Sairaslomalle

Heti alkuun kerron, että kaikki, mikä tässä tekstissä koskee minua ja esimiestäni, on fiktiota. Omissa ajatuksissani se voisi olla totta, mutta en ole vielä kokeillut. Ehkä kokeilen, joku kerta.

Tuli tehtyä töissä virhe. Tein päätöksen päivän myöhässä. Päätöksen kyllä saattoi tehdä näinkin, mutta virhe mikä virhe!

Käännyin esimieheni puoleen ja kysyin, voinko saada sairaslomaa ainakin yhden päivän, mieluummin sen kolme päivää, jotka esimies voi myöntää. En saanut. Esimies totesi, että kärsi nahoissasi.

Seuraavaksi mokasin, kun lähetin vahingossa yhden asiakkaan paperit toiselle. Eihän siinä muutoin mitään, mutta kun sukunimi ja kaikki etunimet, osoite ja henkilötunnus kävivät ilmi näistä papereista.

Häpesin niin, että taas yritin saada sairaslomaa. En saanut. Esimies vastasi asiakkaan tekemään kanteluun, että hän on keskustellut asiasta kanssani ja moittinut minua. Mielestäni ihan oikeutetusti. Lupasin olla jatkossa huolellisempi.

Mokasin kolmannenkin kerran. Astetta vakavammin. Annoin asiakkaalle virheellistä tietoa hänen asioissaan. Hävetti. Nolotti. Nyt käännyin työterveyshuollon puoleen saadakseni sairaslomaa. Ei tullut! Lääkäri tokaisi, että Kelan tautiluokituksesta ei löydy sellaista sairauskoodia, jotta mokailusta pääsisi vähän lepäilemään ja potemaan häpeäänsä rauhassa.

Jos olisin ministeri, niin silloin taivas aukeaisi, ja saisin nuolla haavojani kotona. Kyllä esimies, asiakkaat ja työkaverit mokani unohtaisivat, kun muut pääsisivät mokailemaan.

Tasan ei käy onnen lahjat! On se niin väärin, niin väärin!

Huomio takapuoleen!

Huomion kiinnittäminen takapuoleen on joskus äärimmäisen tärkeää. Te hyvät lukijani, joilla saattaa olla likainen mielikuvitus, petytte - jälleen kerran! Kyse on turvallisuudesta.

Meille kaikille on äärimmäisen tärkeää suojata oma fyysinen ja henkinen koskemattomuutemme. Jos takapuoli, ahteri, pylly, miksi sitä nyt kutsutaankaan, joutuu fyysisen koskettelun kohteeksi, niin hitto. Ei näin! Se on minun, ja minä päätän siitä!

Jos kenen tahansa takapuolta, mihen, naisen, lapsen, arvostellaan, kommentoidaan ilkeästi tai kauniisti, niin se on hävytöntä. Ei näin saa tehdä. Se on häirintää!

Vai onkohan sittenkään? Voisiko sitä kauniiksi kommentoimista pitää ihan kivana asiana? Sitä en osaa sanoa. Ainakaan vuosikymmeniin minun ahteristani ei ole sanottu mitään kaunista. Jos nyt koskaan. Tässä iässä muistamattomuus on pelastus.

Onkohan sanomatta jättäminen väärin, negatiivista häirintää? Vai onko sittenkin erittäin rumaa ja epäkohteliasta huomauttaa kenekään takapuolesta?


Takapuoleen voi kiinnittää huomiota muutoinkin kuin ihmisen vartalon osana.

Takapuoli voi olla myös talon tai huoneiston takapuoli, takaosa. Ainakin monissa omakotitaloissa ja rivitalohuoneistossa on usein takaovi, joka siis on se takapuoli.

Tässä merkityksessä törmäsin takapuoleen tänään tiistaina 26.11.2019 MTV3:n Viiden jälkeen -ohjelmassa esiintyneen herrahenkilön, jonka nimen unohdin samantien, ilmaisussa.

Ohjelmassa keskusteltiin talojen ja asuntojen turvallisuudesta. Puhuttiin, miten ehkäistä varkaiden pääsyä koteihin.

Kyseisen herrahenkilön mukaan me saatamme huolehtia kotiemme etuovien hyvästä lukituksesta. Jos siitäkään.

Kuitenkin usein unohdamme sen takapuolen, missä ovi on huomattavasti heikommin turvattu. Ovi itse on heikompi. Kiinnitys on heikompi. Lukitus on heikompi.

Ihmisen takapuoleen ei turvalukko istu, mutta kotiemme etu- ja takapuoleen kyllä.

porilaisia ja porilaisia

Miksi kirjoittaa porilaisista? Siihen on monta syytä. Minun syyni löytyvät (löytynevät) tästä kirjoituksestani.

Ensimmäisen kerran sain tuntumaa porilaisiin joskus kauan sitten, 1970-luvulla, tai myöhemmin.


