Veistin portaat

Tänään veistin portaat. Takapihalleni, lumeen.

Aamulla huomasin, että koirani oli vaikea rientää katolta pudonneiden lumien yli kauemmaksi tarpeilleen. Pääsi se kyllä, mutta liukasteli. 

Myönnän, nousu oli jyrkähkö, vaikka olinkin jo aiemmin muutamaan otteeseen mataloittanut kinosta. Ja laajentanut vauhdinottoaluetta oven takana.

Otin etupihalta jäähakkurin ja lumilapion ja suuntasin takapihalle. Sisäkautta, tietty. Niiden avulla sain otteen maahan jämähtäneestä ja tamppautuneesta lumesta.

Mielestäni sain veistettyä ihan  hyvät portaat. Loivensin samalla nousua ja mataloitin kinoksen huippua. Näin on nelijalkaisen vanhuksen helpompi sännätä pehmeään lumihankeen piehtaroimaan ja nauttimaan talvesta.

Ja minä sain hyvää liikuntaa, jossa oli mukana elementtejä voimailulajeista. Sen verran märkää lumi oli.

24

24? Tuntiako eli vuorokausi? Ei suinkaan. Paljon suurempaa.

Juuri tänään minulla on jäljellä tasan 24 työpäivää. Sitten jään viimeiselle vuosilomalleni - heti pääsiäisen jälkeen. Lomani kestää toukokuun loppuun.

Jos tuon 24 työpäivää muuntaa viikoiksi niin se on hieman vaille viisi viikkoa.

Ja kesän alkaessa alkaa minulla uusi, e-elämänvaihe. Tiedä vaikka käynnistyisi uusi vaihdekin.

Jännittää!

Läskit kasaan ja ovesta ulos

Tänään oli taas se aamu, kun lumet olivat pudonneet katolta. Ei se mitään. Saavat pudota, ja toivon, että putoavat ennen kuin katto putoaa sisään. Tosin kovin suurta pelkoa sille ei ole, sillä peltikaton kaltevuus on kyllä riittävä. Lumi ei siellä pysy, vaikka haluaisikin.

Mutta asiaan. Aamuisin en lähde koirani kanssa lenkille, vaan annan sen ulkoilla itsekseen taloni aidatulla takapihalla. Näin säästän aikaa itselleni ennen töihin lähtemistä. Olen nykyään etenkin aamuisin hidas, unohdun ties minkä asian äärelle. 

Takapihan puolella lumet putoavat suoraan oven eteen. Kun juuri herätessäni kuulin lumenjyrähdyksen, arvasin, että pääsen lumitöihin. Onneksi sattui olemaan etätyöpäivä, niin sain reilun puoli tuntia lisäaikaa ennen töiden aloittamista.

Saatuani vaatteet päälleni nappasin etuportailta lapion ja suuntasin sisäkautta (!) takaovelle. Ulkokautta en pääse, kun olisi pitänyt hypätä aidan yli. Ja kahlata siellä umpihangessa.

Ovi aukeni hieman. Murahdin mielessäni, että et kyllä minulle kenkkuile. Olen huolehtinut sinusta niin hyvin.

Toinen pieni tönäisy. Aukeni vähän lisää. Päätin ottaa avuksi vanhat keinot.

Lapio käteen, käsi ovesta ulos. Sitten vartalo kohti kapeaa oviaukkoa. Tunkee, tunkee, tunkee. Ja totta tosiaan. Vartaloni läskit menivät jälleen kasaan. Plump! Ulkona! Ja ei kun lapioimaan.

Ajatelkaa, jos vartaloni olisi ulkomitoiltaan sama, mutta tiukkaa lihasta. Ei olisi ollut mitään mahdollisuutta pulahtaa ulos moisesta kapeasta oviaukosta. 

Läskieni ansiosta säästyin aamulenkiltä ja koirani, se rakas mussukka, pääsi lopulta aamutarpeilleen.

Melkoisen rasistinen laulu

Tänään etätöitä tehdessäni kuuntelin puolella korvalla radiota, kun odottelin alueellisisa uutisia. Sattuipa tulemaan Martti "Huuhaa" Innasen tunnetuksi tekemä laulu Gunnar-pässistä.

Sanojen takana ovat Jope Ruonansuu, Erik Lindström ja Martti Innanen.

Nuorempana, kun laulu sattui tulemaan radiosta, kuuntelin sitä renkutuksena sen enemmän sanoja miettimättä. Nyt ne pysäyttivät. Olivat kuin suoraan persujen ajatusmaailmasta.

