Me kaksi naista, työkaverini ja minä, ihastuimme kolmisen viikkoa sitten. Emme toisiimme vaan yhteen mieheen, lääkäriin, psykiatriin.
Emme ihastuneet hänen ulkoiseen karismaansa, sillä sitä ei ole. Ei ainakaan minun makuni mukaan. Ihastuimme hänen ammatilliseen otteeseensa.
Olimme samassa palaverissa yhteisen asiakkaamme asioissa. Palaveri järjestettiin Teams-kokouksena. Ihastelimme hänen suoraa otettaan asioihin. Ihastelimme sitä ammattitaitoa, jota hän osoitti. Ihastelimme, kun hän selvästikin halusi saada asiakkaallemme, hänen näkökulmastaan potilaalle, parhaan mahdollisen avun.
Hyvin selväsanaisesti tämä lääkäri toi esiin huolensa potilaan tilasta. Hän määritti potilaan psyykkisen tilan vakavaksi ja kriittiseksi.
Tuossa palaverissa sovimme, mitä kukin läsnä ollut taho tekee ja miten toimii.
Kun kerroin muille työkavereillemme ihastumisestamme, he olivat pöyristyineitä. Miten voin puhua moista? Miten voin olla sitä mieltä kuin olin?
Minä puolestani yllätyin. Eivätkö he näe tämän psykiatrin erinomaista osaamista ja johdonmukaisuutta?!
Tällä viikolla torstaina meillä oli seurantapalaveri asiakkaan asioissa. Ihastuminen jäi lyhytikäiseksi. Se loppui palaveriin.
Psykiatri pyörsi kaikki sanansa. Hän käänsi kelkkansa täydellisesti. Asiakas ei olekaan psykiatrisen avun tarpeessa. Herra ja hidalgo halusi siirtää vastuun muille tahoille potilaasta, jonka psyykkisen tilan hän oli arvioinut vakavaksi ja kriittiseksi vain kolme viikkoa aiemmin!
Todellinen ihmeparantuminen!
Mieltäni kirpaisi, suorastaan loukkasi, kun herra ja hidalgo antoi kaikin tavoin ymmärtää epäilevänsä, että me muuta tahot emme olleet hoitaneet pestiämme sovitusti. Hän loukkasi meidän kaikkien muiden ammatillista itsetuntoa epäillessään osaamistamme ja ammattietiikkaamme.
On pakko myöntää, että työkavereidemme kummastelu ihastumisemme vuoksi oli perusteltua. Jos herra ja hidalgo toimii muiden ammattiryhmien kanssa kuten hän nyt torstaina toimi, niin hän ei ansaitse kunnioitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti