Ei sittenkään niin kamala maailma

Mummi (yli 80 v.), joka ei ole minulle mitään sukua, mutta pidän häntä kakkosäitinäni, kaatui ja joutui sairaalaan. Lonkka murtui. Tällä hetkellä hän on terveyskeskuksen vuodeosastolla. Siirtynee huomenna maanantaina vanhainkotiin/palvelutaloon.

Kävin katsomassa häntä eilen. Sydämeeni koski, niin hauraalta hän siinä sängyssä maatessaan näytti.

Iloinen asia oli, että huoneeseen tullessani hän ei ollut yksin. Oli nuorempaa sukupolvea lapsenlasta myöten. Ja vähän ajan kuluttua tuli vielä yksi tytär ja tämän tytär. Tämä mummin tyttärentytär, joka on aikuistumassa, on käynyt lukemassa hänelle. Tädit toivoivat tyttärentyttären lukevan myös heille, kun tällä on niin ihana ääni.

Nyt minäkin haluan! Mitenkähän keksin tekosyyn, että hän tällaiselle käytännossä vieraalle ihmiselle tulisi lukemaan?! ;)

Siinä me rupattelimme niitä näitä. Välillä mummi keskipisteenä, ja välillä muusta, kun mummi oli selvästi väsynyt.

Mummin huone oli kahden hengen, mutta hän sai olla siinä yksin. Osasto 3B:n henkilökunta oli antanut ymmärtää, että koska mummin luona käy paljon väkeä, näin on parasta. Olivat sanoneet, että ainakin jotain mummi on tehnyt oikein. Olisipa näin kaikilla vanhoilla, ja nuoremmillakin!

Eilen lauantaina lähdin kotiin mummin luota siinä puoli kolmen tietoilla. Ennen kahdeksaa sain WhatsAppilla todella ihanan kuvan. Mummin tytär, joka on kouluttautunut lääkintävoimistelijaksi, oli saanut mummin istumaan sängyn laidalle! Kuvassa mummi näytti huomattavasti virkeämmältä kuin sängyssä maatessaan. Näin pienillä asioilla tehdään ihmeitä!

Ihanaa on myös se, että mummin paikalla olleet tyttäret kertoivat osaston henkilökunnan tekevän parhaansa, jotta kaikki siellä olevat potilaat saadaan virkeämmiksi. Kiitos osaston koko henkilökunnalle! Mummi on hyvässä hoidossa.

Parasta kaikessa on se, että mummin lapset ovat tavalla tai toisella mukana jakamassa huolta ja osallistuvat mummin hoitoon. Siitä riippumatta, missä päin Suomea he asuvat. Näin olen ymmärtänyt.

Maailma ei ehkä sittenkään ole niin kamala kuin ajatellaaan. Hyvää löytyy, ainakin jos haluamme löytää. Ongelmia piilottamatta.

Ei mennyt kuin Strömsössä

Olipa tänään aikamoinen sunnuntai. Kun heräsin (myöhään), niin jalkani olivat sitä mieltä, että jotain tarttis tehrä. Sen verran väsyneiltä ja raihnaisilta ne tuntuivat. Kyllä ne siitä päivän mittaan sitten vetryivät.

Olin sopinut erään ystäväni kanssa, että soittelemme iltapäivällä siinä kahden tienoilla. Ei mennyt putkeen.

Päätin käväistä lähikaupassa ostoksilla. Loman jälkeen arki koittaa. Jotta minun ei tarvitsisi maanantai-aamuna pysähtyä kauppaan, kun olen aamuisin todella hidas, menin ostamaan väkeviä sokerittomia pastilleja - puoli kahden tienoilla. Töissä alkaisi taas kurkun kutina ja yskintä.

Kun olin lähdössä kotiin kaupan pihasta, niin en päässyt sieltä pois. Rekka oli "nyrjähtänyt" liukkaassa mäessä. Se esti kulun sekä ylös että alas. Aikani odoteltuani pääsin eteenpäin.

Kotiin tultuani rakas koirani tervehti minua takapihalta aidan takaa. Päästä sisään. Huutelin sille, että odottele kultsikka (se on kultainennoutaja), päästän sinut kohta sisään.

Ei mennyt vieläkään kuin Strömsössä. Sisäänmeno ei niin vain onnistunut. Lukko jumitti. Oli minulla kyllä lukkoöljyä, mutta talon sisällä. Kaiken varalta käväisin vielä varastossa, josko siellä olisi. Ei ollut. Siis takaisin kauppaan.

