Töissä on ollut herkullista seurata kahden työkaverini kohtaamisia ja keskusteluja kahvihuoneessa. He ovat "anopit" keskenään, tai ainakin ehdolla tähän tehtävään.
Toisen tytär seurustelee (?) toisen pojan kanssa. Siitä en ole vielä päässyt varmuuteen, onko näin, siis seurustelevatko oikeasti. Jotain säpinää kuitenkin on. Tyttöä ja poikaa en ole tavannut, mutta nimet olen kuullut.
Tämän pojan äiti kertoi tänään, että "miniäehdokas" ujostelee. Ei uskaltanut tulla yhtäaikaa ruokapöytään mahdollisen tulevan anopin ja appiukon kanssa. Nuoret saivat syödä ensin, ja sitten aikuiset.
Tosin en ihmettele, että "miniäehdokas" hieman ujostelee. Tämä "anoppi" - pojan äiti, on aika ronski. Ja tiukka! Olen kyllä samaa mieltä hänen kanssaan monista asioista. Jotain rotia pitää olla!
Ja entä tämä toinen "anoppi", tytön äiti? Huh, hiki tulee jo ajatellessa. Sen verran olen työssäni hänen(kin) kanssaan ennättänyt työskennellä. Rajat tytöllä ovat tiukat.
Niin muuten pitääkin! Kaiken varalta. Ymmärtääkseni tyttö ei ole hölmöillyt, eikä kyllä poikakaan - ainakaan kovin paljon. Siis ei laisinkaan. Tytön kuitenkin pitäisi muistaa, että jalat kannattaa pitää lämpiminä. Ettei kälyhedokkaan tarvitsisi pakottaa käyttämään omia pitkävartisia saappaitaan.
Ei ne nuoret ymmärrä, eivät niin! Siis kaikki.
Mutta näistä "anopeista". Eivät ole riidelleet toistensa kanssa, ainakaan vielä. Taitavat olla samoilla linjoilla nuortensa kanssa. Pitävät homman hanskassa.
Siitä Partsukin pitää. :)
Sitä paitsi nämä anopit ovat mitä parhaimpia vanhempia ja työkavereita. Vanhempina vaikuttavaat sopivat tiukoilta ja välillä löysää antavilta. Työkavereina ovat osaavia ja luotettavia. Partsukaan ei joudu pulaan. ;)
perjantai 24. tammikuuta 2020
sunnuntai 19. tammikuuta 2020
Timo Soini tuli takaisin - jäädäkseen unohlaan
Populistipoliitikko Timo Soini palasi julkisuuteen. Hän taitaa tosin olla entinen poliitikko. Hän tuli takaisin jäädäkseen unholaan
Katsoin Soinin haastattelun Yle TV1:ltä. Entistä suurempi vastenmielisyys häntä kohtaan valtasi minut.
Hän on mies, joka ei kaihda mitään. Hän on mies, joka hamuaa valtaa. Hän on mies, joka välttelee vastuuta. Hän on mies, joka mitätöi muut. Hän on mies, joka luulee itsestään liikoja. Hän on mies, joka uskoo sutkautuksilla hoidettavan asiallisia asioita. Hän on mies, jonka väittämiä ei pidä uskoa.
Hän on mies, joka saatta silti olla vaaraksi yhteiskunnalle - jos sattuisi vielä pääsemään valtaan.
Toivon suomalaisten ymmärtävän, että Soinin kaltaiset ihmiset eivät ole vastuullisia poliitikoita. He ovat tuulella käyviä. He eivät halua suomalaisuuden rikastuvan. He eivät ymmärrä maailman monimuotoisuutta.
He eivät ole huomanneet, etä me suomalaisetkin olemme muualta tulleita. Tulimme saamelaisten maille
Katsoin Soinin haastattelun Yle TV1:ltä. Entistä suurempi vastenmielisyys häntä kohtaan valtasi minut.
Hän on mies, joka ei kaihda mitään. Hän on mies, joka hamuaa valtaa. Hän on mies, joka välttelee vastuuta. Hän on mies, joka mitätöi muut. Hän on mies, joka luulee itsestään liikoja. Hän on mies, joka uskoo sutkautuksilla hoidettavan asiallisia asioita. Hän on mies, jonka väittämiä ei pidä uskoa.
