt on jotain todella pahasti pielessä. Onko aivoissa tai verenkierrossa jotain, minkä vuoksi kannattaisi olla yhteydessä omaan lääkäriin? Pettävätkö jalkalihakset tai -hermot?

Päätin vielä odotella. Annoin koiralleni ruoan ja jälkiruoaksi piimää. Päästin sen (vai pitäisikö sanoa hänet) ulos aidatulle pihalle, isolle sellaiselle. Ei siis syytä eläinsuojelullisiin toimenpiteisiin. :)

Sitten minä tajusin. En ollut syönyt koko päivänä mitään! Etätyöpäiväpahkeinen sotki taas kerran kaiken.

Aamulla nukuin niin pitkään kuin mahdollista. Työkoneeni olin viritellyt jo edellisenä iltana niin valmiiksi kuin mahdollista. Etätyöyhteyden luominen vie aina aikaa, joten sen vuoksi kirjauduin töihin pari minuuttia yli aamukahdeksan.

Siinä se päivän rumba alkoi. Tanssii tähtien kanssa -ohjelman väki voisi olla kateellinen tällaiselle työrumballe. Siinä huonompijalkaisenkin jalka nousee ja laskee ihan oikein ja oikeaan tahtiin. Ehkä sittenkin hieman liian nopeasti ja vääriin paikkoihin. Vaikkei ketään tapaakaan.

Etätyö vei mennessään. Vain pienet vessatauot. Kun ei ollut työkavereiden "pakottavaa" painetta tavata heitä tauoilla, tauot jäivät pitämättä. Myön ruokatauko nälkäiseltä Partsulta.

Tajuttuani tilanteeni oikean laidan ryhdyin korjaustoimiin. Pikaisella silmäyksellä jääkaappiin löysin "pikaruokaa": nakkeja, jotka lämpiävät nopeasti mikroaaltouunissa. Levitettä ja tuorekurkkuja. Kuivamuonakaapista lähiruisleipää, jota lämmitin leivänpaahtimessa. Elämä pelastui!

Huomiselle olen levitellyt muistilappuja joka paikkaan. Aamupesun jälkeen aamiainen. Kahvi- ja ruokatauot kuin olisin varsinaisella työpaikalla. Lappuja löytyy työkoneesta, työhuoneen ovesta, vessan ovesta, miltei joka paikasta, missä ehkä liikun, kun on pakko nousta työtuolilta.

Vielä/enää kaksi, kolme yötä

Kun tässä lasken öitä johonkin, niin kyse ei ole todellakaan joulupukista ja minun huonosta laskutaidostani. Kyse on tietenkin Yhdysvaltain presidentin vaaleista. Itse vaalit on tiistaina 3.11. ja tulos tullee keskiviikkona 4.11.2020.

On suorastaan jännittävää, kumpi tulee valituksi - Biden vai Trump. Molemmat ovat huonoja valintoja, mutta huonoista vähemmän huono on Biden (äänetään Baiden tai suomalaisittain Biden, ei Bidè). 

Tällä hetkellä Biden on johdossa selvästi. Tänä päivänä aamulla Helsingin Sanomissa oli arvio, että hän olisi saamassa sen maagisen valituksi tulemisen rajan yli 270 valitsijaa. Nyt HS:n mukaan tilanne näyttäisi olevan 258 - 121 Bidenin hyväksi.

Toteuttaako Trump uhkauksensa olla luovuttamasta valtaa, jos hän hän häviää? Se jää nähtäväksi. Vesa Sirèn kirjoittaa tänään HS:ssa, että meidän tulee kiittää Donald Trumpia useiden vaalilupausten pettämisestä. 

Mitä tarkoittaa Trumpin toteamus, että "he kaikki kuolevat" ja "koko maa" menee päin helvettiä, jos hänen kautensa päättyy nyt? Sirènin mukaan suurin toive on, ettei tämä lupaus toteudu. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Pahimmassa tapauksessa se tarkoittaa, että ydinasevaltion johtaja preidentti suistaaa koko maan helvettiin - ja samalla koko maailman. 

Jos Trump tulee valituksi, maailma saa pelätä edelleen. Jos hän ei tule valituksi, maailma saa silti pelätä. Onhan hän ilmoittanut, ettei hän suosiolla luovu vallasta.

Aikamoinen pelikaveri

Kävin tänään tapaamassa pitkästä, pitkästä aikaa viittä vaille viisivuotiasta poikaa ja hänen vanhempiaan. Pian hänen syntymänsä jälkeen lupauduin varamummoksi, mutta olen hoitanut tehtäväni erittäin huonosti. 

Jatkossa haluan hoitaa kunniatehtäväni paremmin. Nyt kun ei tarvitse pelätä, että pudotan pienen vauvan lattialle, tai tapahtuu jotain muuta kamalaa.

Käydessäni tämä vinkeä vilpertti halusi tietenkin muutakin sosiaalista kanssakäymistä kuin herkkujen syömistä yhdessä. Hän ehdotti, että pelataan muistipeliä. Tottahan toki suostuin, kun ei tarvinnut lattialle könytä, vaan ihan keittiön pöydän ääressä saatiin lähteä kisailemaan.

Muistipelin kortit olivat eläinaiheisia. Oli kettu, karhu, strutsi, jääkarhu, panda ja ties mitä. Tiikereitä oli kahdet erilaiset parit, joten se lisäsi pelin vaativuutta. Piti miettiä, missä se juuri tämän pari olikaan. Jos nyt muistin mitään.

Veijaripojan vanhemmat varoittelivat, että yleensä aikuiset häviävät. Itsevarmana tokaisin, että jospa nyt poika on löytänyt voittajansa.

Ensimmäisen pelin hävisin kaksi paria vastaan kymmenen paria. Huomio! Eläinpareja oli vain kaksitoista, yhteensä kaksikymmentäneljä korttia.

Toisessa pelissä onnistuin keräämään sentään kolme paria. Häviö silti. Kolmas peli taisi olla 4-8, minun häviökseni. En voinut kuin ihmetellä ja ihailla viisivuotiaan muistia. Hän osasi lisäksi käyttää hyväkseen minun kääntämieni korttien sijaintia. Minä onneton en seurannut riittävän tarkasti hänen liikkeitään.

Neljännen pelin sentään voitin 10-2. No pakko tunnustaa. Osa parien saamisesta oli kyllä omaa ansiota, mutta suurin ansio kuuluu pelikaverilleni. Hyvämuistisena hän käänsi tahallaan keskenään väärät kortit. 

Ja lopulta vilpertti auttoi minua konkreettisesti. (Vilpertti on muuten myös tonttini nimi kiinteistörekisterissä). Hän ohjasi käteni aina oikean parin kohdalle. 

On se aikamoinen pelikaveri. Naureskelusta näki, että hän nautti voitoista ja siitä, että sai antaa toisen voittaa.

Nyt pitää lopettaa tämän tarinan kirjoittaminen. Televisiossa alkaa kisa, jossa arvataan, kuka laulaja on minkin naamion takana. 

En ole koskaan arvannut siinä oikein. Ehkä pelaaminen ei sovi minulle.

Hyvä keksintö

Astmaatikkona olen joutunut usean vuoden ajan olemaan vailla syksyisiä kynttilätulia. Ilman niitä aitoja. Kynttilän käry ei sovi keuhkoilleni  Ja kovasti olen kynttilöitä kaivannut, mutta en käryä.

Viime syksynä suorastaan hyppäsin ilmaan työpaikan kahvihuoneessa, kun huomasin pöydällä olevan aidon kynttilän. Ennätin tulla melkein vihaiseksi. Miten kukaan meillä työyhteisössä voi tuoda elävän kynttilän yhteisiin tiloihin! Astmani on yleisessä tiedossa.

Olin turhan hätäinen. Onneksi en alkanut huutaa. (Nykyisin voisi ilmaista 'alkanut huutamaan', mutta olen vanhan liiton ihminen. Vanha ilmaisu on parempi!)

Niin siis onneksi en huutanut. Työkaverini (kutsun häntä tässä Marittaksi) sanoi, että se on led-kynttilä. Ei hätää.

Ällämystyin täysin. Niin elävän näköinen! Niin lämpimän näköinen!

Vasta tällä viikolla ryhdyin tuumasta toimeen ja hankin itselleni kaksi led-pöytäkynttilää. Kylläe ne luovat hyvän tunnelman, kun näyttävät elävältä tulelta. Vain lämpö puuttuu, vaikka ovat lämpimän näköisiä. 