Palasin kotiin ja ruiskutin lukkopesään öljyä enemmän kuin laki sallii (vai määrätäänkö laissa sittenkään lukkoöljyn käytöstä?).

Pääsin sisälle. Riisuin ulkovaatteet ja -kengät. Vaihdoin sisäsandaalit, koska jalkani tykkäävät niistä enemmän kuin sukkasillaan tai paljain jaloin olemisesta. En kylläkään kiinnittänyt niitä riittävästi - tarrat vain sen verran, että kengät jaloissa juuri ja juuri pysyivät. Väärä valinta! Keräsin vähäiset ostokset kainalooni ja suuntasin kohti sisätiloja.

Ja sitten se tapahtui. Taas kerran. Nyt kyseessä ei ollut työpaikkani maton hyökkäys, vaan ihan omani, sen ainoan talossa olevan. Olen halunnut pitää sisäkuistilla maton, jotta pahimmat liat siihen takertuisivat. Muualla mattoja ei ole, kun pelkään kompuroivani niihin. Ja vähän muistakin, koiraani liittyvistä syistä.

Heittäydyin siis hienosti lattialle. Oikealle kyljelleni. Onneksi olen tottunut kaatuilija (lue heittäytyjä), niin en ottanut vastaan kädellä. Ei mennyt luita poikki eikä tullut murtumia. Ostokseni levisivät pitkin kuistia ja eteisen lyhyttä käytävää.

Siinä lattialla maatessani mietin, miten nyt. Tiesin etteivät polveni taivu riittävästi, jotta saisin hyvän asennon noustakseni ylös. No, ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun maailmaa lattiatasosta katselin. Vanhat konstit ovat parempia kuin pussillinen uusia.

Siinä minä pyllylläni hiissasin (on muuten hyvää liikuntaa, suosittelen) kohti makuuhuonetta. Välillä vilkuttelin rakkaalle koiralleni, joka takapihan ikkunoista tuijotti, että miksi et päästä sisälle. Makuuhuoneeseni päästyäni työnsin sänkyä niin, että pääsin tunkemaan itseni sen ja seinän väliin. Vasemmalla kädellä kiinni sängynpäädystä, ja vasemmalla jalalla tukea seinästä. Punkesin itseni mahalleni sänkyyn, käännyin oikealle kyljelleni ja siitä istumaan. Loppu oli helppoa kuin mikä.

Minä olin hengissä ja kunnossa vahingoittumattomana. Rakas koirani pääsi sisälle tuulesta ja tuiskusta. Ystävälleni soitin kolmen tienoilla. Hän ymmärsi, ja osasi pistää asian huumoriksi, kun minäkin pistin.

Joku teistä saattaa kysyä, miksi en soittanut apua. Saadakseni apua lukon voiteluun muualta kuin kaupasta puhelimen olisi pitänyt olla mukana. Se oli sisällä. Naapuriapuun en voinut turvautua, kun naapurit eivät olleet kotona. Kun lopulta pääsin sisälle, niin siinäkään puhelin ei olisi auttanut kaatumiseni jälkeen. Se oli tupakeittiön korkealla pöydällä aivan keskellä. Lattialla istuessani en olisi päässyt siihen käsiksi.

Tämänpäiväisen kaatumisen / heittäytymisen jälkeen olen ajatellut jatkaa näitä heittäytymisiä - ihan hallitusti. Kaatumisen jälkeen molemmat jalkani alkoivat tuntua ihan nuorilta. Kipuja ei ollut. Ne nousivat reippaasti sisällä askeltaessani. Miten on huomenna? Sen huominen näyttää. Kaiken varalta otan kuitenkin kipulääkkeen vielä uudestaan yötä vasten. Yhden tabletin otin jo.

Teille lukijoilleni ohje: älkää kaatuilko. Minä olen kaatuilemisessa konkari, joten osaan tehdä sen oikein.

Ja tulipa mieleeni. Tavoittelisinko tänä vuonna uudestaan työpaikkani pikkujoulujen Vuoden heittäytyjä -palkintoa! Olisi aika makeaa saada se toistamiseen. Viime vuonna se tuli yllätyksenä. Kiitos grillin ja maton hyökkäyksen. ;)

Mielettömän onnellinen tunne

Koin sen taas. Mielettömän onnellisen tunteen. Jokainen lukijani voi pitää minua hulluna, koska voi olla oikeassa.