Hän on mies, joka saatta silti olla vaaraksi yhteiskunnalle - jos sattuisi vielä pääsemään valtaan.
Toivon suomalaisten ymmärtävän, että Soinin kaltaiset ihmiset eivät ole vastuullisia poliitikoita. He ovat tuulella käyviä. He eivät halua suomalaisuuden rikastuvan. He eivät ymmärrä maailman monimuotoisuutta.
He eivät ole huomanneet, etä me suomalaisetkin olemme muualta tulleita. Tulimme saamelaisten maille
Tammikuun vaaroja
Tammikuu on vaarallinen kuukausi, joskin niin ovat muutkin, jos sikseen tulee. Tämän vuoden tammikuu on erityisen vaarallinen ja erityinen.
Usein tammikuussa lumi on meille vaarana. Sitä sataa niin paljon, ettei eteensä näe. Välillä se tippuu katolta hieman lauhemman sään aikana. Jos ei varo, voi saada lumet niskaansa, ja pahimmassa tapauksessa kuolla. Ja jos ei kuole, niin ainakin loukkaantuu.
Ellei käy yhtä hyvä säkä kuin minulla jokunen vuosi sitten. Putsailin takapihan rappusta, jolle lumi katolta tippuu. Hätyyttelin koiria pysymään kauempana, jotta eivät jää lumen alle eivätkä saa vahingossa lapiosta. Loin siinä innokkaasti lumia enkä huomannut, että kohta rysähtää. Sieltä ne lumet sitten tulivat. Saivat minut polvilleni.
Olin aivan pöllämystynyt. Mitä tapahtui! Ja säikähtynyt. Siinä aikani lumisella portaalla kuulostelin itseäni. Järki tuntui olevan paikalla. Raajat liikkuivat. Suu kävi tosi nopeasti ja kovaa. Koirat tulivat lähelle - kiva leikki. Emäntä on maassa, se halauaa olla samalla tavalla meidän kanssa. Kun eivät uskoneet kovaa mäkätystäni, annoin niiden aikansa siinä hyöriä ja pyöriä. Mutta sitten oli pakko ruveta ajamaan niitä kauemmaksi, sillä muutoin ei ylös nousemisesta olisi tullut mitään.
Vei aikaa ennen kuin pääsin alkuun. Etsin ja etsin sopivaa asentoa, mistä olisi hyvä ponnistaa. Suoraan jaloilleni en päässyt. Kun säikähdys hellitti, niin sitten alkoi lyyti kirjoittaa. Sain karanneen lapion käsiini. Iskin sen lujaa lumipenkkaan, sopivan lähelle ovea. Pidin vasemmalla kädellä kiinni lapion kahvasta niin, että se pysyi penkassa. Oikealla kädellä hamusin oven ripaa, ja sainkin siitä kiinni. Siitä sitten ponnistin ylös. Koirat tervehtiviät iloisesti emännä loistosuoritusta!
Tänä vuonna ei moisesta vaarasta ole ollut pelkoa ainakaan minun pihallani. Mutta on toisenlainen vaara. Liukkaus.
Onneksi olen päättänyt olla nastaihminen. Ja sauvaihminen. Onhan toisenlainen sauva ollut minulle tuttu jo lapsena niistä hiihtokilpailuista.
Liukuestenastojen ja kävelysauvan kanssa olen selvinnyt hyvin. Ja vielä paremmin, kun Pieviläisen Pauli kävi hiekoittamassa pihani. Jotain ihmehiekkaa se on, kun se pitää vieläkin. Hyvä näin.
Olen pärjännyt muuallakin paitsi työpaikkani parkkipaikalla. Keskikäytävät kyllä hiekoitetaan, mutta ei niitä kohtia, joihin autot parkkeerataan. Omalta osaltani ratkaisin asian niin, että ajan autoni työpaikan rakennuksen viereen, jossa on hyvä hiekoitus. Siitä pääsen hyvin ovelle ja sisään ja takaisin autoon. Itsekästä ja hävytöntä! Mutta satun pitämään itsestäni, enkä halua satuttaa itseäni.
Toisin on muiden. Yksi työkaverini kaatui juuri autojen välissä. Ohjeena oli, että käyttäkää nastoja. Jaahas. Tämä työkaverini kyllä käytti nastoja. Ne vaan eivät aina auta. Pitäisi tehdä jotain.