Led-kynttilät ovat hyvä keksintö. Me, jotka syystä tai toisesta emme pysty polttamaan "oikeita" kynttilöitä, saamme nauttia liekin lepatuksesta. Kiitos, kenelle kiitos sitten kuuluukaan.

Lähiaikoina hankin useita led-pöytäkynttilöitä. Saan valaista kotini melkeinpä entiseen tapaan. Ja led-kynttilät ovat turvallisia. Etenkin ikääntyvälle höperehtijälle.

Minusta on tullut rouva

Uskokaa tai älkää, mutta minusta on tullut rouva. Älkää säikähtäkö. En ole solminut avioliittoa, avoliittoa tai rekisteröityä parisuhdetta. Ei laisinkaan sinnepäin!

Minun upea (?) ulkoinen olemukseni on tuonut minulle tämän arvonimen. Ei minua voi tytötellä tai sanoa minulle 'sinä nainen'. Siitä puhumattakaan, että joku puhuttelisi minua 'sinä nuori mies' tai 'herra siellä'. Ei, ei ei!

Kun toinen ihminen kohtaa minut, hän nykyään automaattisesti alkaa teititellä. Ja kutsuu minua rouvaksi: "Rouva on hyvä ja istuu odottamaan, me hoidamme asian". "Tässä rouvalle auton avaimet. Autonne on pesty. Tuulilasin pesuneste on apukuljettajan jalkatilassa".

Mainittakoon, että sain kyseisen pesunesteen Niinivaaran Nesteeltä kaupanpäällisiksi. Omistajan mielestä olin ansainnut sen olemalla uskollinen auton pesettäjä kyseisessä paikassa. Ja miksi en olisi? Saan siellä todella hyvää palvelua.

Miksi ansaitsen rouvittelun? Mikä ulkoisessa olemuksessani on niin upeaa? No, kaikki, jotka ovat nähneet minut, tietävät syyn.

Minulla on aivan upeasti harmaantuneet hiukset. Kiitos geenien! Ja kampaajani on leikannut hiukseni upeasti. Olen arvokkaan oloinen rokki-ihminen. ;) Ihan kampaajani sanoja tässä toistelen.

Nyt jäin miettimään. Toistan sanaa upea eri muodoissaan. Tuli jotenkin dejavuu-tunne. Kuka ihme toisteli yhtä sanaa jatkuvaan? Ai niin. Jyrki Tapani Katainen pääministerinä ollessaan siinä 2011-2014. Ups. Pois Katainen minusta!

Onko vielä muista syitä, miksi ansaitsen rouva-nimityksen? Onhan toki. Kun tukeva olemukseni ilmestyy tilaan mihin tahansa, muuta eivät voi kuin rouvitella. Onneksi sukulaiset, ystävät ja työkaverit eivät ole näin sinisilmäisiä.

Kun vielä kävellessäni arvokkaasti tukeudun tyylikkääseen kävelykeppiin, jonka ostin nettikaupasta, niin arveluille ei jää varaa. Rouva mikä rouva!

PS. Painotan, että en saa mitään palkkioita yrityksiltä, joita kiittelen blogiteksteissäni. Tuskin tietävät blogini olemassaolosta.

Turvassa pimeässä

Ihanaa. Taas siirryttiin normaaliaikaan, jota jotkin typerykset talviajaksi kutsuvat. Suomen levys-, pituus- ja kaikilla piireillä eletään normaaliaikaa. Ei mitään poikkeavaa aikaa!!!

Monet eivät pidä siitä, että pimeä tulee aiemmin kuin epänormaalina kesäaikana. Toisille aamujen valoisuus on tärkeää. Niin myös minulle. Olisi vaikeaa kuvitella, että valoisa aika pimeimpänä vuodenaikana koittaisi vasta kymmen-yhdentoista tienoilla. Se olisi kuolema!

Tänään jo viiden aikaan illalla oli hämärää. Sisältä käsin, kun valot olivat päällä, ulkona näytti pimeältä. Tuntui ihanalta. 

Kotona sisällä olen turvassa, vaikka ulkona on pimeää. Vain pimeä voi antaa tämän tunteen. Siitäkin huolimatta, että ikkunoissa ei ole kaihtimia, jotka peittäisivät ikkunat. Paitsi kahdessa. Toisen kaihtimen lasken alas yöksi. Toisen pimeän tullen. Näin en jää tuijottelemaan naapurin valaistuja ikkunoita.

Tosin en niitä muutenkaan tuijottele, mutta selitys on hyvä.

Rakastan kevään ja kesän valoa. En koe turvattomuutta. Mutta syksyn pimeydessä on jotain rauhoittavaa, turvallista.

Turvavälejä

Näin koronaepidemian aikana on tärkeää huolehtia turvaväleistä, metrin, kahden väleistä kanssasisariin ja -veljiin. Usein se onnistuu, usein sitä noudatetaan. Ei aina.

Kaupoissa olen törmännyt kahdenlaisiin ihmisiin. On niitä, jotka kohteliaasti pysyttelevät kauempana. Kenenkään ei tarvitse väistellä, kun kaikki ottavat huomioon nyt jokaisen tarvittava tilan. Vastuu on kaikilla. Myös minulla.

Sitten on niitä, jotka tunkevat kylkeen kiinni. Näitä tilanteita on tullut, kun esimerkiksi olen tutkinut jonkin tuotteen tuoteselostusta. Tai kun olen ollut valitsemassa tuorehyllystä herkkuja: erilaisia pullia, lihapiirakoita ja pasteijoita.

Kerran yksi minua huomattavasti iäkkäämpi nainen yritti päästä samalle kapealle lasivitriinille kanssani. Sen eteen ei todellakaan mahdu kahta ihmistä - ainakaan minun kanssani. :)  Ensin yritin kohteliaasti käsimerkein osoittaa, että voisitteko odottaa. Kun tulosta ei tullut, oli pakko ilmaista sanallisesti. 

Ehkä hän pelkäsi, että vien kaikki herkut siitä vitriinistä. Taisin näyttää nälkiintyneeltä, vaikka ihan tuhdissa kunnossa olen. Tai ahneelta.

Turvaväleistä keskusteliin myös joko Ylen tv-uutisissa tai urheiluruudussa. Kyseessä oli jokin naisten koripallojoukkue. Kaikki haastatellut painottivat turvavälien merkitystä. Pukuhuoneessa pidetään väli joukuetoveriin.

Ohjelmassa näytettiin pätkä pelistä. Siinä oli kosketusta toiseen jos kerrankin. Onnistuneen korin jälkeen pelaajat halasivat toisiaan lujasti.

Hämmennyin. Sitten päätin luottaa, että vasta viidentoista minuutin samassa tilassa oleminen voi altistaa.

Kauanko muuten koripallopeli kestääkään?

Hyvä mieli pienistä asioista

Kävin eilen vaihdattamassa tavirenkaat Timosen Autolla, jossa renkaani ovat säilytyksessä, siis rengashotellissa.

Pyysin samalla lisäämään tuulilasin pesunestettä, kun säiliö tyhjeni sinne ajaessani. Yleensä en autohuollossa sitä tee tuulilasinesteen kalleuden vuoksi, mutta nyt piti päästä turvallisesti kotiin. Olin oikein reilu. Pannaan säiliö täyteen.

Maksaessani rengashotelliin sisältyvää renkaiden vaihtoa muistutin, että pyysin myös täyttämään tuulilasin pesunestesäiliön. Timosen Auton työntekijä sanoi, että siitä ei veloiteta, kun olen pitkäaikainen asiakas ja olen huollattanut autoni siellä.

Varmistivat, että pienellä asialla pitävät minut asiakkaanaan. Ja minä sain pienestä asiasta hyvän mielen.

Vielä koronasta, ja kasvomaskeista

Minulla on kotona erilaisia kasvomaskeja yhteensä toistasataa. Ei siksi, että olisin pelännyt niiden loppuvan, vaan siksi, kun piti päästä kokeilemaan erilaisia malleja. Mikä olisi astmaatikolle paras? Käytän ne kaikki. Luulenpa, että loppuvat ennen ensi kevättä.

Ihan hyvää en ole löytänyt. Tosin kaikkia pakkauksia en ole avannut, jotta säilyvät pidempään. Sekä töissä että kotiin hankittujen julkisissa tiloissa käyttämieni kohdalla on ollut hakaluutta, mutta ei mahdottomuutta.