Nämä Porilaiset olivat siis täysin jalattomia. Niitä syötiin. Wikipedian mukaan (jos siihen on uskomista) Porilainen on grilliruoka, joka koostuu kahdesta paahtoleivästä ja niiden välissä olevasta noin sentin paksuisesta palasta sipulimakkaraa. Sipulimakkaran ja leivän lisäksi Porilaisessa on raakaa sipulia hakkeena tai renkaina, kurkkusalaattia, sinappia ja ketsuppia. Aidon Porilaisen tunnistaa nimenomaan oikeasta leivästä ja tietynlaisesta makkarasta.

Tämä porilainen ei minua enempää innostanut. Kerta riitti.Yksi grilliruoka, ja se oli siinä!

Kaksijalkaisiin porilaisiin tutustuin ensimmäisen kerran ulkomailla opiskellessani. Toinen oli "naisimmeinen" samalta vuosikurssilta. Toinen oli "miesimmeinen", joka opiskeli musiikkia ja laulua eri tiedekunnassa.

Tuo porilainen miesimmeinen muuten kutsui minua sokeripossuksi ja tiejyräksi. Ihan vitsinä vain, toivon. Olinhan silloin nykyiseen painooni lähes keijukainen - tai en nyt sentään. Melkein puolet kuitenkin.

Tuo naisimmeinen hämmensi ja hämmentää edelleen minua. Hän asui samassa opiskelija-asuntolassa ja samassa solussa kanssani. Minä kahden hengen huoneessa paikallisen ihmisen kanssa, hän kahden hengen huoneessa suomalaisen opiskelutoverimme kanssa.

Useana aamuna, kun poikkesin tämän porilaisen huoneeseen, siellä oli todella makea tuoksu. Ajattelin, naiiviuttani, että kyse on makean punaviinin jälkituoksusta. Tuoksu taisi ollakin jostakin poltettavasta. Näin olen myöhemmin viisastuttuani arvellut.

Omalle paikalliselle kämppikselleni lähetän muuten terveisiä. Kiitos häistäsi! Toivottavasti niitä lapsia tuli paljon, kuten toivoin "puheessani". Muuta en juuri osannut vielä sanoa vieraalla kielellä. Puheiden pitäminen ei muutenkaan ollut, eikä ole vieläkään, minulle ihan ominta minua. Olinhan silloin ujo ja arka, vaikkei kukaan nykyään uskoisi. Siitäkään huolimatta, että uskaltauduin opiskelemaan ulkomaille heti lukion jälkeen.

Porilaiset tulivat elämääni uudestaan, kun 1980-luvun puolenvälin tienoilla jouduin Poriin silloisen työnantajani projektin myötä. Asuin viikon hotellissa. Aivan kamalaa aikaa! Hotellin ja ravintolan henkilökunta ei edes tervehtinyt minua. Mitä häh? Tämäkö on porilaisuutta?

Työnantajani sikäläisessä toimipisteessä tunnelma oli sama. Olin kuin ilmaa. Olin lainassa oleva kone.

Menin myös tapaamaan opiskeluaikaista kaveriani ennalta sopimamme mukaisesi. En ollut laisinkaan omillani. Vastaanotto oli kuin olisin vain tupsahtanut yllättäen. Menin entisen opiskelukaverini lapsen kanssa talon toiseen asuntoon, lapsen ukin luokse. Kiitos Väinö! Otit minut hienosti vastaan.

Silloin päätin, että Pori ja porilaiset saavat olla. Elämä kuitenkin päätti toisin.

Minulla on nykyään Porista kotoisin oleva työkaveri. Hän on ihanasti ylpeä porilaisuudestaan.

Aloin epäillä porilaisuutta hänen murteensa ja puheen aksentin perusteella. Vaikutti vahvasti, että lounaismurteiden alueella ollaan. Entisenä "kielitieteilijänä" ja murteista kiinnostuneena, suorastaaan niistä "kiksejä" saavana, mielenkiintoni heräsi. Mikä ihmeen immeinen on tänne itäiseen Suomeen eksynyt?

Tässä kielitieteilijyyteni tarkoittaa vieraiden kielten ja suomen opiskelua. Ihan vain tarkennukseksi.

Olen kuunnellut työkaverini juttelua kiinnostuneena. En vain "kielitieteilijänä", vaan ihan ihmisenä.

Nyt paljastan hänen etunimensä. Se on Päivi.

Päivi on onnistunut muuttamaan käsitykseni porilaisista. Eivät he olekaan niin luotaantyöntäviä ja hirveitä kuin tuon Porissa viettämäni työviikon perusteella voisi luulla. Eivätkä päihteetkään kuulu ainakaan jokapäiväiseen elämään. Ei tuoksu makea haju, kun hän tulee kahvihuoneeseen. Ei kyllä muillakaan meillä työpaikallamme. ;) Jos joskus maistaa/maistavat, ei ole minun asiani moralisoida.

Päivi-porilainen, nykyinen itäsuomalainen (! - röyhistän rintaani), on mainio esimerkki siitä, miten vanhat ennakkoluulot voivat karista yhden ihmisen myötä.

Porilaiset taitavat sittenkin olla ihan kunnon ihmisiä! ;)


PS.
Lounaismurteet eroavat melko paljon muista suomen murteista. Niissä on vaikutteita rannikon ruotsalaismurteista. Lounaismurteilla on ollut yhteyksiä viroon enemmän kuin muilla suomen murteilla.

Porin seudun murre kuuluu lounaisiin väimurteisiin.

PS2.
Miksikähän ruoka nimeltä Porilainen kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, mutta kaupungin asukas pienellä? Ymmärrän kyllä erisnimen ja yleinimen eron. Mutta kun se ruoka ei ole mitään, minun mielestäni. Ihnmiset ovat jotain!

Urheilua Partsun malliin

Uskokoon ken haluaa, mutta olen minäkin urheillut. Siis jos urheilun määritelmään kuuluu, että on kilpaillut liikuntasuorituksessa.

Omasta urheilemisestani on jo viitisenkymmentä vuotta. Minä hiihdin, perinteisellä tyylillä. Aloittelin joskus alle kouluikäisenä kotini lähellä olevalla pellolla. Tasaista oli hyvä olla jo silloinkin.

Naapurissa asui poika, johon olin ihastunut, ihan vähän. Olin silloin viisivuotias. Tämän pojan kanssa sitten hiihtelimme hiljakseen kuin konsanaan suomalaisessa romanttisessa elokuvassa. Paitsi kaikki oli ihan viatonta, kaukana siitä sellaisesta. Emme tainneet kumpikaan edes tietää, mitä "se sellainen" on. Eihän meillä kummankaan kotona ollut edes televisiota, josta olisimme vaikutteita saaneet.

Kun vähän vartuin, niin pääsin kilpailemaan hiihdon piirimestaruuskilpailuihin. En mihinkään sellaisiin "oikeisiin". Vanhempieni poliittinen suuntautuminen ohjasi minua. Olin kunnon pioneeri punainen liina kaulassani.

Voitin piirimestaruuskilpailut! Kilpailijoita oli enemmän kuin minä ja yksi. Kyse oli oikeasta voitosta.

Voittoni ansiosta pääsin SM-kisoihin Kajaaniin. Oli muuten noin kymmenvuotiaalle pikkutytölle jännittävä reissu. Matkalla oikeassa kisabussissa, jengi rentona. Ja minä ujona tyttönä hiljaa lähes koko matkan.

Miten Kajaanissa sitten kävikään. Tulin toiseksi. Toiseksi SM-hiihtokisoissa! Pikkupioneerien hiihtokisoissa.Sarjassani kilpailijoita oli tasan kaksi.

Siihenpä oma urheilijan urani päättyi pakollisen koulu-urheilun ulkopuolella. Vanhempana koulussa olin kauhuissani, kun piti suorittaa, kilpailla. Lukioaikainen liikunnanopettajani nolasi minut satamiljoonaa kertaa. Pakotti esimerkiksi luistelemaan kentän ympäri kädestäni pidellen, itse kävellen. Ei jumankauta! Inhosin luistelua, pelkäsin sitä, en pystynyt siihen.

Ja kaikkein pahinta: silloinen ihastukseni kohde, nii-iin ihana poika meidän luokalta oli samaan aikaan kentällä pelaamassa jääkiekkoa luokkatovereidensa kanssa. Mikä häpeä! Tosin ei hän minua koskaan huomannut.

Luistelussa en päässyt koskaan urheilijauralle. En muissakaan lajeissa lyhyttä hiihtäjän uraa lukuun ottamatta. Mutta, jotta pääsisi kilpailemaan urheilussa, pitäisi ilmeisesti olla kiinnostunut kilpailemisesta, tai edes urheilusta. Minä en ollut, enkä ole vieläkään. :) Nyt naurattaa! Takana loistava tulevaisuus - etenkin luistelijan!

Onneksi kuitenkin liikkuminen ja liikunta ovat edelleen elämässäni mukana, aina jaksamisen (ja joskus viitsimisen) mukaan.

Partsun seikkailuja autoilla, osa 1

Kerroin tänään eräälle ystävälleni viimeaikaisista kommelluksistani, jopa vaaroista, joita olen autoillessani kokenut. Siitä sain idean. Aloitan ensimmäisen Partsun porinoiden kirjoitussarjan - Partsun seikkailuja autoilla.

Ajokortti minulla on ollut yli 40 vuotta, josta olen muistaakseni jo maininnutkin. Omaa autoa en ole omistanut yhtä kauan.

Hieman yli parikymppisenä tytönhuitukkana kävin opettamassa kansalaisopistossa reilun 30 ja reilun 50 kilometrin päässä kotoani. Samana iltana. Alkuajat kuljin, ympäristöystävällisesti, junalla. Kun päivät olivat pitkiä, kun junia ei (silloinkaan) kulkenut kovin usein, viittasin kintaalla ympäristöystävällisyydelleni. Vaihdoin toiseen äärilaitaan.