Aiemmin toiselle työkaverilleni kävi myös kehnosti. Itse en ollut paikalla. Porukka oli lähdssä työnantajan leasing-autolla koulutukseen. Tämä työkaverini oli kuskina, ja putsasi autoa. Muut istuivat ja odottivat, minne se kuski hävisi. Kaatui selälleen, auton taakse. Onneksi ei käynyt pahasti. Teki kyllä asiasta ilmoituksen. Ja onneksi juuri hän oli kuskina. Eivätphän muut lähteneet liikkeelle (peruuttamalla!), että kun ei tule, niin olkoon tulematta.
Tammikuussa liukkauteen jotenkin osaa varautua, vaikkei koskaan riittäväsi. Nyt tänä vuonna yllättävä vaara on vaaninut maanteillä. Vesiliirto. Vesiliirto, jonka olemme tottuneet näkemään keväällä, kesällä ja syksyllä. Mutta emme talvella, emmekä varsinkaan tammikuussa.
Eräänä aamuna ajelin töihin. Tie oli märkä, vastaantulevien autojen valot heijastuivat siitä ja hekensiviät näkyvyyttä. Ikääntymisellänihän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että välillä on vaikea ajaa pimeässä ja märällä tiellä.
Aivan yllättäen autoni nytkähti yhteen, sitten toiseen suuntaan sivulle. Tiessä olevassa urassa oli niin paljon vettä, että olin menettää autoni hallinnan. Kaiken pelasti, jos ei oma taitava osaamiseni ratin takana, niin ainakin riittävän syvät urat auton renkaissa. Hyvillä renkailla on hyvä ajella.
Tähän aikaan vuodesta peukutan nastoille, (kävelysauvojen) piikeille ja rittävän syville urille. Urille, jotka eivät ole tiessä eivätkä minun poskipäilläni.
Usein tammikuussa lumi on meille vaarana. Sitä sataa niin paljon, ettei eteensä näe. Välillä se tippuu katolta hieman lauhemman sään aikana. Jos ei varo, voi saada lumet niskaansa, ja pahimmassa tapauksessa kuolla. Ja jos ei kuole, niin ainakin loukkaantuu.
Ellei käy yhtä hyvä säkä kuin minulla jokunen vuosi sitten. Putsailin takapihan rappusta, jolle lumi katolta tippuu. Hätyyttelin koiria pysymään kauempana, jotta eivät jää lumen alle eivätkä saa vahingossa lapiosta. Loin siinä innokkaasti lumia enkä huomannut, että kohta rysähtää. Sieltä ne lumet sitten tulivat. Saivat minut polvilleni.
Olin aivan pöllämystynyt. Mitä tapahtui! Ja säikähtynyt. Siinä aikani lumisella portaalla kuulostelin itseäni. Järki tuntui olevan paikalla. Raajat liikkuivat. Suu kävi tosi nopeasti ja kovaa. Koirat tulivat lähelle - kiva leikki. Emäntä on maassa, se halauaa olla samalla tavalla meidän kanssa. Kun eivät uskoneet kovaa mäkätystäni, annoin niiden aikansa siinä hyöriä ja pyöriä. Mutta sitten oli pakko ruveta ajamaan niitä kauemmaksi, sillä muutoin ei ylös nousemisesta olisi tullut mitään.
Vei aikaa ennen kuin pääsin alkuun. Etsin ja etsin sopivaa asentoa, mistä olisi hyvä ponnistaa. Suoraan jaloilleni en päässyt. Kun säikähdys hellitti, niin sitten alkoi lyyti kirjoittaa. Sain karanneen lapion käsiini. Iskin sen lujaa lumipenkkaan, sopivan lähelle ovea. Pidin vasemmalla kädellä kiinni lapion kahvasta niin, että se pysyi penkassa. Oikealla kädellä hamusin oven ripaa, ja sainkin siitä kiinni. Siitä sitten ponnistin ylös. Koirat tervehtiviät iloisesti emännä loistosuoritusta!
Tänä vuonna ei moisesta vaarasta ole ollut pelkoa ainakaan minun pihallani. Mutta on toisenlainen vaara. Liukkaus.
Onneksi olen päättänyt olla nastaihminen. Ja sauvaihminen. Onhan toisenlainen sauva ollut minulle tuttu jo lapsena niistä hiihtokilpailuista.