Kaikki kokeilemani kostuessaan nostavat esiin pahan hajun. Ehkä niitä on käsitelty jollain aineella, joka haisee. Tosin pidempään käytettäessä hajuun tottuu, tai sitten haju laimentuu. En tiedä. On myös hieman hengitysteihin vaikuttavaa ongelmaa. Ääni kuuluu maskinkin takaa.

Eilen kävin vaihdattamassa talvirenkaat menopelini alle. Siellä ei kukaan kummeksunut kasvomaskiani. Vain yksi toinen asiakas käytti, mutta muut maskittomat tai henkilökunta eivät kummeksuneet.

Samoin kävi kauppareissulla. Asiakkaista kukaan ei katsonut oudoksuen. Meitä kasvomaskeja käyttäviä oli enemmän kuin aiemmin. En tiedä kuvittelinko, mutta minusta tuntui, että henkilökunta tervehti meitä maskillisia erityisen ystävällisesti. Ymmärrän, jos näin oli. Kauppojen työntekijät altistuvat vaaralle koko työvuoronsa ajan.

Vaikka maskeja on, Covid 19 -virus, meille taviksille korona, saa puolestani häipyä hornan tuuttiin! Tosin asiantuntijat arvelevat, että ensi kesään asti on odotettava.

Koronaan sairastuminen kuin lottovoitto - ?

Keskustellessani tänään erään sukulaiseni kanssa olin onnellinen, kun istuin autossa, joka ei ollut liikkeessä vaan paikoillaan parkkiruudussa. Hän nimittäin sanoi, että koronaan sairastuminen on lottovoitto!

Onneksi minulla ei myöskään ollut mitään ruokaa tai juomaa suussa, sillä silloin tukehtuminen olisi ollut lähellä.

Sukulaiseni mielestä ihmiset ovat koronan suhteen hysteerisiä. Koronan saa yhtä huonosti kuin lottovoiton. Hänen mielestään nyt(kin) saa elää ihan tavallista elämää. Näin hän sanoi minulle riskiryhmään kuuluvalle. 

Hän kertoi olevansa vain perheensä kanssa. Perhe tarkoittaa aikuisia lapsia ja lastenlapsia. Jokunen lastenlapsista on ihan pieniä ja siksi vaarassa. Minun mielestäni, koska vauvat eivät ehkä kestä koronaa hyvin. Vaikka muutoin nuoret meitä ylempään keski-ikään kuuluvia kestävät taudin paremmin.

Sukulaiseni ei käy "missään". Paitsi on perheensä parissa. Ja käy kaupassa. Ja käy uimahallissa. Kasvomaskeja ei tarvita! Sairastuu vain, jos käy bilettämässä yökerhoissa.

Olen kuitenkin lukenut lehdistä ja kuullut uutisista, että Covid 19 -viruksen aiheuttamaan tautiin on sairastuttu työpaikoilla, järjestöjen tapaamisissa ja ties vaikka missä.

Mikä on yksilöiden vastuu tässä  tilanteessa? Tarvitseeko meidän välittää mistään ja kenestäkään? Minusta kyllä!

Kaikki eivät ole kanssani samaa mieltä, mutta sille minä en voi mitään.

Koronaan sairastuminen on helpompaa kuin lottovoiton saaminen.

Lämmittämisen ihmeellisyyksiä

Taloni, pieni sellainen, lämpiää sähköllä ja varaavan takkauunin turvin. Tänä syksynä olen ollut hieman ihmeissäni. Jokin ei pelitä.

Tavallisesti näillä lämpimillä keleillä, joita tänä syksynä on ollut, sähköpatterit ja uunin lämmittäminen kaksi, kolme kertaa viikossa on ollut riittävää. Nyt olen joutunut lämmittämään uunia joka päivä. Jo tässä vaiheessa syksyä!

Kun tulin tänään töistä kotiin, talossa oli lämmintä vain reilu 19 astetta. En siitä säikähtänyt, kun on vaatteita, sellaisia ei julkisesti käytettäviä, riittämiin. 

Päästin koiran ulos tarpeilleen ja lähdin liiteriin hakemaan puita. Uunin päällä oli sen verran, että alkuun pääsin. Tänään haetut ennättivät lämmetä, jotta ne paloivat puhtaasti. Kävin tarkistamassa ulkona. Vain juuri ja juuri näkyvää savua, lähes veden väristä.

Rupesin selvittämään asiaa. Makuuhuoneessa sähköpatteri oli asetettu kahteenkymmeneen asteeseen. Se oli jopa päällä. Sisäkuistin patteri oli 17 asteessa. Siis riittävä kuistin lämmöksi. Työhuoneessa en pidä patteria päällä, kun uunin muuri on osittain huoneen puolella. 

Jäljelle jäi tupakeittiö. Siellä patterit on kytketty sarjaan. On yksi pääpatteri, jossa on termostaatti. Kaksi muuta noudattavat sen käkyjä. Niiden päällekytkentä oli kunnossa.

Lähestyin pääpatteria. Kiersin kokeeksi termostaatin 26 asteeseen. Ei lämmennyt. Olin jo vasrma, että termostaatti oli sanonut yhteistyön irti. Onneksi tarkistin sen päällekytkennän. Se oli pois päältä.

Kun kytkin sen päälle, kaikki kolme patteria alkoivat lämmittää.Termostaatti 22 asteessa. 

Patterit ovat minulle tärkeitä lämmityksen apureita. Ilman niitä saattaisin joutua lämmittämään pientä takkauunia aamulla ja illalla, ja ehkä päivälläkin. Ei sitä kukaan kestä!

Kyllä talon lämmittäminen on ihmeellistä. Ihan pieni pois kytkentä saattaa sotkea kaiken.

Enkä edes muista, milloin ja miksi olen tämän pääpatterin kytkenyt pois päältä!

Suomalaista small talkia

Kävin tänään lähikaupassa töistä tullessani. Kaupasta lähtiessäni tapasin erään kyläläisen, joka oli menossa kauppaan. Kävimme suomalaisen small talkin, vai peräti syvällisen keskustelun.

Tervehdin häntä: Terve!

Hän nyökkäsi ja totesi: On sitten eväitä ostettu.

Vastasin: Nyt sitä pärjää ainakin huomiseen.

Hän katosi kaupan syövereihin. Minä starttasin autoni ja ajoin kotiin.

Täysin tyrmistyttävää

Olen tyrmistynyt tämän päivän menosta. Ja vähän peloissani. Minne on kadonnut asiallisuus politiikasta? On sitä ennenkin "otettu yhteen", mutta siedettävissä rajoissa on pysytty.

Aloitan maailmalta. Ja varmaan arvaattekin, että Yhdysvalloista. Minusta "Trumppi" on jotenkin sekaisin. Puhuu ristiriitaisesti. Haukkuu, halveksii ja miltei haistattelee kaikille. Väittää asioita, jotka eivät ole laisinkaan totta. Jopa pieni lapsikin ymmärtää osan Tumpin väitteistä vääräksi, tai siis valheeksi.

Voisin kirjoittaa valhe-sanan sijaan ei totuus, muutettu totuus, toisenlainen totuus ja vaikka mitä. Minulle valhe on valhe.

Valitettavasti Yhdysvaltain presidentin vaaleissa ei ole ehdolla kuin vain huonoja vaihtoehtoja. Kertooko se jotain amerikkalaisista?

Löytyy vastaavaa lähempääkin. Itänaapurimme Venäjän johdossa on samantyppinen preisdentti. Vähät välittää muiden, asiantuntijoidenkaan, mielipiteistä. Kuten Yhdysvalloissa niin myös Venäjällä ihmiset pelkäävät maan päämiestä. Trumpin kannattajat pelkäävät ilmaista eriävän mielipiteensä presidentistä. Venäjällä tavankansalaisetkin pelkäävät maansa päämiestä.

Valko-Venäjän Lukashenka on näkyvästi diktaattori. Putin ja Trump ovat piilodiktaattoreita. Valko-Venäjällä jokaisella on syytä pelätä sitä mielivaltaista johtamista. Vankilan ovet kalahtavat kiinni kovin helposti. Kansalainen on siellä sisäpuolella.

Entä Baltian maista Suomen lempilapsi, miten siellä toimitaan? Ei olla vielä diktatuurissa, mutta yksi poliitikko on ylitse muiden ilmauksissaan. Tarkoitan tietenkin Viroa, jota on myös Eestiksi kutsuttu. Siellä sisäminsteri Helme päästelee suustaan mitä sattuu.