Onnentunteeni syntyi, kun jouduin tekemään lumitöitä. Leuto ilma sai aikaan, että katolta alkoivat lumet pudota. Etupihan puolella ei ole ongelmaa, koska lumet eivät putoa oven eteen - kiitos oikein suunnitellun kuistin ja sen katon. Takapihan puolella ne putoavat suoraan oven eteen, ja muutoinkin koko talon leveydeltä suoraan rakennuksen viereen.

Takapihan ovea en ehkä käyttäisi, jos minulla ei olisi koiraa. Se on helppo päästää ulos aidatulle pihalle, kun aamulla aika ei tahdo muutoin riittää sen ulkoiluttamiseen. Parin tuhannen neliön alueella tunnin, puolentoista oleskelu ja lenkkeily ilman emännän hidastelua tuonevat sillekin onnentunteen.

Mutta, jotta tämä onnistuisi, oven pitää aueta.

Jo aamupäivästä kävin lapioimassa aiemmin satanutta lunta, jotta katolla olevat lumet voisivat rauhassa pudota, eikä tulisi ainakaan kovin hankalaa tilannetta.

Sen jälkeen pääsin lapioimaan lumia vielä kolme kertaa. Yhden kerran lumia romahti alas niin, että olisi voinut luulla sattuneen pahempaakin. Sellainen jysäys kuului. Olin onnellinen, että sen enempää minä kuin koiranikaan emme olleet juuri silloin pihalla.

Mutta mistä tämä onnellinen tunne? Siitä, että kroppani tykkäsi lapioimisasennosta. Ei kolottanut mitään paikkaa. Jalkani ei puutunut, kun etukumara asento vapautti hermopinteen. Ja se ihanan kosteahko leuto talvi-ilma! Astmaatikon oli hyvä hengittää! Ei vinkunut henki, ei todellakaan. Keuhkot kiittävät.

Ja se fyysinen rasitus, minkä onnellisuuden tunteen se toikaan. Ei tarvitse lähteä salille treenamaan, kun hauikset saavat lumitöistä kunnon potkua. Samalla myös muut lihakset. Lumen lapioiminen kun pistää liikkeelle koko kehon lihakset - eivät pelkästään käsivarsien.

Olen minä muulloinkin kokenut samanalaista onnellista tunnetta. Kun aamulla olen ajellut töihin ja aamu on alkaut sarastaa. Aurinko on antanut hyviä lupauksia kauniista päivästä. Mieli on väkisinkin virkistynyt.

Mielettömän onnellinen tunne on vallannut mieleni myös silloin, kun olen nukkunut yöni hyvin. Ei ole pää "töhnässä". Silmillä näkee hyvin. Aamupala maistuu ja kahvi virkistää entisestään. Mikään ei harmita. Ai että kun on hyvä olla!

Tätä tunnetta on vaikea vastustaa, kun on jutellut hyvän ystävän kanssa. Saanut uusia näkökulmia asioihin, joita on tullut pohdittua. Tai kun on puhunut työkaverin kanssa ihan arkisista työhön liittyvistä asioista. Tai kun koirani on osoittanut tykkäävänsä minusta, ja minä siitä. Se saattaa nuolaista leukaani, käsivarttani, jalkaani. Se osoittaa, että sen on hyvä olla. Minä palkitsen sen rapsutuksilla.

Mielettömän onnellinen tunne voi hyökätä mistä vain ja milloin vain. Kannattaa antaa sen valloittaa koko mieli!

Toimintamallit fasisteilta

Lauantaina, helmikuun ensimmäisenä päivänä, hieraisin silmiäni useamman kerran, kun avasin sanomalehti Karjalaisen. Toimituspäällikkö Jyrki Utriainen kirjoitti kolumnin otsikolla "Mistä nämä persujen toimintamallit ovat peräsin? - Fasisteilta!"

En muista nähneeni Karjalaisessa näin shokeeraavaa ja nappiin osuvaa otsikkoa aiemmin. Ei tullut pieneen mieleenikään, että ohittaisin kolumnin. Etenkin, kun se oli Utriaisen kirjoittama.

Utriainen viittaa Perussuomalaisten julkistamaan media- ja kulttuuripoliittiseen ohjelmaan. Ja yhdistää sen toimintamallit viime vuosisadalla vaikuttaneisiin fasisteihin, italialaiseen Benito Mussoliiniin, saksalaiseen natsiin Adolf Hitleriin ja espanjalaiseen Francisco Francoon.