Liukuestenastojen ja kävelysauvan kanssa olen selvinnyt hyvin. Ja vielä paremmin, kun Pieviläisen Pauli kävi hiekoittamassa pihani. Jotain ihmehiekkaa se on, kun se pitää vieläkin. Hyvä näin.
Olen pärjännyt muuallakin paitsi työpaikkani parkkipaikalla. Keskikäytävät kyllä hiekoitetaan, mutta ei niitä kohtia, joihin autot parkkeerataan. Omalta osaltani ratkaisin asian niin, että ajan autoni työpaikan rakennuksen viereen, jossa on hyvä hiekoitus. Siitä pääsen hyvin ovelle ja sisään ja takaisin autoon. Itsekästä ja hävytöntä! Mutta satun pitämään itsestäni, enkä halua satuttaa itseäni.
Toisin on muiden. Yksi työkaverini kaatui juuri autojen välissä. Ohjeena oli, että käyttäkää nastoja. Jaahas. Tämä työkaverini kyllä käytti nastoja. Ne vaan eivät aina auta. Pitäisi tehdä jotain.
Aiemmin toiselle työkaverilleni kävi myös kehnosti. Itse en ollut paikalla. Porukka oli lähdssä työnantajan leasing-autolla koulutukseen. Tämä työkaverini oli kuskina, ja putsasi autoa. Muut istuivat ja odottivat, minne se kuski hävisi. Kaatui selälleen, auton taakse. Onneksi ei käynyt pahasti. Teki kyllä asiasta ilmoituksen. Ja onneksi juuri hän oli kuskina. Eivätphän muut lähteneet liikkeelle (peruuttamalla!), että kun ei tule, niin olkoon tulematta.
Tammikuussa liukkauteen jotenkin osaa varautua, vaikkei koskaan riittäväsi. Nyt tänä vuonna yllättävä vaara on vaaninut maanteillä. Vesiliirto. Vesiliirto, jonka olemme tottuneet näkemään keväällä, kesällä ja syksyllä. Mutta emme talvella, emmekä varsinkaan tammikuussa.
Eräänä aamuna ajelin töihin. Tie oli märkä, vastaantulevien autojen valot heijastuivat siitä ja hekensiviät näkyvyyttä. Ikääntymisellänihän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että välillä on vaikea ajaa pimeässä ja märällä tiellä.
Aivan yllättäen autoni nytkähti yhteen, sitten toiseen suuntaan sivulle. Tiessä olevassa urassa oli niin paljon vettä, että olin menettää autoni hallinnan. Kaiken pelasti, jos ei oma taitava osaamiseni ratin takana, niin ainakin riittävän syvät urat auton renkaissa. Hyvillä renkailla on hyvä ajella.
Tähän aikaan vuodesta peukutan nastoille, (kävelysauvojen) piikeille ja rittävän syville urille. Urille, jotka eivät ole tiessä eivätkä minun poskipäilläni.
lauantai 11. tammikuuta 2020
Kummallinen reaktio
Jarno Hartikainen kirjoittaa Helsingin Sanomissa 11.1.2020, että Suomen Akatemia myönsi toukokuussa 2017 rahoituksen Helsingin yliopiston dosentille Oula Silvennoiselle holokaustia eli juutalaisten kansanmurhaa koskevalle tutkimukselle. Tarkoituksena on selvittää, miten toisen maailmasodan aikaiset tapahtumat Suomessa ja suomalais-saksalaisten joukkojen miehittämillä alueilla Neuvostoliiton luoteisosissa ja Pohjois-Norjassa kytkeytyvät natsi-Saksan toimeen panemaan holokaustiin.
Jotkut perussuomalaiset (tekisi mieli kirjoittaa persut, mutta olen nyt asiallinen ja kohtelias) eivät ole suhtauneet Silvennoisen saamaan rahoitukseen laisinkaan suopeasti. Kansanedustaja Sheikki Laakson mielestä kyse on sairaasta rahantuhlauksesta lässytykseen ja perussuomalaisten haukkumiseen. Perussuomalaisten eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja Jani Mäkelä kuvaa, että kyse on kuunatsitutkimuksesta, ja rahoitus on täydellistä pelleilyä. Mäkelä väittää, että Oula Silvennoinen ei ole tutkija.
Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio puolestaan kirjoittaa Twitterissä, että yliopistoihin on pesiytynyt agitaattoreita, jotka hyödyntävät järjestelmää omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä. Tavion mielestä nämä henkilöt yrittävät naamioida propagandansa tieteeksi ja pyrkivät yleisiksi auktoriteeteiksi. Hän väittää näiden "agitaattoreiden" olevan valetutkijoita.
Huh, huh. Kylläpä nämä persut, anteeksi perussuomalaiset, ovat täysin tietämättömiä tieteestä ja tieteelliselle tutkimukselle myönnettävien rahoitusten perusteista. Kummallinen reaktio näillä kolmella herralla, herrasmiehiksi en heitä voi kutsua.
Huvittavaa tässä on se, että herroilta meni lähes kolme vuotta ennen kuin he tajusivat kyseisen rahoituksen myönnetyn.
Vaikuttaa siltä, että Laaksolla, Mäkelällä ja Taviolla ei ole harmainta aavistustakaan, mikä Suomen Akatemia on. Ei ole tajua, millä perusteilla se rahoitusta myöntää. Tieteellinen laatu ja innovatiivisuus sekä hakijan pätevyys ovat kriteerejä - terrorismitutkija Leena Malkin mukaan.
Niin kauan kuin Perussuomalaiset ovat Suomessa toimineet, on noussut esiin heidän - ei kaikkien, mutta suuren osan - tietämättömyytensä tieteestä ja sen merkityksestä. Riittää, kun räiskitään ja mäiskitään mielipiteitä ilman todellisuuspohjaa!
Luettuani tuon Hesarin mielenkiintoisen artikkelin jäin miettimään, mitä nämä perussuomalaiset oikein pelkäävät. He ovat sen verran nuoria, että eivät ole voineet osallistua holokaustin raakuuksiin. Onko heidän suvuissan haamuja? Ovatko he itse sitä mieltä, että juutalaisten kansamurha oli oikeutettu? Onko heillä ja heidän kaltaisillaan vastaavia suunnitelmia? Onhan Oula Silvennoinen kirjoittanut sosiaalisessa mediassa perussuomalaisten yhteyksistä äärioikeistoon. Taitaa poikia pelottaa, mitä vielä paljastetaan - ei siis paljastu, vaan paljastetaan!
Kyllä on pojilla vielä paljon opittavaa, ja matkaa ihmiseksi, jota voi arvostaa!
Jotkut perussuomalaiset (tekisi mieli kirjoittaa persut, mutta olen nyt asiallinen ja kohtelias) eivät ole suhtauneet Silvennoisen saamaan rahoitukseen laisinkaan suopeasti. Kansanedustaja Sheikki Laakson mielestä kyse on sairaasta rahantuhlauksesta lässytykseen ja perussuomalaisten haukkumiseen. Perussuomalaisten eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja Jani Mäkelä kuvaa, että kyse on kuunatsitutkimuksesta, ja rahoitus on täydellistä pelleilyä. Mäkelä väittää, että Oula Silvennoinen ei ole tutkija.
Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio puolestaan kirjoittaa Twitterissä, että yliopistoihin on pesiytynyt agitaattoreita, jotka hyödyntävät järjestelmää omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä. Tavion mielestä nämä henkilöt yrittävät naamioida propagandansa tieteeksi ja pyrkivät yleisiksi auktoriteeteiksi. Hän väittää näiden "agitaattoreiden" olevan valetutkijoita.
Huh, huh. Kylläpä nämä persut, anteeksi perussuomalaiset, ovat täysin tietämättömiä tieteestä ja tieteelliselle tutkimukselle myönnettävien rahoitusten perusteista. Kummallinen reaktio näillä kolmella herralla, herrasmiehiksi en heitä voi kutsua.
Huvittavaa tässä on se, että herroilta meni lähes kolme vuotta ennen kuin he tajusivat kyseisen rahoituksen myönnetyn.
Vaikuttaa siltä, että Laaksolla, Mäkelällä ja Taviolla ei ole harmainta aavistustakaan, mikä Suomen Akatemia on. Ei ole tajua, millä perusteilla se rahoitusta myöntää. Tieteellinen laatu ja innovatiivisuus sekä hakijan pätevyys ovat kriteerejä - terrorismitutkija Leena Malkin mukaan.