Pääministerimme Sanna Marinin pätevyyden kyseenalaistaminen sillä perusteella, että tämä on työskennellyt myyjänä, on vielä pientä. Nyt tämä Helme lähettäisi kaikki virolaiset homoseksuaalit Ruotsiin. Ei ole oikein valtakunnan ministerin tasoista puhetta.

Pelottavaa on meno myös Puolassa, Unkarissa, Turkissa, Pohjois-Koreassa. 

Mutta ei meillä Suomessakaan osata toimia korrekstisti. Mitään diktatorista suuntausta ei ainakaan vielä ole ollut, mutta jotkut poliitikot eivät ymmärrä asemaansa. Kokoomuksesta puheenjohtaja Petteri Orpo ja Juhana Vartiainen ovat kuin räkyttäviä pikkupiskejä vailla ymmärrystä.

Orpolta on tainnut mennä muistikin. Keväällä hän ja muut kokoomuslaiset vastustivat maskisuositusta. Ei olisi suosituksia pitänyt antaa. Nyt Orpo antaa vaikutelmaan, että niitä ei olisi tehty, Ja haukkuu hallitusta. 

Hänestä ohjeistus oli täysin epäselvä. Minulle asia oli melko selvä. Niiltä osin kuin en ymmärtänyt täysin, osasin miettiä, mikä on minulle ja muille turvallista.

Se, että keväällä maskeja ei ollut riittävästi, ei ole hallituksen eikä muidenkaan vika. Korona-pahalainen pääsi yllättämään meidät kaikki kuvaannollisesti housut kintuissa. Silloin ei pysty liikkumaan.

Nykyiseltä oppositiolta ovat hyvät käytöstavat hukassa. Terävä, hyvä, asiallinen ja asiapohjainen, tietoon perustuvat kritiikki on älykästä. Sitä ei voi kuin ihailla, vaikkei olisikaan samaa mieltä. Nyt oppositio ei ansaitse ihailua.

Työtä, ja taistelua itsetunnon ja jaksamisen kanssa

Olen työskennellyt nykyisissä tehtävissäni vuodesta 2012. Aluksi epäpätevänä, ja välillä muualla käyden. Nykyisessä toimipaikassani olen toiminut yhtäjaksoisesti tammikuusta 2016, vaikka työnantaja onkin vaihtunut.

Työni ei ole henkisesti helppoa. Joudun tarvittaessa puuttumaan ihmisten itsemääräämisoikeuteen, tekemään päätöksiä, jotka eivät miellytä asiakkaitani.

Ymmärrän erittäin hyvin asiakkaitani. En minäkään pitäisi kaikista niistä päätöksistä, joita teen. Virka-asemani kuitenkin velvottaa toimimaan kuten teen. Muutoin saisin syytteitä laiminlyönneistä.

Tekemistäni päätöksistä on tehty useita valituksia hallinto-oikeuteen. Yksi meni läpi, mutta olin jo ennättänyt purkaa sen päätöksen.

Toinen valmistelemani, mutta esimieheni allekirjoittama hakemus hallinto-oikeudelle meni muutoin läpi, mutta eräs yksityiskohta poikkesi hakemuksesta. Nyt on käynyt ilmi, että esimieheni ja minä olimme oikeassa, hallinto-oikeus väärässä. Asiakas ei ole turvassa.

Korkein hallinto-oikeus on myös joutunut ottamaan kantaa valmistelemiini asioihin. Siellä hallinto-oikeuden ratkaisut, jotka ovat olleet hakemusten mukaisia, ovat pysyneet voimassa.

Aluehallintovirastollekin on minusta kanneltu. Kantelijoiden mukaan olen käyttänyt epäasiallista kieltä, toiminut muutoin väärin. Kantelijoina on ollut muitakin kuin asianosaisia. Yhdessä tilanteessa huomasin toimineeni väärin. Korjasin tilanteen välittömästi.

On minusta tehty myös rikosilmoituksia. Milloin olen avustanut kidnappauksessa milloin väärentänyt asiakirjoja. Eivät ole nämä asiat menneet läpi poliisissa. Esitutkintaa ei ole aloitettu.

Viimeisin "riemastuttava" kantelu oli tehty eduskunnan oikeusasiamiehelle, joka siirsi asian työnantajani selvitettäväksi. Oli harmillista, kun esitin kantelijalle ja tämän puolisolle vaihtoehtoa, koska heidän alkuperäinen esityksensä ei siinä hetkessä ollut mahdollinen. Sekös heitä suututti.

Hyvä, kun kantelivat. Nyt tämäkin asia tulee käsitellyksi. 

Useimmiten itse työ tuo suurta iloa. Saan toimia muiden hyväksi ja (ainakin yrittää) käyttää ammattitaitoani.

Välillä pitää taistella itsetunnon ja jaksamisen kanssa. Asiakkailla on tietenkin oikeus ilmaista mielipiteensä sekä valittaa ja kannella. Silti turhat ja vääristellyt väitteet tuovat rasitusta itsetunnolle ja jaksamiselle.

Onneksi työyhteisön tuki on takana, myös esimiehen. Sillä jaksan "loppuun" saakka.

Olen hengissä - palaan pian

Nyt on jäänyt monta asiaa kirjoittamatta. Ja varmaan lauluja laulamattaa. Moni asia on pitänyt kiireisenä, muun muassa rakas koirani Santtu.

Olen siis hengissä, kuten Santtukin on! Palaan pian tälle areenalle pian. Ihan tällä viikolla. Toivottavasti en ole pettänyt teitä, rakkaat lukijani.

Lukemisiin!

Lyhtyikäinen ihastuminen

Me kaksi naista, työkaverini ja minä, ihastuimme kolmisen viikkoa sitten. Emme toisiimme vaan yhteen mieheen, lääkäriin, psykiatriin.

Emme ihastuneet hänen ulkoiseen karismaansa, sillä sitä ei ole. Ei ainakaan minun makuni mukaan. Ihastuimme hänen ammatilliseen otteeseensa.

Olimme samassa palaverissa yhteisen asiakkaamme asioissa. Palaveri järjestettiin Teams-kokouksena. Ihastelimme hänen suoraa otettaan asioihin. Ihastelimme sitä ammattitaitoa, jota hän osoitti. Ihastelimme, kun hän selvästikin halusi saada asiakkaallemme, hänen näkökulmastaan potilaalle, parhaan mahdollisen avun.

Hyvin selväsanaisesti tämä lääkäri toi esiin huolensa potilaan tilasta. Hän määritti potilaan psyykkisen tilan vakavaksi ja kriittiseksi.

Tuossa palaverissa sovimme, mitä kukin läsnä ollut taho tekee ja miten toimii.

Kun kerroin muille työkavereillemme ihastumisestamme, he olivat pöyristyineitä. Miten voin puhua moista? Miten voin olla sitä mieltä kuin olin?

Minä puolestani yllätyin. Eivätkö he näe tämän psykiatrin erinomaista osaamista ja johdonmukaisuutta?!

Tällä viikolla torstaina meillä oli seurantapalaveri asiakkaan asioissa. Ihastuminen jäi lyhytikäiseksi. Se loppui palaveriin.

Psykiatri pyörsi kaikki sanansa. Hän käänsi kelkkansa täydellisesti. Asiakas ei olekaan psykiatrisen avun tarpeessa. Herra ja hidalgo halusi siirtää vastuun muille tahoille potilaasta, jonka psyykkisen tilan hän oli arvioinut vakavaksi ja kriittiseksi vain kolme viikkoa aiemmin!

Todellinen ihmeparantuminen!

Mieltäni kirpaisi, suorastaan loukkasi, kun herra ja hidalgo antoi kaikin tavoin ymmärtää epäilevänsä, että me muuta tahot emme olleet hoitaneet pestiämme sovitusti. Hän loukkasi meidän kaikkien muiden ammatillista itsetuntoa epäillessään osaamistamme ja ammattietiikkaamme.

On pakko myöntää, että työkavereidemme kummastelu ihastumisemme vuoksi oli perusteltua. Jos herra ja hidalgo toimii muiden ammattiryhmien kanssa kuten hän nyt torstaina toimi, niin hän ei ansaitse kunnioitusta.

Ihana uni

Lauantain vastaisena yönä näin ihanan unen. Muistan, kun heräsin aamulla neljän tienoilla. Ja nukahdin melkein heti. Sen jälkeen näin tämän unen.

Unessani oli jotain voimaannuttavaa. Jotain, jota tarvitsin, ja me kaikki tarvitsemme ainakin joskus.