Gunnar vierasmaalainen tulee Pekka-pässin "apajille" kosiskelemaan Pekan omina pitämiään lampaita. Gunnar meinaakin onnistua, mutta sitten Pekka suuttuu ja ajaa vierasmaalaisen pois.

"Pekka-pässi nytpä suuttu. Tätä vielä tässä puuttuu. Lampaita ei vieras viedä saa. Taistoon käy nyt Pekka hurja. Pakoon pötkii Gunnar kurja. Sankar vieras häipyy metsän taa"

Ja lampaat laulavat kaihoisasti "Hyvästi Gunnar, hyvästi Gunnas, Sä pässi vierasmaalainen".

Näinkö me todellakin suhtaudumme vieraisiin? Muualta muuttaneisiin? Vaikka tuo laulu taitaa olla todella vanha, niin edelleen meiltä löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat noin. Pois vierasmaalaiset.

Minä en ajattele! Toivottavasti et sinäkään. Sen verran rasistinen laulu Innasen laulu on ja sen verran rasistisia ajatuksia "pois vierasmaalaiset" sisältää.

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Luulen, että kirjoitukseni otsikko on vanha suomalainen sanontatapa. Ja jos ei ole, niin väliäkö sillä. Se pitää paikkansa.

Tänään etätyöpäivänä keskustelin puhelimessa työkaverini kanssa. Kerrottuani, missä olen menossa rästitöiden osalta, niin hän sanoi yllättäen minulla vielä olevien työpäivieni määrän. Oli laskenut pikaisesti.

Tarkistin asian samalla, ja totta tosiaan. Hän oli oikeassa. Tämä päivä pois lukien jäljellä on 26 työpäivää. Vähiin käyvät, ennen kuin loppuvat!

Koska olen joka toinen viikko etätöissä kaksi päivää ja joka toinen kolme, niin lähtöjä työpaikalle on enää 14. Tosin en ole varma, onko se kiva asia. Olisi mukava tavata työkavereita ja vaihtaa ajatuksia. Tänäänkin, kun koko päivä kotona etätöissä meni siihen, että kirjasin, kirjasin ja kirjasin asiakasasioita, oli rankkaa.

Helpotusta istumisen tuskaan toivat lumityöt työpäivän jälkeen. Tunti harjan, lapion, jäähakkurin ja lumikolan kanssa palautti kropan oikeaan asentoon. Lannerangan ja jalkojen kipu hävisi.

Lumitöidenkin kohdalla pätee, että vähiin käy ennen kuin loppuu. Toivottavasti. Vaikka nyt on luvattu runsaita lumisateita, niin kyllä kevään aurinko lämmittää pian ja sulattaa lumia vähemmäksi. Ja sitten kokonaan. Vähäksi aikaa.

Piikillä

Perjantaina 19.2.2021 kävin saamassa ensimmäisen korona-rokotteen. Ajan saaminen netin kautta oli yllätys, sillä aikoja ei pitänyt olla laisinkaan ennen kuin kyseisenä perjantaina. Kokeilin "huvikseni", olisiko aikoja tarjolla tiistaina, kun muutoinkin piti mennä työasioissa nettiin.

Ja olihan niitä. Torstaille ja perjantaille oli vaikka kuinka paljon aikoja yhdelle terveysasemalle, joka sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä niin kodistani kuin työpaikastani. Olin silloin etätöissä, joten kotoani ajelin.

Rokotteen saaminen oli ihan ajanvarauksen mukainen. Nuorehko hoitaja hoiti asian hyvin ja selitti kaiken tarpeellisen, mitä tarvitsee. Uusi, toisen rokotteen saamisen aika on 12.5.2021.

Yllättävää on, että en saanut mitään jälkioireita. En edes pientä kipua pistoskohtaan kuten yleensä influenssarokotteesta. Tosin en sitä kaivannutkaan.

Ainoa asia, joka saattoi liittyä rokotukseen, oli lauantain vastaisen yön hyvä uni. Tai saattoi se johtua myös siitä, että ei ollut stressiä työasioista.

Kakkosäitini hoivatalon asukkaat olivat saaneet aiemmin rokotteen. Ystäväni, kakkosäitini yhden tyttären mukaan sen jälkeen siellä oli ollut hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Rokote oli eri merkkiä kuin minulla. Minä sain Astra Zenecnia.

Hyvät ihmiset! Käykää hakemassa rokote, kun vain vuoronne tulee. Se kannattaa. Saamme laumasuojan. Ja me ihmisethän olemme laumasieluja.