Niin kauan kuin Perussuomalaiset ovat Suomessa toimineet, on noussut esiin heidän - ei kaikkien, mutta suuren osan - tietämättömyytensä tieteestä ja sen merkityksestä. Riittää, kun räiskitään ja mäiskitään mielipiteitä ilman todellisuuspohjaa!
Luettuani tuon Hesarin mielenkiintoisen artikkelin jäin miettimään, mitä nämä perussuomalaiset oikein pelkäävät. He ovat sen verran nuoria, että eivät ole voineet osallistua holokaustin raakuuksiin. Onko heidän suvuissan haamuja? Ovatko he itse sitä mieltä, että juutalaisten kansamurha oli oikeutettu? Onko heillä ja heidän kaltaisillaan vastaavia suunnitelmia? Onhan Oula Silvennoinen kirjoittanut sosiaalisessa mediassa perussuomalaisten yhteyksistä äärioikeistoon. Taitaa poikia pelottaa, mitä vielä paljastetaan - ei siis paljastu, vaan paljastetaan!
Kyllä on pojilla vielä paljon opittavaa, ja matkaa ihmiseksi, jota voi arvostaa!
tiistai 7. tammikuuta 2020
Partsun seikkailuja autoilla, osa 2
Nyt, kun uusi vuosikymmen on alkanut, on hyvä muistella menneitä. Minä, Partsu, olen onnistunut seikkailemaan monella autolla. Tässä luvassa yksi seikkailu naapurimaan pääkaupungissa
Viime vuosituhannella, 1980-90-luvun vaihteessa, olin töissä itäisen naapurimme pääkaupungissa parisen (en taaskaan Pariisissa) vuotta. Silloin minulla ei ollut omaa autoa. Ajattelinkin (näin jälkikäteen ymmärrettynä, olin ilmastoasioissa edelläkävijä), että en minä autoa tarvitse. Kyllä siellä metrot kulkevat!
Ja kulkivatkin. Alussa ei ollut ongelmia. Sittemmin nämä pikakiitäjät olivat aina täynnä. Jos onnistuit sullomaan itsesi sisään, niin ulos et päässyt kuin vasta muutama asema myöhemmin. Matkaa omalle asemalle oli sen verran, että ei kannattanut kävellä. Kyllä sitä lopulta oltiin omalla asemalla, ja työpaikalla.
Kyllästyin tähän. Päätin luopua ilmastoasioiden edelläkävijän asemasta. Autoista minulla ei ollut kokemusta, isäni Mossen, Eliten ja Ladan sekä hetken aikaa omistamani Saabin lisäksi. (Luovuin Saabista, kun silloin sanottiin, että saabismi on sairautta. Enhän minä mikään sairas ollut!)
Muistin yhdellä sisarellani olevan Mazdan. Hän oli ajopeliinsä tyytyväinen. Siis Mazda! Soitin maahantuojan tullivarastoon ja pyysin toimittamaan auton. Vastaus: on vain valkoisia Mazda 323 -autoja. Passaa minulle, kunhan saan auton.
Melko pian auto tulikin pääkaupunkiin. Työnantajani kaksi söfööriä haki sen ja tullasi sekä toivat työpaikalle. Minä maksoin.
Ennen sitä olin harjoitellut ajoreittiä työpaikalta pääkaupungin asuntooni ja takaisin siten, että toinen söfööreistä Nikolai alias Kolja vei minut kotiin ja haki sieltä (esimiehen luvalla) mjuutaman kerran. Ja sitten autoni saavuttua pääkaupunkiin Kolja oli kyydissäni, jälleen mjuutaman kerran, jotta itse ratin takana oppisin reitin.
Oli muuten hienoa ajaa pitkin pääkaupungin kanaalien, vai olivatko ne sittenkin kanavia, rantakatuja ja isoa valtatietä, oikeaa baanaa! Miten kanssa-autoilijat minuun oikein suhtautuivat, sitä en tiedä. Valtakadulla kun oli 80 kilometrin tuntinopeus, ja minä ajelin kuuttakymppiä. Kukaan ei kuitenkaan edes yrittänyt suistaa minua tieltä. Eikä kukaan tööttäillyt, vaikka hitaasti ajelin.