Lainasin isältäni itäauton, Mossea hieman paremman Eliten. Olihan se tuttu auto jo entuudestaan. Isäni opetti minut sillä ajamaan, ja ajoin myös inssiajon sillä. Pääsin läpi, vaikka autossa ykkösvaihde ei mennyt päälle. Ajokokeen hyväksynyt inssi totesi vain, etteivät nämä itäautot oikein naisille sovi. Ja vain siksi, että piti lähteä liikkeelle kakkosella! Ei se tämän naisen vika ollut!!!

Kerran taas lähdin ajamaan opetustyötäni tekemään. Keli oli kamala. Lunta pyrytti sakeasti. Eteensä ei juuri nähnyt. Kokemattoman ajajan varmuudella kuitenkin lähdin rohkeasti liikkeelle.

Maa oli kauttaaltaan valkoisenaan. Tietä ei erottanut pientareesta. Silloin ei ollut näitä autojen valokeilassa loistavia merkkiviittoja, joiden mukaan nykyään pystyy ainakin suunnilleen suunnistamaan sinne, missä tie menee.

Kansalaisopiston kahden yksikön välinen matka oli parikymmentä kilometriä. Jo ensimmäiseen yksikköön, 30 kilometrin päähän kodistani päästyäni mietin, uskallanko jatkaa matkaa. No, tottakai uskallan. Kokemattomuus lisää uskoa itseensä. Valitettavasti, kuten presidentti Martti Ahtisaari sanoisi.

Nuo 20 kilometriä olivat ainakin siihenastisen elämäni karmeimmat tiellä liikkuessani. Toiseen yksikköön päästyäni en ymmärtänyt, miten sinne oikein pääsin. Lunta, lunta, lunta, kaikkialla lunta vain. Siis jotenkin samoin kuin Danny jossain laulussaan laulaa.

Ensimmäinen yllätys kotimatkalla tuli heti, kun astuin ulos kansalaisopiston tiloista. Lumisateesta ei ollut tietoakaan. Mieleeni hiipi epäilys, että olin ajanut nukkuen ja nähnyt unta. Tunne voimistui, kun lähdin liikkeelle. Tiet oli aurattu erinomaiseen kuntoon.

Teiden hyvästä kunnosta huolimatta jännitti. Olinhan vielä kokematon autoilija. Jos huonolla kielillä paahdoin rohkeasti eteenpäin, niin hyvin auratuilla teillä ajamiseni takkusi, oli nykivää.

Kun minun sitten piti päästä kääntymään pienemmältä tieltä yhdelle maakuntamme valtateistä, niin Elite sanoi yhteistyösopimuksemme irti. Se sammui. Ei ihan keskelle risteystä, mutta melkein.

Siinä minä avuttomana istuin ja, rehellisesti sanoen, sadattelin. Yritin viittoilla muille, että tulkaa auttamaan.

Nyt hyvät mieslukijani, teidän sukupuolellenne satelee moitteita enemmän kuin paljon. Kaikki miehet kiersivät autoni, anteeksi isäni auton, siinä risteysalueella (kyse on niin sanotusta T-risteyksestä, ja minä tulin kolmion takaa) ja jatkoivat iloisina ja onnellisina matkaansa, kuka oikealle, kuka vasemmalle.

Onneksi paikalle osui kaksi ihanaa nuorta naista, He ajoivat autonsa syrjään ja työnsivät Eliten ja minut pääväylän ylitse niin, että Eliten nokka osoitti kohti maakuntamme pääkaupunkia. Siis sinne, minne olinkin menossa.

Siihen aikaan ei ollut matkapuhelimia, eikä kaikilla ollut edes lankapuhelinta. Ei ollut minun vanhemmillanikaan. Suuntasin askeleeni kohti valtaväylän toisella puolella olevaa bensa-asemaa. Sieltä sain soittaa yhdelle sisaristani. Hänen miehensä lähti liikkeelle, haki isäni, ja he saapuivatkin sitten (lopulta) paikalle. En paleltunut Elitessä, säilyin hengissä.

Isäni nousi ripeästi Eliten kuskin paikalle. Minä seisoskelin siinä linja-autopysäkillä auton ulkopuolella, kun en ollut varma, mitä tapahtuu. Lähdemmekö me kenties kaikki silloisen lankoni kyydissä kaupunkiin.

Isäni oli jättänyt auton oven auki. Hän starttasi sanoen samalla: "Kommuistisen puolueen nimissä eteenpäin!" Ja Elite totteli - kunnon kommunistia.

Lankoni näki, että Elite käynnistyi. Hän lähti välittömästi ajamaan kaupunkiin. Isäni vetäisi Eliten kujettajan puoleisen oven kiinni ja lähti ajamaan kaupunkiin.

Minä jäin seisomaan pysäkille kuin nalle kalliolle. Huidoin käsiäni mielettömästi. Isä, isä, älä jätä. Onneksi takaapäin tullut auto, siis sen kuljettaja, väläytti isälle valoja. Isä tajusi, että tytär oli jäänyt kyydistä.