Ja ennen kaikkea yleensäkin siihen eripuraan ja vihaan, jotka jakavat kansaa kahtia! Siihen, kun mediaa ja instituutioita horjutettiin.

Jyrki Utriaiselle suuri kiitos tämän vaaran esiin nostamisesta.

Olen usein miettinyt näitä yhteyksiä ja pohtinut, emmekö me opi historiasta. Esimerkiksi Saksassa ja Puolassa osa väestöstä näyttää unohtaneen ne kauheudet, joita natsi-Saksa teki.

Nykyinen Saksa ei ole vastuussa Hitlerin teoista. Mutta se on vastuussa siitä, miten nyt ja jatkossa toimitaan. Eikä vain Saksa, vaan kaikki maailman maat.

Toivon, etten joudu näkemään niitä hirveyksiä täällä meillä. Toivon, että kukaan muukaan tulevat sukupolvet mukaan lukien eivät niitä kohtaa. Ei meillä eikä muualla.

Kuinka pitkälle persut voivat jatkaa, jotta heidän toimintaansa voidaan puuttua? Kuinka pitkälle he jatkavat, jotta laillisuuden raja menee rikki?

Suomen paras kuoleva kunta - muuttaisinko sinne?

Hesarin helmikuun kuukausiliitteessä on mainio artikkeli Puolangasta. Artikkelin kirjoittaja Jouni. K. Kemppainen on otsikoinut sen "Euroopan kiinnostavin paikka".

Jos Kemppaisen artikkeliin on uskominen, ja miksipä emme uskoisi (näin se Uutisvuoto puskee läpi tähänkin), niin Puolanka on saanut huomiota Britanniassa, Irlannissa, Saksassa, Tsekissä ja Puolassa. BBC on julkaissut kirjoituksen otsikolla "Suomen paras kuoleva kunta" ja videon.

Arvaattekin varmaan, millä Puolanka on noussut Euroopan kartalle. Pessimissillään, tietenkin.

Mitäpä tuumaatte, kun kunta kutsuu kylään tienvarsisloganilla "Seuraavana Puolanka, vielä ehdit kääntyä pois"? Olisi ihan pakko jatkaa perille asti!

Kemppaisen teksti on mukaansa tempaava, ja hän kertoo myös omakohtaisia kokemuksia kotikylästään. Pekka Elomaan kuvat tukevat mahtavasti Puolangan kurjuudesta kertovaa tekstiä

Puolangan pessimistit ry:n puheenjohtajana toimii punaisella Alfa Romeolla ajava Tommi Rajala. Voiko pessimismiä kuvata paremmin kuin poseeraamalla tyhjäksi jääneen kauppaliikkeen edessä kantamalla takissaan rintanappia "OLEN HUONO".

Se kertoo kaiken. Vai kertooko? Ehkä ei. Kyllä Puolangalla vielä jonkinlaista elämää on - parisen tuhatta asukasta sentään.

Juttua lukiessani aloin miettiä, muuttaisinko ensi vuonna eläkkeelle jäätyäni Puolangalle. Saisin sieltä nykyisen kotini hinnalla todella hulppean talon - ainakin, jos hulppeutta pinta-alalla mitataan. Olisi luonnon rauhaa. Ravintolassa, jos se vielä ensi vuonna on toiminnassa, saattaisi saada hyvää lounasta edulliseen hintaan, kun itse ei viitsisi ruokaa laittaa.

Mutta, mutta. Eipä tarvinnut edes käydä Puolangalla, kun pessimismi valtasi mielen. Kuka ystävistäni ja sukulaisistani viitsisi ajella etään perälle? En jaksaisi siivota hulppeaa kotiani. En käy nykyäänkään ravintoloissa kuin harvoin, vaikka niitä on enemmän kuin riittävästi.

Kestäisinkö Puolangan pimeyden - pimeä aikahan on pidempi kuin näillä Pohjois-Karjalan leveysasteilla? Entä mäkäräiset ja itikat? Eikös niidenkin kausi ole pidempi kuin meillä? Ja niistä saa ihan tarpeekseen jo nyt. Itikat, eivät ne länsisuomalaiset nelijalkaiset lehmänkantturat, vaan ne lentävät inisijät, kiusaavat ihan riittämiin täälläkin.

Päätökseni tuli selväksi. En muuta Puolangalle, vaikka se onkin Suomen paras kuoleva kunta. Mutta käväistä siellä kyllä aion.

Kemppaisen artikkeli kannattaa lukea, ihan pelkän lukukokemuksen vuoksi!