Tämä pääkaupungin ajoharjoittelu teki minusta kuitenkin ajajan. Opin monia asioita. Jopa u-käännöksen paikoissa, joissa se ei ollut sallittua. En jäänyt kiinni! ;)
Älkää ottako oppia minusta! En ole missään nimessä enkä missään asiassa hyvä esimerkki. Paitsi, jos haette täydellistä, ei suinkaan ihmistä, vaan Partsua. Jätän pienen varan. Melkein täydellistä. Eihän kukaan ole täydellinen - eihän?
Hyvää alkanutta vuotta 2020! Toivottavasti tapaamme usein näin kirjallisissa merkeissä. Kuviakin saatan julkaista, jos opin niitä editoimaan pienemmiksi tällä uudella koneellani ilman suuria kustannuksia ja ongelmia sekä liittämään niitä teksteihini. Jos en, saatte todellista (!) blogia - ei tarvitse katsella kuvia!
Viime vuosituhannella, 1980-90-luvun vaihteessa, olin töissä itäisen naapurimme pääkaupungissa parisen (en taaskaan Pariisissa) vuotta. Silloin minulla ei ollut omaa autoa. Ajattelinkin (näin jälkikäteen ymmärrettynä, olin ilmastoasioissa edelläkävijä), että en minä autoa tarvitse. Kyllä siellä metrot kulkevat!
Ja kulkivatkin. Alussa ei ollut ongelmia. Sittemmin nämä pikakiitäjät olivat aina täynnä. Jos onnistuit sullomaan itsesi sisään, niin ulos et päässyt kuin vasta muutama asema myöhemmin. Matkaa omalle asemalle oli sen verran, että ei kannattanut kävellä. Kyllä sitä lopulta oltiin omalla asemalla, ja työpaikalla.
Kyllästyin tähän. Päätin luopua ilmastoasioiden edelläkävijän asemasta. Autoista minulla ei ollut kokemusta, isäni Mossen, Eliten ja Ladan sekä hetken aikaa omistamani Saabin lisäksi. (Luovuin Saabista, kun silloin sanottiin, että saabismi on sairautta. Enhän minä mikään sairas ollut!)
Muistin yhdellä sisarellani olevan Mazdan. Hän oli ajopeliinsä tyytyväinen. Siis Mazda! Soitin maahantuojan tullivarastoon ja pyysin toimittamaan auton. Vastaus: on vain valkoisia Mazda 323 -autoja. Passaa minulle, kunhan saan auton.
Melko pian auto tulikin pääkaupunkiin. Työnantajani kaksi söfööriä haki sen ja tullasi sekä toivat työpaikalle. Minä maksoin.
Ennen sitä olin harjoitellut ajoreittiä työpaikalta pääkaupungin asuntooni ja takaisin siten, että toinen söfööreistä Nikolai alias Kolja vei minut kotiin ja haki sieltä (esimiehen luvalla) mjuutaman kerran. Ja sitten autoni saavuttua pääkaupunkiin Kolja oli kyydissäni, jälleen mjuutaman kerran, jotta itse ratin takana oppisin reitin.
Oli muuten hienoa ajaa pitkin pääkaupungin kanaalien, vai olivatko ne sittenkin kanavia, rantakatuja ja isoa valtatietä, oikeaa baanaa! Miten kanssa-autoilijat minuun oikein suhtautuivat, sitä en tiedä. Valtakadulla kun oli 80 kilometrin tuntinopeus, ja minä ajelin kuuttakymppiä. Kukaan ei kuitenkaan edes yrittänyt suistaa minua tieltä. Eikä kukaan tööttäillyt, vaikka hitaasti ajelin.
Tämä pääkaupungin ajoharjoittelu teki minusta kuitenkin ajajan. Opin monia asioita. Jopa u-käännöksen paikoissa, joissa se ei ollut sallittua. En jäänyt kiinni! ;)
Älkää ottako oppia minusta! En ole missään nimessä enkä missään asiassa hyvä esimerkki. Paitsi, jos haette täydellistä, ei suinkaan ihmistä, vaan Partsua. Jätän pienen varan. Melkein täydellistä. Eihän kukaan ole täydellinen - eihän?
Hyvää alkanutta vuotta 2020! Toivottavasti tapaamme usein näin kirjallisissa merkeissä. Kuviakin saatan julkaista, jos opin niitä editoimaan pienemmiksi tällä uudella koneellani ilman suuria kustannuksia ja ongelmia sekä liittämään niitä teksteihini. Jos en, saatte todellista (!) blogia - ei tarvitse katsella kuvia!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)