Kun pääsin Eliteen sisälle, ihmettelin, miten se minulle nyt näin teki. Isä selitti, että nykivä ajoni oli kastellut tulpat. Olisin saanut Eliten käyntiin ilman Kommunistista puoluettakin, jos olisin odottanut vähän aikaa.

Nyt voin vain todeta. Kauan eläköön matkapuhelimet niin kauan kuin niissä riittää virtaa ja niille kenttää!

PS.

Jottei jää epäselvyyttä, korvasin isälleni Eliten käytöstä. Ostin ainakin bensat. Vuokraa en tietääkseni maksanut.

Koira panhehinen!

Minulla on 11-vuotias kultainennoutaja. Valkoinen uros. Kun sen viimeinen kaveri meidän omasta laumasta, tumma narttu, kuoli reilu kaksi vuotta sitten, niin se muuttui.

Ensimmäisen kesän 2018 ainoana koirana ollessaan tämä kultainen urokseni etsi vanhaa tuttuaan pitkin pihamaata, uikutti, haukahteli. Halusi koko ajan hellyyttä. Tämän vuoden kesänä se oli jo unohtanut, ehkä.

Mutta. Jo viime talvena tämän herran käyttäytyminen muuttui kerrassaan. Piti oikein houkutella, että sai sen ulos vesi- ja räntäsateella. Jos oli kuivaa pakkassäätä tai satoi "oikeaa" lunta, ongelmia ei ollut.

Avuksi olivat "turvavaljaat". Aivan tavalliset koiran valjaat. Mutta ne auttoivat vain, kun suuntana oli takapiha. Tuttu ja turvallinen aidattu piha pienine metsiköineen, koiralaavuineen ja isoine kivineen. Lenkille lähtöä kotipihan ulkopuolelle oli turha suunnitella.

Tämä alkutalvi, tai loppusyksy, miten kukin tätä aikaa haluaa kutsua, on osoittautunut haasteelliseksi, tai suoraan sanottuna kauheaksi. Jos ovea aukaistessa ulkona on tipahtanut yksikin sadepisara, niin tassut jarruttavat. Yli kolmekymmentä kiloa painavaa koiraan en jaksa nostaa ulos.

Se panhehinen, riiviö, ei kuitenkaan voi olla yön jälkeen kokonaista päivää sisällä ilman tarpeiden tekemistä. Mikä siis neuvoksi?

Pahimmillaan olen seisonut takapihalla (aamulla ei lenkille jouduta) sisätossuissa ja yöpaidassa, kädessä jotakin herkkua, jolla saisi herran ja hildalgon houkuteltua ulos. Kun olen kimittänyt varttitunnin korkealla äänellä, että tule, tule, tule, se arvokkaasti vilkaisten on astunut ulos, napannut herkkupalan kädestäni ja. Onneksi jatkanut matkaa ulos eikä kääntynyt sisälle.

Olisittepa rakkaat lukijat nähneet, miten nopeasti minä osaan livahtaa sisälle, jotta ennätän käydä edes suihkussa ennen töihin lähtemistä! ;)

Ehkä me saamme mentyä tämänkin talven yli ihan kunnialla.

Kiitoksia

Sanotaan, että kissa elää kiitoksilla. Minä en elä. Elän tekemästäni työstä saadulla palkalla.

Kyllä ne kiitokset silti mieltä lämmittävät. Ketä tahansa, uskon. Nyt pohdin työelämääni liittyviä kiitoksia. Niitä ei juuri ole ollut.

Ensimmäiset, mieleen painuvimmat  kiitokset sain 80-luvun puolivälissä Rauma-Repolan konepajalla työskennellessäni. Kiitokset eivät tulleet työnantajaltani vaan yhteistyökumppanilta Lieksan sähköltä.

Olin projektissa se viimeinen lenkki. Jos, useimmiten kun, muiden tekemä työ oli myöhässä, minun piti ainakin yrittää kuroa viive kiinni. Vähän vaille kolmekymppisenä, työintoa hehkuvana se onnistuikin. Hyvä urakkapalkka siivitti työntekoa. Kävi usein, että tehtaan toimitusjohtaja lähti kotiin jo iltakymmeneltä ja pistäytyi luonani sanomassa, että muista sammuttaa valot, kun lähdet vähäksi aikaa kotiin nukkumaan.

Projekti päättyi, ja minä sain jäädä tehtaalle töihin. Toimisto koostui pomojen huoneita lukuun ottamatta kahdesta isosta maisemakonttorista. Toisessa työskentelivät insinöörit ja toisessa viennin, markkinoinnin ja toimistopalvelujen väki.

Eräänä päivänä työhöni keskittyminen häiriintyi, kun molemmista avokonttoreista alkoi kuulua kummallista suhinaa. Yritin kuunnella, mitä tapahtuu, mutta en saanut mitään selvää. Jatkoin töitäni. Sitten kuului rykäsy sermien takaa. Lieksan sähkön toimitusjohtaja ja tekninen johtaja seisoivat siinä iso kukkakimppu mukanaan. Kimppu oli minulle, kun olin hoitanut työni hyvin, ainakin heidän mielestään.