En aio vaivata teitä rakkaat lukijani uneni yksityiskohdilla. Uneni henkilöt eivät olleet niitä, jotka oikeasti tunnen. Kerron unestani sen tunteen ja tunnelman, jotka siitä välittyivät.

Se liittyi ihmissuhteisiin, myös miehen ja naisen välisiin. Se ei kuitenkaan ollut mikään seksuaalinen uni. Uni koski muutakin. Isoa joukkoa ja joukossa syntyvää tunnetta.

Uneni oli herkkä. Koskettava. Se miehen ja naisen välistä koskeva toi esiin lämpimän kosketuksen merkityksen. Myös ihmisten keskellä. Miten hyvältä tuntuu, kun pienellä käden puristuksella tai ihoa silittämällä viestitään toisen merkitystä.

Uneni liittyi kuitenkin suurempaan kokonaisuuteen, suurempaan kokemukseen. Kuinka ryhmä voi ottaa vastaan uuden, tuntemattoman ihmisen mukaan joukkoonsa. Kuinka hänestä ollaan kiinnostuneita. Oikealla tavalla. Ei udella, mutta kerrotaan asioita ja siinä sivussa annetaan uudelle ja tuntemattomalle mahdollisuus kertoa itsestään.

Unessani sen ryhmän toiminta antoi voimaa ja uskallusta. Se antoi lämmintä luottamusta. Luottamusta siihen, että sittenkin ihmisten välisellä solidaarisuudella, yhteistoiminnalla on merkitystä. Se antoi uskoa, että kannattaa jatkaa niiden asioiden puolesta toimimista, joita pitää tärkeänä.

Eikä yksilöiden välisiä suhteita saa unohtaa. Olivatpa ne tuttavuus-, kaveruus-, sukulaisuus-, ystävyys- tai niitä ehkä herkimpiä rakkaussuhteita.

En sittenkään "riidellyt"

Työkaverini, jota kutsun tässä vaikkapa Veikoksi, tiedusteli tällä viikolla, ottaisinko puolukoita. Hän on innokas metsässä liikkuja. Vastasin, että voisin ottaa viisi litraa, tai sittenkin sangollisen.

Sain eilen illalla häneltä viestin, että otanko, jos hän tuo tänään työpaikalle. Tottahan toki vastasin myöntävästi.

Aamulla töissä sitten sovimme, että hän siirtää puolukkasangon autooni omastaan. Hintaa kysyessäni hän sanoi, että ei mitään. Halusi antaa minulle korvaukseksi, kun olin jokunen kerta ottanut hänet kyytiini joko töihin tullessa tai kotiin lähtiessä. Silloin, kun hän kyytiä tarvitsi!

Siinä vaiheessa aamulla olin tiukkana. Sanoin, että nyt mitataan, kumpi on kovapäisempi. Halusin ehdottomasti maksaa hänelle näistä herkuista.

Kun sitten mietin asiaa, muutin mieleni. Kiitin ja kerroin, että olen kiitollinen marjoista.

Miksi näin?

Ymmärsin, että hän todella halusi antaa ne puolukat minulle kiitokseksi. Ymmärsin, että itse asiassa maksamalla puolukoista olisin loukannut häntä. Ihanaa työkaveria! 

Hänen kasvojensa ilme, kun lupasin olla "riitelemättä", kertoi kaiken. Kiitos Veikko!

Liuska ja luiska ja muuta vastaavaa

Olen törmännyt liuska- ja luiska-sanojen sekavaan käyttämiseen. Minulle liuska on sellainen ohut kaistale.. Luiska taas eräänlainen ramppi, kulkuväylä, jota käytetään kulkemiseen

Kielitoimiston sanakirjan mukaan liuska on "kapea(hko) kaista, kaistale, suikale". Se on myös paperiarkki. Luiska on "ojan, penkereen tms. kalteva pinta": moottoritien luiska, kalteva kulkutaso.

En muista, minne olin menossa, kun kysyin etukäteen esteettömästä pääsystä kyseiseen tilaan. Sain vastaukseksi, että meillä on kyllä liuskat. Melkein suustani pääsi, että miten te kuvittelette ihmisen pystyvän kulkemaan liuskaa pitkin. Tarvitaan luiska.

Myös koittaa- ja koettaa-sanat menevät helposti sekaisin. Kuulee usein sanottavan esimerkiksi, että minä kyllä koitan hoitaa asian kuntoon. Minusta pitäisi sanoa "koetan hoitaa asian kuntoon". Aamu kyllä koittaa.

Taas käännyin Kielitoimiston sanakirjan puoleen. Sen mukaan koittaa tarkoittaa "sarastaa, valjeta". Tai kuvaannollisesti "aikasi koittaa".

Samaisen sanakirjan mukaan koettaa-sana tarkoittaa "tunnustella, kokeilla, tutkia, testata". "Kokeilla haarukalla perunoiden kypsyyttä." "Koettaa" (sovittaa" kenkiä jalkaansa." Koettaa-sana tarkoittaa myös "yrittää". Koettaa (yrittää) tehdä jotakin.

No, tämä asia ei liene maailman tärkeimpiä. Piti vain kirjoittaa tästäkin, kun minua on asia kiusannut. Jopa ammattimaiset kielenkäyttäjät, muun muassa uutisten lukijat, sotkevat nämä sanat.

Kielipoliisina on hyvä olla! 

Mutta pitäähän sitä antaa tilaa murteellisille ilmaisuille, vaikka kuinka kielipoliisia leikkisi.

Eksyksissä

Eksyin tänään omassa kotikaupungissani. Noloa, mutta totta.

Pyykinpesukoneeni sanoi yhteistyösopimuksen irti viikonloppuna. Soitin huoltoon. Lopputulema oli, että ei kannata korjata.

Töiden jälkeen suuntasin autoni nokan kohti Powerin liikettä, josta olin aiemmin ostanut ainakin jääkaapin ja pakastimen, mikroaaltouunin ja leivänpaahtimen. Pidin saamastani hyvästä palvelusta. Ja siellä oli tarjouksia.

Kyseinen liike sijaitsee suuren automarketkeskuksen alueella. On market, autokonserni, jos jonkin moista liikettä. Myös Punaisen Ristin kontti sijaitsee siellä.

Suunnittelin etukäteen reitin, miten ajan liikkeen edustalle. Se meni hyvin. Olin kuitenkin asioinut liikkeesssä niin monta vuotta sitten, että liikennejärjestelyt olivat muuttuneet.

Nohevana (?) ihmisenä päättelin, miten pääsisin helpoiten suunnistamaan kotiini. Olihan ulosajo alueelta selkeästi mielessäni. Siis siinä vanhassa mielessäni, kun kaikki oli toisin ja reitit olivat toisia.

Ei mennyt, kuten suunnittelin. Jo alussa suunnistin väärin. Oli vain umpikujia. Taisin jopa ajaa jotain yksisuuntaista reittiä vastaan, siis väärin. Olin eksyksissä.

Lopulta päädyin siihen paikkaan, josta liikkeestä lähdin. Päätin mennä samaa reittiä kuin olin tullut. Pääsin tutuille reiteille, ja mikä tärkeintä, kotiin.

Nyt vain jännitän, löytääkö koneen tuoja kotiini. Jo osoitteeni nimi herättää ongelmia. Ei ole mitään kirjakieltä. On pitäjän murretta. Osa ennen tie-loppua tarkoittaa juoksevaa hevosletkaa.

Toivottavasti pääsen pesemään pyykkiä jo perjantaina. Koneella. En mitään nyrkkipyykkiä.

Omenahillo valmis

Sainpa omenahillon valmiiksi eilen sunnuntaina. Se on makeahkoa, ellei peräti makeaa, mutta hyvää. Vaikka itse sanonkin. 

Omenahillon valmistaminen uunissa on helppoa. Lohkot omenat laakeaan astiaan. Lisäät sokeria ja kaneliankoja tai, kuten minä, juoksevaa hunajaa. Kotimaisia ei tarvitse edes kuoria. Siemenkodat voi laittaa biojätteeseen.

Tunti, puolitoista uunissa muhimista. Sitten tehosekoittimella tai sauvasekoittimella muusiksi (ei kuitekaan laajassa astiassa, koska muuten roiskuu), lasipurkkeihin (asianmukaisesti kuumennettuihin tai muuten "desinfioituihin") tai pakastusrasioissa pakastimeen. Yllättävää kyllä, pakastettu omenahillo ei mene pahaksi. Kokeilin jo viime vuonna.