Ystävyys on vekkuli juttu

Ystävyys on ihana ja vekkuli juttu. Ilman ystäviä olisi orpo ja surullinen olo. Vekkuliksi ystävyyden tekee se, että se on niin, niin monisäikeinen kuin olla voi. Ja yllättävä.

Minulla on monenlaisia ystäviä. Olen heistä jokaisesta kiitollinen, iloinen, kun ovat elämässäni.

Nämä ystävyydet ovat syntyneet eri tavoin, osa nopeastikin, osa vuosien saatossa pikkuhiljaa. Osa ystävyyksistä juontaa lapsuuteen ja nuoruuteen, osa on nistä on syntynyt aikuisiällä. Miksi jotkut sanovat, ettei aikuisena enää solmita ystävyyksiä? Ei pidä paikkaansa.

Kirjotin aiemmin kakkosäidistäni ja hänen tyttäristään, jotka ovat ystäviäni. Emme me aina ole olleet ystäviä. Elämä on vain jotekin kietonut meidät yhteen ja ystävyys on kasvanut.

Kansakoulun kolmannella luokalla tutustuin Sointuun. Hänestä tuli silloin minulle erittäin hyvä, jos ei jopa paras ystävä. Vuosien saatossa tiet veivät eri suuntiin. Sitten tapasimme uudestaan.

Tässä kohdin on sanottava, ei niin pahaa etteikö jotain hyvää. Astmani paheni siten, että jouduin osastohoitoon. Yllätyksekseni omahoitajakseni oli nimetty Sointu. Siitä ystävyys jatkui milloin tiivimmin, milloin harvemmin tapaamalla.

Työelämäni kautta olen saanut monia hyvä ystäviä. Tapaamme, kun siltä tuntuu. Josku käymme yhdessä syömässä, joskus tapaamme muutoin. Pidämme yhteyttä viestein ja puhelinsoitoin. Kolmen tähden illalliset ovat hienoja. Hienoja siksi, kun saan tavata ystäviäni.

Erään ystäväni kohtasin työssäni 1980-luvulla. Olin aloittanut konepajan vientishteerinä helmikuussa ja Marja tuli toiseksi vientisihteeriksi hieman myöhemmin. Hän muutti itselleen tuntemattomaan kaupunkiin takaisin Suomeen Ruotsista.

Tähän meidän kaksikkoon nivoutuu vielä yksi ystäväni Päivikki, joka oli opiskelukaverini Joensuun yliopistossa ja tuli konepajalle sen jälkeen, kun minä siirryin pääkaupunkiin uutta elämää etsimään.

Koirat ovat mainio apu tuttavuus- ja ystävyyssuhteiden solmimisessa. Muistan kun olin loka-marraskuussa 1996 iltalenkillä Emppu-koirani kanssa. Seisoin ojan pohjalla, jotta Emppu pääsi tarpeilleen metsän puolelle. 

Yhtäkkiä kuulin nuorehkon miehen sanovan, että kukas se siellä. Hänellä oli mukanaan karkeakarvainen kettuterrierri Keku.

Ei hän minulle niin hempeästi sanonut, vaan Empulle. Siinä ensin Emppu ja Keku ystävystyivät ja sitten ajan saatossa Kekun omistajat Seija ja Tero ja minä. Tätäkin ystävyyttä on jatkunut yli 20 vuotta.

Vapaaehtoitoiminnan kautta olen myös löytänyt ystäviä.

Ystävyys on siinä mielessä vekkuli juttu, että ystävien ei tarvitse roikkua toisissaan koko ajan kiinni. Voi olla pitkiä aikoja, kun ei olla yhteydessä. Kun sitten taas tavataan tai soitellaan, niin on kuin ei olisi mitään aikaa välissä.

Ystävyys on vekkuli juttu myös siksi, että vaikka tavallaan kaikkien kanssa yhteydenpito on samanlaista, niin puheenaiheet ovat erilaisia. Pääsee pohtimaan maailmaa monelta eri kantilta. Ja saa nauraa räkättää sydämensä kyllyydestä.

Ystävyys on vekkulia myös siksi, että kaikki ystäväni eivät tunne toisiaan. En tiedä, onko muiden kanssa samalla tavalla. Kerran olen kutsunut heidät kaikki samaan tilaisuuteen. Vuonna 2014 valmistuin yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja päätin, että ainakin kerran juhlin ja kunnolla. Kaikki eivät päässeet, mutta juhlat olivat hyvät.

Hachiko - Tarina uskollisuudesta

Katsoin tänään ties monennenko kerran yhdysvaltalaisen tunteisiin käyvän ekokuvan koiran ja ihmisen välisestä suhteesta, koiran uskollisuudesta, ihmisen ja koiran välisestä luottamuksesta ja rakkaudesta.