Nuorelle naiselle nousi puna poskille. Mieli oli sen jälkeen niin hyvä, että kuljin melkein tanssien.

Seuraaviin kiitoksiin, jotka liittyvät työni tekemiseen, menikin reilut 30 vuotta. Kun perjantaina 8.11.2019 saavuin työpaikalleni, päiväksi lomalle jäänyt esimieheni oli jättänyt pöydälleni kaksi kirjekuorta. Toinen sisälsi hallinto-oikeudelle menvän hakemusluonnoksen, jonka olin työstänyt, työparini tuella tietty. Esimieheni oli kirjoittanut luonnoksen oikeaan yläkulmaan punaisella kuulakärkikynällä tarpeellisten kommenttien lisäksi: paras kirjoittamasi hakemus.

Tuntui todella hyvältä! Olinhan työstänyt sitä kaksi viikkoa kaikkiin mahdollisiin asiakirjoihin tarkasti perehtyen. Olin vääntänyt lauseita tuskan hiki niskassa ja selässä. Pitihän minun löytää riittävät perustelut asialleni. Jos kaikki tunnit pistetään jonoon ja lasketaan työpäivinä, niin yhden viikon työtunnit eivät riitä.

Työparini kanssa vielä väänsimme sanamuotoja, oliko tämä sittenkään faktaa, oliko diagnoosia, miten tämä olisi parasta ilmaista, jotta ei jää arvailujen varaan. Kiitos Pirjo arvokkaista kommenteistasi!

Kun nyt vielä saan kaikki tarvittavat liitteet kasaan, homma on saletti tältä erää. Hallinto-oikeus tekee lopullisen päätöksen.

Olenko sitten tehnyt muulloin työni huonosti kuin näillä kahdella kertaa? En halua uskoa sitä. Luotan kirjoittamattomaan sääntöön, että niin kauan kun ei moitita, asiat ovat riittävän hyvin. Nämä kaksi kertaa taisin onnistua enemmän kuin hyvin.

Rauma-Repolan konepaja oli tavallaan ensimmäinen varsinainen työpakkani, jos työn kestoa pidetään mittarina. Aiemmin opiskeluaikanani olin kyllä tehnyt palkkatyötä kauan eri työnantajien palveluksessa.

Nykyinen työni on viimeinen varsinainen työpaikkani. Olen iloinen, että sain kiitokset esimieheltäni, kun ensimmäiseen eläkepäivääni oli vuosi, kuusi kuukautta ja 22 päivää.

PS.

Mielenkiintoisimmat kiitokset taisin saada tuossa viitisen vuotta sitten. Ne kiitokset, kunniakirja, tulivat 41 vuoden takaa.

Olen muistaakseni kertonut opiskelleeni ulkomailla. Saamani kiitokset liittyvät siihen aikaan. Yliopiston ensimmäisellä vuosikurssilla osallistuin, näin tästä kunniakirjasta käy ilmi, kyseisen liittovaltion opiskelijoiden (johonkin) tieteelliseen kirjoituskilpailuun. Aivan tarkkaan en osaa sanoa, mihin, kun kunniakirja on kyseisen tasavallan omalla kielellä. Opiskeluni tapahtui liittovaltion virallisella kielellä.

Kunniakirja päätyi minulle tosiaan viitisen vuotta sitten. Samassa yliopistossa, mutta eri tiedekunnassa opiskellut henkilö, toimitti sen minulle. Hän kertoi kyllä tuoneensa sen Suomeen aikoja sitten, mutta kun ei heti onnistunut sitä minulle välittämään, niin se oli jäänyt.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Piirakkayrittäjäksi eläkkeellä

Tähän alkuun pieni varoituksen sana. Jos jollakulla teistä rakkaat lukijani on ruma mielikuvitus, niin tämä blogitekstini ei ruoki sitä. Voitte jo heti alussa siirtää ajatuksenne oikeaan, syötävään ruokaan, riisi- ja perunapiirakoihin.

Ja ei, kyse ei ole minun eläkepäivieni tulevaisuuden näkymästä!


Sain eilen perjantaina tekstiviestin, joka alkoi seuraavasti: "Olen aloittanut piirakanpaistobusineksen. Hinta on 0,40 €/kpl....." Viesti tuli sisareltani, joka jäi eläkkeelle reilu vuosi sitten.

Kun luin viestiä, minussa heräsi Pavlovin koira. Makuhermot ryhtyivät tuottamaan mielihyvää, sylki nousi suuhuni. Nieleskelin, jotta rintamukseni ei kastuisi.


Tiedän, mistä kirjoitan. Olen usean vuosikymmenen ajan saanut nauttia näistä sisareni paistamista herkuista muutaman kerran vuoteen. Jouluisin, tottakai. Sisareni syntymäpäivinä. Kesäisin, kun hänen lapsensa ovat kokoontuneet äitinsä luokse. Olen halunnut tavata poikia ja heidän perheitään, ihan vilpittömästi.