Jos omenoita on paljon ja et jaksa tehdä niistä hilloa, niin suosittelen uuniomenoiden tekemistä. Niistä on vähemmän vaivaa. Vai onko? Tai lohko ne sopiviksi omenapiirasta varten - joko heti käytettäviksi tai pakasta tulevaa käyttöä varten.

Ideat omenoiden käytöstä eivät ole pelkästään minun. Olen selaillut erilaisia nettisivuja, joista olen sitten sitten napsinut ajatuksia. Nyt sivuja ovat olleet muun muassa Kotikokki, Dansukker, Yhteishyvä ja K-ruoka.

Ja taas kerran korostan, että en saa mitään tuloja lähteitäni tai muita viitteitä mainitessani. Periaatteeni on, että kunnia sille, jolle kunnia kuuluu.

Omenahilloa

Teen tänään omenahilloa uunissa. Naapurini antoi sangollisen kuulaita omeni., Eivät ole kuitenkaan mitään lajiketta, kuten tämä naapurini sanoi. Sekalaista sellaista. Omenia kuitenkin.

Kun saan hillon valmiiksi, niin kirjoitan siitä lisää. Lähikaupassa ei ollut kanelitankoja, joten päädyin sokeriin ja hunajaan. Saas nähdä, mitä tuleman pitää.

Että sellaista

Koulussa olin keskinkertainen oppilas, menestyksen puolesta. Seiskaa, kasia, joitakin numeroita vähän enemmän, joitakin vähemmän

Luonteeltani olin hiljainen, ennen kaikkea ujo. Näin jälkikäteen ajateltuna oli minussa jotain rohkeuttakin.

Että sellainen oppilas.

Kansakoulussa (toivottavasti nuoret lukijani tietävät, mikä kansakoulu oli) noudatin ohjeita. Menin muiden mukana, siellä perässä. Olin ilonen, kun oli joitakin kavereita.

Ensimmäisellä, toisella luokalla yhden luokkakaverin äiti toimi samassa yhdistyksessä kuin oma äitini. Me lapset olimme kokouksissa mukana. Kerran kokous pidettiin tämän kaverini kotona. Hän kysyi minulta, tykkäänkö korvapuusteista. Olin järkyttynyt. Minulle korvapuusti oli lyönti korvalle (vaikka ei minua lyöty). En tiennyt mitään siitä herkullisesta pullasta nimeltä korvapuusti.

Kolmannella ja neljännellä luokalla aloin kehittyä nopeammin kuin muut luokkatoverini. Aloin peitellä kehittymistäni ja kuljin kädet kehittyviä rintoja peitellen. Ja siinä ryhtini meni kasaan.

Onneksi minulla oli aivan ihana opettaja, Irja Kivinen. Kerran hän pyysi minut käytävälle ja kertoi, että minun kannattaa olla ylpeä kehittymisestäni. Olin tulossa naiseksi aiemmin kuin muut ikätoverini, ei tarvitse hävetä. Siitä selkäni suoristui, enkä enää hävennyt itseäni.

Keskikoulun kävin kaupungin toisella puolella, koska vanhin sisareni oli valinnut sen oppipaikakseen. Sisarusalennus piti saada. Ihan ymmärrettävää. Isäni oli rakennusmies ja äitini tehdastyöläinen. Rahaa ei ollut liikaa. Herkkunälkään kotiin ostettiin kaksi lakritsipatukkaa, jotka puolitettiin neljän siskoksen kesken.

Keskikoulun aikoihin kiinnostukseni yhteiskunnallisiin asiohin heräsi. Osallistuin Teiniliiton toimintaan melko aktiivisesti. Meillä silloisessa Pielisjoen yhteiskoulussa keskustelu asioista oli todella mielenkiintoista.

Lukiossakin pärjäsin, siis keskitasoisesti. Joissakin aineissa paremmin, joissakin heikommin. Siihen aikaan oli varaa valita kieli-, reaali- tai matematiikkalinjan välillä. Valitsin tuon viimeisen.

Jo ensimmäisen lukiovuoden jälkeen luokanvalvojamme Asko ehdotti, että vaihtaisin joko kielilinjalle tai reaalilinjalle.

Opiskelin vapaaehtoista kieltä kielilinjan mukana. En halunnut sinne. Tyttöluokalle. Katsoa napitin lähes kaksimetristä opettajaani silmiin (olin ja olen edelleen alle 160 senttiä pitkä) ja sanoin, että en minä sinne kanojen joukkoon halua. Nyt nämä sanat hävettävät. Valinta ei.

Reaalilinjallekaan en halunnut. Minusta matematiikkalinja antoi ainoat oikeat mahdollisuudet elämälle.

Lukion toisen luokan jälkeen opettajani Asko ehdotti, että jättäytyisin luokalleni. Mahdollisuuteni selvitä ylioppilaskirjoituksista pitkän matematiikan kohdalla olivat heikot. Kieltäydyin.

Kirjoitusten jälkeen Asko-opettajani sanoi, että olin tehnyt kymmenestä tehtävästä tasan kolme oikein ja seitsemän väärin. Hän voisi yrittää ehdottaa jostain väärästä tehtävästä antaa minulle pisteen, mutta se ei menisi läpi.

Taas minä tuijotin häntä alhaalta yläilmoihin. Sanoin, että jos kerran ylioppilakirjoitukset menevät läpi, niin se riittää minulle.

Valkolakin pistin päähäni toukokuussa 1979. Ja elämä odotti.

Voisi luulla, että pitkän matematiikan linja lukiossa olisi antanut minulle joitain kunnon valmiuksia matemaattisessa ajattelussa. Joissakin asioissa ehkä, mutta ei kaikissa.

Ihmettelin tänään työkaverilleni, että miksi nettopalkkani on suurempi kuin aiemmin, vaikka veroprosentti nousi. Järkevänä ihmisenä hän vastasi minulle, että jos bruttopalkka nousee, niin yleensä myös nettopalkka nousee, ellei osu juuri rajamaille.

Näinhän se on. En palauta "liikaa" saamaani palkkaa työnantajalleni.

Että sellaista.

Hauskaa ja huvittavaa

Olen tänään lauantaina 5.9.2020 seurannut toisella korvallani Yle Areenan lähetystä kokkoomuksen ja kepun puoluekokouksista. On ollut hauskaa. Olen ollut huvittunut.

Kumpikin puolue tuntuu uskovan, että vain ne pelastavat Suomen. Kuuntelin Petteri Orpon puhetta sekä kepun vaalitentissä puhuneita Katri Kulmunia, Annika Saarikkoa, Petri Honkosta ja Ilkka Tiaista. Myöhemmin puheenjohtajaehdokkaaksi ilmaantui vielä yksi henkilö.

Säälipisteitä minulta saivat Orpo, Kulmuni ja se viides, yllättäen kokouksessa ilmoittautunut Jari Kasanen. 

Orpon valintaa ei voi estää, tuli jo valituksi, kun muita ehdokkaita ei ollut. Keskusta tekee valintansa vielä tänään.

Kulmuni jatkoi ylimielistä, "mukamas yhteen kokoavaa" esiintymistään. Toivottavasti hän saa opastusta itseään kokeneemmilta henkilöiltä. Esiintymisen lisäksi hänen on hyvä perhetyä asia-asioihin, jotta voi vastata toimittajien ja muiden kysymyksiin muutoinkin kuin "Me keskustalaiset olemme suomalaisia." ja "Keskusta on aito suomalainen puolue." tai "Suurin osa suomalaisista sijoittuu keskustaan vaikkeivat ole Suomen Keskustan jäseniä."

Viides henkilö, Kasanen, taitaa olla salapersu kepulaisten vaatteissa. Sellaista tekstiä hän suolsi. "Minä en saa ääntäni kuuluviin. Täällä on väärin valtuutuksin olevia puoluekokousedustajia. Valtakirjoja on väärennetty."

Voi, voi.

Korostan, että lainausmerkeissä olevat lauseet ja ilmaisut eivät ole suoria lainauksia puheenjohtajaehdokkaiden puheista, vaan sinne päin, sanotun keskeisiä ajatuksia.

Saatanpa vielä palata tähän kepun kokoukseen. Ja ehkä kokkoomuksenkin.

Työnantajien on syytä katsoa peiliin

Tämä teksti on sanomalehti Karjalaiseen kirjoittamani yleisönosastokirjoitus. Rajoitetun tilan vuoksi lehti lyhensi otsikon muotoon Työnantajat, katsokaa peiliin.

