Viime aikoina on nostettu esiin, miten viranomaiset voivat tai voivatko suojella lapsia. Keskiössä ovat olleet lastensuojelu ja lasten asioista vastaavat sosiaalityöntekijät.
Asia ei ole yksinkertainen. Useilla hyvinvointialueilla on käytäntö, että lastensuojelun asiakkuudessa olevien lasten palvelutarpeesta ei aina päätäkään sosiaalityöntekijä vaan "ylemmän" tason työryhmä, johon kuuluu päälliköitä ja johtajia. He eivät ole missään kosketuksessa lapseen ja tämän perheeseen. Yleensä kyse on ostopalveluista, joita alueet itse eivät tarjoa.
Jos tällainen työryhmä päättää tai ohjeistaa palveluiden hankkimisesta, niin ne eivät voi olla oikein kohdentuvia. Sosiaalityöntekijä on puun ja kuoren välissä. Myös lähiesihenkilö voi käyttää direktio-oikeuttaan siten, että lapsen ja perheen etu ei toteudu, ohjaamalla keyempiin palveluihin. Johtajuus on avainsana.
Lapsiperheiden ongelmia ratkottaessa lastensuojelu yksin ei kuitenkaan riitä. Työhön tarvitaan kaikki tahot: viranomaiset, läheiset, naapurit. Lastensuojeluilmoituksen tekeminen matalalla kynnyksellä pitäisi olla jokaisen ymmärryksessä. Se on perheen hyväksi, kunhan sitä sitä ei käytetä ilkeilymielessä.
Toimiessani lastensuojelun sosiaalityöntekijänä havaitsin ison ongelman viranomaisten toiminnassa. Neuvoloissa, päiväkodeissa ja kouluissa ei haluttu tehdä ilmoituksia. Perusteluna oli pelko perheen kanssa tehtävän yhteistyön vaikeutumisesta tai mahdollisesti aggressiivisista reaktoista.
Jos lastensuojelu ei saa tietoa lapsen kaltoinkohtelusta tai muusta häneen kohdistuvasta epäasiallisesta toiminnasta, toimiin ei voi ryhtyä. Viranhaltija on aina velvollinen tekemään lastensuojeluilmoituksen tarpeen vaatiessa.
Myös perheille tarjottava sosiaalipalveluiden varhainen tuki on äärimmäisen tärkeää. Valitettavasti siitä on alettu säästää, vaikka se olisi mitä parhainta ennalta ehkäisevää lapsiperhetyötä.