Taka-ajatuksena ei suinkaan ole ollut päästä syömään piirakoita. Ne, ja monet muut herkut sisareni ruokapöydässä ovat olleet kyllä ihana lisä siihen mukavaan sosiaaliseen elämään, johon olen päässyt mukaan. Terveisiä vain pojille perheineen!

Kun viesti tuli, jäljellä oli enää neljä mahdollista päivää ennen joulua, jolloin niitä piirakoita voi saada. Varasin 17.12. päivän, jolloin haen oman tilaukseni. Tilasin suurimman mahdollisen määrän 70 kappaletta, 50 riisipiirakkaa ja 20 perunapiirakkaa.

Jos haluatte päästä samaan makutunnelmaan kanssani, ottakaa yhteyttä Mirja Jolkkoseen, puhelinnumero 040 593 8188. Mirja asuu Joensuussa Noljakan kaupunginosasssa.

Tessu ja Mukka

Kummitustyttöni ja hänen miehensä ovat lapinkoiranpennun hakureissulla. Ennestään heillä on Tessu, lapinkoira.Tämä kahdeksanviikkoinen Mukka-pentu on paimensukuinen.

Kummmitustyttöni ja hänen miehensä olivat miettineet valmiiksi pennulle nimen: Nappi. Lapin mailla mieli muuttui. Ja saa muuttuakin. Näin se kehityskin kehittyy, kun ei pitäydytä vanhaan ajatukseen (tai toimintaan).

Jäitte varmaan miettimään, mistä nimi Mukka. Se ei liity mitenkään autooni, Opel Mokkaan. Onneksi kummitustyttöni (on yli 30 v.) ei mielistele minua. Hän toimii itsenäisesti. Ei antaisi koiralleen nimeä minun mieleni mukaan! Enkä kyllä ole aivan varma, tietääkö hän edes minulla olevan Opel Mokan. En muista, onko ollut puhetta.

Mukka-nimi ei ole muuten annettu myöskään Ruotsissa syntyneen lappilaisen, vuonna 1973 kuolleen kirjailijan Timo K. Mukan mukaan. Vaikka kirjailijan toinen nimi, Kustaa, viittaakin kummitustyttöni äidinisän Kustaa-papan nimeen.

Kummitustytöltäni saamaani tiedon mukaan Mukka on saamen kieltä ja tarkoittaa joen mutkaa, laakson kainaloa.

Kummitustyttöni on lähettänyt kuvia Tessusta ja Mukasta. Hänelle ja hänen miehelleen oli itsestään selvää, että Tessukin lähtee mukaan Mukan hakureissulle.

Tessu on ottanut Mukan vastaan hienosti. Hieman ihmetellen, mutta on kummitustyttöni mukaan jopa vastannut Mukan leikkiinkutsuun.

Ne kuvat ja videot, jotka olen muiden WhatsApp-ryhmän jäsenten kanssa saanut, ovat ihanan  hellyttävät. Jos osaisin, siirtäisin yhden kuvista tämän tekstin siivitteeksi, kummitustyttöni ja hänen miehensä luvalla tietenkin. Mutta en osaa.

Olen aivan myyty Tessulle ja Mukalle. Siitäkin huolimatta, että olen yli kaksikymmentä vuotta ollut kultaistennoutajien fani. Omistanutkin niitä kuusi. Yksi niistä, Santtu, 11 v., elää edelleen kanssani. Ja on rakas, vaikkakin joskus myös riiviö.

Mikäli jäit miettimään, millainen se lapinkoira on, niin annan vinkin. Jos olet katsonut TV1:n Eränkävijät-sarjaa, niin siinä esiintyvä Äijä-koira on lapinkoira. Jos et ole katsonut, niin kaksi vinkkiä: käy tarkistamassa netistä lapinkoiran kuva ja määritelmä sekä katso Eränkävijät Areenasta.

Liikuinko vai harrastinko liikuntaa

Kävin äsken kävelemässä. Mukavassa pakkassäässä, tuulen sivellessä poskipäitäni, oli hyvä pohdiskella, liikunko nyt vai harrastanko peräti liikuntaa.

Jalkani liikkuivat vuorotahtiin. Samoin käteni, jotka mukailivat jalkojeni liikettä. Kävelysauvat antoivat tahtia pureutuessaan lumiseen maahan.

Matkaa kertyi parisen kilometriä. Pidemmälle en rohjennut mennä, kun olin ensimmäistä kertaa vuosiin sellaisella suunnalla, ettei ollut mahdollisuutta istahtaa. Pelkäsin toisen, sen hankalamman jalkani alkavan puutua hermopinteen vuoksi. Ja olinhan vasta äskettäin saanut astmani tasapainoon.

Ainakin liikuin. Sitä ei voi kieltää liikunnan ja urheilun ylijumalakaan!

Harrastin myös liikuntaa. Se on saletti! Matkaa kertyi sen verran, että jo sillä perusteella voitaneen todeta, että liikkumiseni oli samalla liikuntaa.