 

Keskustelu ikääntyvien ihmisten työurista velloo laajasti. Niin poliitikot kuin työantajat haluavat pidentää työuria. Eläkeputki poistettaneen, jotta yli 60-vuotiaat työttömät eivät voisi jäädä varhennetulle eläkkeelle.

Sinänsä työurien pidentämisessä ei ole vikaa, jos työntekijät ovat kykeneviä tekemään töitä ja haluavat olla mukana työelämässä. Ja heihin suhtaudutaan asiallisesti.

Työnantajien olisi syytä katsoa peiliin, sillä valitettavasti he itse estävät työurien jatkumisen kahdestakin syystä. Kaikissa kyselyissä, joita on viime vuosina tehty, työantajat ovat selvästi ilmaisseet haluttomuutensa palkata ikääntyviä ihmisiä. Ikärajana on ollut 50, 55 vuotta.

Ei työntekijää houkuttele mennä töihin sellaiseen paikkaan, jossa jo lähtökohtaisesti suhtaudutaan kielteisesti yli 50-vuotiaisiin. Ja miten toteutuu yli 60-vuotiaan työttömän työllistyminen, kun kukaan ei tarjoa töitä eikä ota töihin? Mahdoton yhtälö!

Toinen vakava este työssä jatkamiselle on työnantajien johtamistapa. Niin julkisella kuin yksityisellä puolella on laajalti vallalla käskyttävä johtaminen. Huono johtaminen yhdessä työntekijöiden epäasiallisen kohtelun kanssa vaikuttavat koko organisaatiossa ylhäältä alas saakka.

Kun työntekijöitä ei arvosteta eikä kuunnella, niin se näkyy paitsi ikääntyvän niin myös nuoremman henkilöstön jaksamisessa. Se näkyy työhyvinvoinnissa.

Työnantajien olisi syytä miettiä, millaisen työympäristön he luovat. Kun fyysinen ja henkinen ympäristö ovat kunnossa, on mahdollista, että ikääntyvät haluavatkin jatkaa töiden tekemistä.

Työantajien on turha itkeä työvoimapulaa tai sitä, että työurat ovat lyhyitä, jos he itse johtavat ja kohtelevat alaisiaan huonosti. Hyvin johdettu organisaatio ja työntekijöiden asiallinen kohtelu houkuttelevat vanhoja pysymään työssään ja uusia hakeutumaan juuri kyseiseen työpaikkaan.

 

Ja anteeksi

 Ja anteeksi kaiki blogini lukijat. Taisin joskus luvata, että julkaisen tekstejä ainakin viikonloppuisin. Olen nyt lipsunut lupauksestani.

Minun ongelmani on, että innostun välillä joistakin asioista liikaa. Kun tulee pakko kirjoittaa, kirjoitan myös viikolla. Ja viikonloppuna ei sitten löydy (omasta mielestäni) hyvää aihetta, josta kirjoittaa.

Jos nyt aiheeni ovat muutenkaan mielenkiintoisia. Lukijamäärän perusteella voisin sanoa, että tekstini kiinnostavat. Kiitos! (taas sitä poliittista "ensiksi kiitos ... läpä läpä lää). Ei todellakaan. Olen iloinen, että jaksatte lukea näitä juttujani!

Nyt lupaan jotakin, mikä varmasti pitää paikkansa. Kirjoitan blogitekstejäni Partsun porinoihin. Milloin tahansa. Viikolla, viikonloppuna, illalla, yöllä, aamulla, päivällä. Mutta en välttämättä joka päivä! 😄

Minun ongelmani on...

Minun ongelmani on - näin syksyn saapuessa - että en ymmärrä sitä, että syksy saapuu. Jopa kylmän kesän jälkeen pukeuduin lähes kuin helteellä. Kevyt pusero, ei pitkiä hihoja. Kaprit, jotka kyllä ulottuvat alemmaksi kuin kaprit yleensä.

Olen lyhyen läntä ihminen, joten normaalikokoisen vaatteet ovat liian pitkiä. Pieniä vaatteita en kuitenkaan voi ostaa, koska leveyssuunnassa ne eivät mahtuisi ylleni. Olen päätynyt kompromisiin. Parempi liian pitkät kuin liian tiukat.

Voisi melkein sanoa, että olen iso ihminen.

Eikä syksyn ymmärtämisen ongelma lopu vain vaatteisiin. Kengätkin ovat ihan jotain muuta kuin muilla. Toiset käyttävät kävelykenkiä, tennareita, lenkkareita, nilkkureita tai ainakin sellaisia korkokenkiä, jotka peittävät jalkaterän ja jopa osan nilkkaa. Minä mennä mölkyttelen sandaaleissa varpaat vilkkuen ja nilkat ilkkuen. Muille. Ette usksalla paljastaa enää nilkkojanne. Meidän ihminen sentään uskaltaa.

Miksi päädyin yllä olevaan otsikkoon? Lainasin, tai paremminkin käytin inspiraation lähteenä suomalais-espanjalaisen tv-rikossarjan Paratiisi tunnusmusiikkia Ikuisesti minun. Siinä lauletaan muun muassa "Minun nimeni on tatuoitu sinun aivojesi poimuihin". Eli siis Minun ongelmani on...

Kyseinen sarja koukutti minut täysin. Pääosaa, rikostutkijaa, siinä esittää Riitta Havukainen. Espanjasta siinä oli muun muassa nuori mies (anteeksi, kun en jaksa tarkistaa nimiä), joka esiintyi espanjalaisessa sarjassa Serranon perhe. Hömppääkin pitää katsoa. Siinä tämä nuori mies oli ensin nuori koululainen. Kun "tapasin" hänet Paratiisi-rikossarjassa, tuntui kuin vanha tuttu olisi tullut vastaan.

Televisiosarjassa laulun Ikuisesti minun esittää näyttelijä Marja Salo. Kappaleen on sovittanut Antti Lehtinen. Kun kuuntelee esitystä, kylmät väreet kiirivät pitkin selkäpiitä. Puoleensa vetävä, pelottava, jännittävä, salaperäinen, jopa uhkaava.

Ikuisesti minun -kappaleen juuret johtavat Tuomari Nurmioon. Hän on säveltänyt ja sanoittanut sen. Se löytyy Nurmion albumilta Hullu puutarhuri. Ja You tubesta.

Sekä Salon esitys että Nurmion alkuperäinen tulkinta ovat vaikuttavia! Erilaisia, mutta hyviä kumpikin. Järkyttävän vaikuttavan hyviä! Minun mielipiteeni.

Miettikääpä saoja: "Minun nimeni on tatuoitu sinun aivojesi poimuihin. Minun nimeni on raudalla poltettu sydämesi lihaan" ja "Olet ikuisesti minun, jos tahdon niin."

Onko laulussa kyse rakkaudesta? Oikeasta rakkaudesta? Epätoivoisesta rakkaudesta? Sen aiheuttamasta tuskasta? Vai onko sittenkin kyse vallanhaluisesta, narsistisesta ihmisestä, joka ei päästä toista vapauteen?

Minun oli pakko kirjoittaa tämä teksti. Alunperin lähtökohta oli tuo jokasyksyinen ongelmani, onko pakko pukeutua jo lämpimästi, vaikkei taho.

Mutta Tuomari Nurmion kappale pyöri päässäni jopa unissani. Unissanikin etsin netistä tietoja tuosta kappaleesta ja tv-rikossarjasta. Ja tunnari soi korvamatona päivin öin.

Oli pakko yhdistää nämä Minun (jokin) on...

Minun ongelmani on? Syyspukeutuminen? Vai kenties jokin muu? Siinäpä vasta pulma.

Amorin nuoli

Pyydän, älkää naurako. Olen päättänyt ryhtyä Amorin nuoleksi. Vaikka fyysinen olemukseni ja liikkumiseni eivät ensimmäisenä tuo mieleen nuolta, niin terävä pääni toimii nuolen lailla: nopeasti,  hiljaa.

Päätökseni Amorin apulaiseksi ryhtymisestä syntyi salamannopeasti. Olin tapaamassa erästä henkilöä, kun tajusin hänen olevan luonteeltaan samanlainen kuin eräs toinen henkilö. Tai ainakin sain sellaisen vaikutelman.

Tätä, jonka luona olin, en tunne kovin hyvin. Ihan hänen ammattiinsa liittyen tiedän hänet. Toisen henkilön tunnen jo paremmin. Olen tuntenut kolmisenkymmentä vuotta. Hän haluaisi kohdata tärkeän ihmisen, jonka kanssa perustaa koti.