Tiesin jo aloittaessani, että ei pitäisi, sillä Hachi saa itkun pintaan. Loppupuolella viimeisen reilu puoli tuntia itkin kuin syötävä.

Elokuva on äärimmäisen koskettava. Koiraihmisenä jäin pakostakin miettimään, olenko ollut riittävän hyvä omille koirilleni. Ovatko ne voineet luottaa minuun?

Uskon, että vastaus on kyllä. Kaikki kuusi, joita minulla on ollut (nyt elossa vain yksi), ovat aina iloinneet kotiin tuloistani. Vaikka vain olisin hakenut lämmityspuita liiteristä. Pelkoa ja vieroksumista ei ole ollut.

Elokuvan myötä olen myös miettinyt vastuuta siitä, kuinka kauan voi pitää koiria. Jos saan koiran luottamaan ja rakastamaan minua, niin voinko ottaa pennun tässä iässä. Onko oikein. että koira joutuu tottumaan uuteen perheeseen, jos en pystykään pitämään sitä tai kuolen?

Pelkään, että olen silti itsekäs ja otan koiran eläkepäivieni iloksi ja Santun iloksi. Sen olen kuitenkin päättänyt, että pentua en ota. 10-15 vuotta voi olla meikäläiselle liian pitkä aika huolehtia asianmukaisesti siitä. Mutta jokin mummeli tai ukkeli, joka on jo elämää elänyt, niin sellaisen koiran voisin vielä ottaa.

Hachiko panee miettimään myös meidän ihmisten välisiä suhteita. Olemmeko riittävän luotettavia kanssaihmisillemme, jotta he voivat luottaa mehin ja siten olla uskollisia?

Jos luotamme toisiin, tuommeko sen riittävästi esiin?

Joka kerran, kun olen olen katsonut Hachiko-elokuvan, olen päättänyt, että ei enää koskaan. Sen verran riipaiseva se on.

Ja silti sen katson. Ihan hyvä. Näin moni tärkeä asia saa paikkansa, jos ne ovat unohtuneet.

160 blogitekstiä

Tänään tasan vuosi ja kahdeksan kuukautta sitten 12.6.2019 julkaisin ensimmäiset Partsun porinan tekstini. Tekstejä on jo 160! Elämän yllätykset ja päävalmentajan jännitykset aloittivat tämän huikean (?) urani bloggaristina. 

Moniin asioihin olen ennättänyt pureutua. Ja pureudun jatkossakin. Niin pienempiin kuin isompiikin. Ja kerron edelleen omaan elämääni kuuluvista asioista. Halusitte tai ette. Anteeksi!

Kiitos teille kaikille, jotka olette jaksaneet näitä juttujani lukea. Toivottavasti en tuota teille pettymystä jatkossa(kaan), vaaan käytte vilkaisemassa, mitä Partsun porinoissa porisee.

Nuttu nurin, onni oikein

Sananlasku, tai jokin toteamus, sanoo, että nuttu nurin, onni oikein. Jos tähän on uskominen, niin minulla on onni oikein.

Kävin tänään kahden ystäväni kanssa Kolmen Tähden Illallisella joensuulaisessa Mihailin Tavernassa. Ruoka oli enemmän kuin hyvää. Ei tietenkään ihan edullisimmasta päästä, mutta hyvästä kannattaa maksaa. Tarvittaessa jatkossa pidetään kaurapuurokuuri. Kaurapuuro on muuten erittäin hyvää.

Ja ympäristö oli hieno. Koronan kannalta turvallinen. Oli riittävän väljää.

Rakkaiden ystävieni tapaaminen kruunasi koko tähtien illallisen (puoli neljän ja puoli kuuden välillä - ehkä sittenkin päivällinen, mutta me pitäydymme illallinen-sanassa). Kruunasi, vaikka "hulluja" he ovat, kuten minäkin.

Parituntisen tapaamisemme lopussa pistäydyin WC:ssä, jotta jaksaisin kotiin ilman pysähdyksiä. Käsiäni pestessä huomasin peilistä, että tunikani oli väärinpäin. Siis nurjapuoli päällä. Käänsin paidan oikein päin.

Ensin hämmennyin, mutta sitten totesin mielessäni, että nuttu nurin, onni oikein.

Pöytään palatessani "moitin" ystäviäni, kun eivät olleet maininneet asiasta. He nauroivat, että luulenko heidän tällaista huomaavan, saatika näkevän. Toisella heistä on aika optikolle vasta ensi viikolla.