Muistelen, että vähimmäiseksi liikunta-ajaksi on suositeltu kymmentä minuuttia. Volaa! Tämä aika ylittyi reppaasti. Liikkumisen lisäksi harrastin liikuntaa.

Mutta. Väliäkö sillä on, minkä määritelmän mukaan liikkuu? Kunhan liikkuu edes vähän. Jokainen meistä kuitenkin tunnustaa, että elääkseen (pitkään) pitää liikkua. Moralisointi ja syyllistäminen ovat aivan turhaa.



Epilogi tämänpäiväiseen:

Nautin tämän päivän ulkoilusta. Pitkästä, pitkästä aikaa ulkoilin ilman, että se oli velvollisuus. Jo aamupäivällä vartaloni nytkähteli siihen malliin, että jotain pitää tehdä. Keskittyminen päivän lehtiin oli hankalaa. Silmät harhailivat ja katselivat ulos ikkunan taa. Ajatukset eivät pysyneet kasassa. Aivan sama, mitä maailmalla on tapahtunut. Pitää päästä ulos!

Tämä sisäinen pakko on tuttu tunne, joka on ollut piilossa. Huomasin, miten olen sitä kaivannut. Suorastaan rakastan sitä! Se tunne kertoo, että en ole pystyyn kuollut.

Jalkani ei muuten puutunut. Astmani ei pahentunut. Ulkoilun jälkeen pef-arvot olivat huikean hyvät.

Liikkumista, liikuntaa, urheilua

UKK-instituutti julkaisi uudet määritelmät liikunnasta. Ehkä jopa suositukset. Vai oliko se yksikössä? En ole suosituksia lukenut. Näin ollen olen tiedotusvälineiden varassa asian suhteen. Ja sehän merkitsee, tietenkin, että olen mitä suurin asiantuntija!

Siinä mielessä olenkin, että minä sekä liikun että harrastan liikuntaa, mutta en urheile. Mikä ero näillä sitten on? Se riippuu näkökulmasta. Minulla on selvä näkökulma asiaan. Olen ilmeisesti kokemusasiantuntija.

Perinteisesti - näin ymmärrän - on ajateltu, että liikuntaa on, kun ihminen vapaa-ajallaan lähtee kävely- tai juoksulenkille, uimaan, harrastuksekseen pyöräilee, hiihtää, laskettelee, suunnistaa, nyrkkeilee, pelaa liikkumista vaativia pelejä eli ei e-pelejä ja mitä vain, jossa pitää pistää jalkoja toistensa eteen ja ehkä käyttää käsiäkin enemmän kuin jokunen minuutti.

Allekirjoitan tämän. Onhan se minun oletukseni määritelmästä. ;)

UKK-instituutti kohahdutti ilmoittamalla, että vähäinenkin liikkuminen on liikuntaa. Monet tahot tyrmistyivät tästä. Ja kärjistivät asian. Lähinnä kilpaurheiluun erikoistuneet tahot.

Maakuntani suurimmassa sanomalehdessä eräs pitkäaikainen liikunnan / urheilun asiantuntija ja taustatekijä irvaili, että pöytiä kannattaa pyyhkiä, koska sekin on liikuntaa. Siis pilkkasi, halveerasi vähäisen liikkumisen merkitystä!

Jäin miettimään liikkumisen ja liikunnan eroa. Paljon liikuntaa harrastavalle liikkuminen (siivoaminen, tiskaaminen, pöytien pyyhkiminen ja muu vastaavat) ei ole varmasti liikuntaa. Jollekin toiselle, joka ei pysty "harrastamaan liikuntaa" syystä tai toisesta, liikkuminen voi olla todella suuri liikuntasuoritus. Miksi siis mitätöidä tätä? Miksi emme kannustaisi näitä ihmisiä tarttumaan pöytäluuttun, imuriin, lumilapioon, lumikolaan?

Onko unohdettu termi hyötyliikunta?

Onko arvokkaampaa, että hyväkuntoinen tai erittäin hyväkuntoinen kävelee tai juoksee viisi, kymmenen kilometriä kuin huonokuntoinen tai liikuntarajoitteinen tekee kotonaan ja pihapiirissään jotain, jolla jalat, kädet, nivelet saa liikkeeseen?


Urheilu on asia erikseen. Siinä on aina mukana kova tekemisen meininki. Siinä on mukana jotain kilpailullista, vaikka kyse ei olisikaan varsinaisesta kilpailusta. Siinä pitää voittaa muut. Liikkumisessa ja liikunnassa pitää voittaa oma itsensä.

Urheilussa on kyllä reunaehtonsa, minun mielestäni. Minusta e-kilpailu ei ole urheilua. Moottoriurheilu ei ole urheilua. Vaikka niissä pannaan peliin oma itsensä, ja fyysiset ja psyykkiset vaatimukset ovat kovat, niin sittenkin. Ja tämä on vain minun mielipiteeni. Tiedän monella muulla olevan omansa. Sitäkin kunnioitan.