Kun tajusin, mikä merkitys minulla saattaisi olla heidän yhteen saattamiseksi, päässäni alkoi tikittää. Kovalevy teki lujasti töitä. Hyvin nopeasti keksin ratkaisun, miten toimia.

Otan tämän pidempään tuntemani henkilön mukaan tukihenkilöksi, kun seuraavan kerran tapaan tämän toisen. En minä oikeasti tukihenkilöä tarvitse, mutta aina voi näytellä. Helläsydämisenä ihmisenä tuntemani ihminen ei voi kieltäytyä, hän ei raaski tehdä sitä minulle. Näin uskon.

Minusta nämä kaksi ovat luodut toisilleen. Luulen. Edustavat samaa ammattiryhmää. Ovat ystävällisiä, rauhallisia, osaavia. Pystyvät selittämään asiat ymmärrettävästi.

Pieni vaara piilee siinä, että en oikeasti tiedä tämän vähemmän tuntemani henkilön siviilisäätyä. Mitään liittoja en lähde rikkomaan, vaikka kuinka hyvä olisi toiveeni saattaa nämä kaksi henkilöä yhteen. Sormusta hänellä ei ainakaan ole kummankaan käden nimettömässä.

Vaarana on myös se, että toisen ulkonäkö ei miellytä. En usko, että kumpikaan heistä olisi pinnallinen, mutta ulkonäölläkin on merkitystä. Sen verran kyllä olen havainnut, että hygieniasta he huolehtivat, kumpikin.

Kun idea Amorin nuoleksi ryhtymisestäni syntyi tämän toisen tapaamisessa, niin aloin heti tutkia tarkemmin huonetta, jossa olimme. Reppu lojui rennosti seinän vierustalla. Se on hyvä merkki. Tämä tapaamani henkilö on reipas. Ei ole turhan tärkeä salkkuihminen. Tosin eivät salkkuihmisetkään välttämättä ole turhan tärkeitä.

Paitsi luonteeltaan (pika-arvion perusteella) nämä kaksi henkilöä sopivat toisilleen myös pituuskasvun perusteella. Kun tapaamisella vertasin itseäni tämän henkilön pituuteen ja samalla mietin, miltä näytän sen toisen henkilön vierellä, totesin, että nappijuttu. Pituuskasvu heillä natsaa myös.

Olen kuullut, että naiset valitsevat vierelleen isäänsä muistuttavan miehen. Jos näin on, niin sitten tämä homma on pielessä. Mikäli sillä tarkoitetaan ulkonäköä. Jos tarkoitetaan luonetta, niin justiinsa juu ihan jetsulleen. Nappijuttu. Pikaisen arvion perusteella.

Koronalla on puolensa ja puolensa

Korona on pitänyt meitä vallassaan pitkään. Sen vuoksi on tehty jos jonkinmoisia varasuunnitelmia ja varotoimenpiteitä. Eikä turhaan.

Yksi koronan varjopuolista on, että se on aiheuttanut joillakin ihmisillä ahdistusta. Se on myös vaikeuttanut monien arkielämää, koulun- ja työssäkäyntiä.

Kuulemani mukaan yhdessä perheessä  oli pelkona, että äiti ja kaksi teini-ikäistä tytärtä vähintäänkin tappavat toisensa. Ei käynyt niin, ei käynyt. Onneksi!

Korona on myös tuonut helpotusta elämään.

Monet ovat riemuinneet, kun ei ole tarvinnut olla sosiaalinen. On saanut olla vain oma itsensä, kotona viihtyvä ihminen. Ei ole tarvinnut pelätä sukulaisten ja muiden yllätysvierailuja. Eikä ole tarvinnut stressata, että pitäisi käydä siellä ja täällä kyläilemässä. Tekosyitä ei ole tarvinnut keksiä.

Korona on myös herättänyt vanhan rakkauden uudestaan eloon. Ainakin yhden parikunnan kohdalla. Yksi tuttavani kertoi, että hänellä ja hänen miehellään rakkaus roihahti uudelle kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. He ymmärsivät, mikä on tärkeää. Ovat yhdessä ainakin seuraavat kolmekymmentä vuotta.

Koronarajoitusten poistaminenkin on kyllä helpottanut elämää. Monet (näin olen antanut itselleni kertoa - suora käännös englannista) ovat riemuinneet tilanteesta. Saa panostaa täysillä ihmissuhteisiin. Voi suorastaan ahmia tärkeiden ihmisten seuraa.

Minulle koronarajoitukset eivät aiheuttaneet ongelmaa, eivät ahdistusta. Silti olin innoissani, kun ei tarvinnut enää olla osittaisessa etätyössä. Oli mainiota, ihanaa, kun tapasi työkavereita ihan elävinä kasvoista kasvoihin.

Hyvä korona, huolehdithan, että jatkossa olet poissa meidän ihmisten tieltä. Näytät sen inhimillisen (?) puolesi. Haluamme elää normaalia elämää. Normaali elämä sallii paitsi sosiaalisen niin myös epäsosiaalisen tavan elää.

Keltaista kultaa

Kerrankin minulla on riittämiin keltaista kultaa. Tai ehkä sittenkään ei. Tuleva syksy, talvi, kevät näyttävät.

Ostin työkaverini ystävältä kantarelleja. Siitä hetkestä alkaen, kun sovin hänen kanssaan ostosta, minulla on ollut valtava syljen eritys. Olen unelmoinut päivin ja öin uusista perunoista ja kantarellikastikkeesta. Pannulla paistettuja kantarelleja paljon sipulimäärän kera. 

Paistorasvana ei suinkaan rypsiöljyä tai muuta terveellistä. Voissa ne kantarellit pitää paistaa. Ja nesteenä tietenkin kermaa! Ei mitään valjua ruokakermaa vaan ihan ehtaa kuohukermaa. Ja suolaa sopivasti. Onneksi suolankäyttöni pysyy kohtuuden rajoissa, joten se korvannee voin ja kerman vaarallisuuden.

Eilen se onnen päivä koitti! Ajelin hakemaan keltaisen kullan. Myyjä tuli matkassa vastaan lähes puoleenväliin. Emme käyneet mitään pimeää kauppaa. Maksoin kullan pankin kautta merkinnällä sienet. Näin kullan myyjää ei voida syyttää tulojen pimittämisestä. Sieniähän, kuten marjojakin, saa myydä ilman verottajan välistävetoa.

Kun starttasin keltainen kulta kyydissäni, aloin soitella. Käytin bluutuuttia, en siis vaarantanut liikenneturvallisuutta. Aina, kun piti valita uusi numero, pysähdyin tien viereen, yleensä linja-autopysäkille tai vanhalle maitolaiturille.

Kyselin, josko joku haluaisi ottaa tätä herkkua. Löysin kolme uhria. Kiitos heille. Sain lahjoittaa paljosta vähäsen.

Lukijani, jäit ehkä miettimään, miten paljon oikein ostinkaan tätä keltaista kultaa. Vastaan: paljon! Kun myyjän kanssa sovimme, että ostan kantarelleja niin paljon kuin hän raaskii myydä, en arvannut lopputulosta. Eilen lauantaina sain soiton häneltä: viisi kymmenen litran sankkoa plus pari pienempää. Olin varautunut korkeintaan kahteen sankkoon.

En minä kauaa miettinyt, sekunnin sadasosan. Otin ilman muuta kaiken. Nyt minulla oli mahdollisuus muistaa ihania ihmisiä: yhtä siskoani, yhtä ystävääni, yhtä naapuriani. Muitakin olisin muistanut, mutta kaikki eivät syö sieniä ja kaikille sienet eivät sovi.

Jäi minulle silti tätä herkkua riittämiin. Kolme isoa ja yksi pieni sangollinen. Eilen illalla sain suurimman osan pakastettua. Tälle illalle tehtävänä on haihduttaa vesi kymmenestä litrasta kantarelleja ja pakastaa ne. Ja tietysti keittää uusia perunoita ja tehdä uusi satsi kantarellimuhennosta.

Haaveenani on, että saan ostettua jostakin suolasieniä. Paljon! Makuhermoni oikein herkistyvät, kun mietin sienisalaattia. Siihenkin laitan kermaa tai kermaviiliä. Ja joskus teen vain sieni-sipuli-salaattia. Herkullista sekin. Yksi ihminen kertoi herkukseen perunavellin, johon hän laittaa suolasienisalaattia. Kokeilin. Suosittelen. Kannattaa kokeilla - jos tykkää sienistä ja pystyy syömään niitä.