En tietenkään voi tällaista edellyttää melkein sokeilta kanssasisariltani. Onneksi minä sentään huomaan ja näen. Voi noita nuorempia!

Jos et sä soita

Intouduin selvittämään tuon laulun Jos et sä soita taustoja. Löysin netistä vain esittäjän, Anna Hanskin, nimen. En säveltäjää, sanoittajaa, sovittajaa.

Mielenkiintoinen tieto kyllä löytyi. Tämä laulu on on tehty Telian mainoskappaleeksi.

Miksi Telia on ihmetellyt, jos et sä soita? Olivatko asiat niin pahasti, että puhelinyhteydet eivät toimineetkaan?

En tiedä, kun en ole asiakas. En kuitenkaan ole pahanilkinen ihminen, joten toivon yhteyksien jo pelaavan.

Kelle mä soitan?

Tekstini otsikko mukailee Anna Hanskin esittämää laulua Jos et sä soita. Minä kysyn Kelle mä soitan.

Minua alkoi suututtaa, kun pikkutiemme oli auraamatta jokusen lumisateen jälkeen. Kyse ei suinkaan ollut joistakin hiutaloinnista, vaan ihan oikeista lumisateista.

Kyllä minä siitä lumen paljoudesta pääsin yli autolla, mutta jalan oli hankalaa. Etenkin, kun juuri silloin jalkani sattuivat olemaan vähän huonommassa kunnossa.

Päätin tarttua puhelimeen. Etsin numeroita kotikaupunkini Joensuun nettisivuilta. Hienoa! Teiden kunnossapidon päivystysnumero löytyi. Ei kun soittamaan!

Puhelin hälyttää, hälyttää, hälyttää... Annoin soida kymmenisen minuttia, mutta päiyvstäjä taisi olla päiväunilla.

Soitin kaupungin puhelinvaihteeseen ja kerroin asiani. Soittooni vastannut henkilö etsi pitkään vaihtoehtoja, kenelle yhdistää. Yhtäkkiä hän kysyi, että olihan tämä Joensuun kaupunki, jonne soitat.

Ällistyin, mutta vastasin, että kyllä. Tajusin, että kyseinen yritys hoitaa useampien kaupunkien vaihteita. Kysyinkin asiasta ja sain tietää, että Turussa vastattiin.

Minut yhdistettiin työnjohtajalle, joka ei vastannut. Onneksi olin saanut vaihteesta hänen nimensä, joten löysin suoran matkapuhelinnumeron netistä. Soitin. Hän kertoi, ettei ole oikea henkilö vastaamaan asiaan, mutta lupasi viedä eteenpäin. 

Pyysin häneltä kuitenkin numeron, johon soittaa myös suoraan. Kyse oli YIT:n 09-alkuisesta tiepalvelun numerosta. Kohotin kulmakarvojani - siis pääkaupunkiseudulle soitettava. Soitin sinne, jossa vastaajassa pirtsakka naisääni kertoi, että voit antaa palautetta nettisivuillamme.

Soitin uudestaan kaupungin työnjohtajalle, jonka kanssa olin keskustellut. Selitin tilanteen, ja hän antoi toisen numeron. 

Sieltä vastasi ihminen, joka piti kummallisena tilannetta. Urakoitsija kun on luotettava. Niin onkin. Nyt vain tänä talvena pääsi käymään kerran, että tie oli tukossa. Oli kuulemma aamulla kymmenen aikaan puhunut urakoitsijan kanssa, joka oli kertonut, että kaikki on hoidettu.

Kaikki tämä tapahtui eilen maanantaina iltapäivällä 8.2.2021 siinä kolmen, neljän aikaan. Kun sitten tänään käväisin hakemassa päivän lehden laatikostani, hymyilin. Tiemme oli käyty auraamassa. Myös muut pikkutiet, jotka olivat auraamatta useamman lumisateen jäljiltä.

Oli hankalaa saada yhteys ihmiseen, joka ottaisi asian hoitaakseen. Eikä tämä ole ainoa asia, jonka tiimoilta olen miettinyt, kelle mä soitan.

Joensuu, muut kaupungit, yritykset ja yhteisöt. Pyydän. Laittakaa nettisivuille helposti löydettävät palvelunumerot. Älkää piiloutuko, kuten etenkin yrityksillä on nykyään tapana!

Kakkosäitini - tänään 90 vuotta

Kakkosäitini täyttää tänään 90 vuotta. Onnea pitkästä elämästä!

Olen tuntenut hänet yli 50 vuotta. Se, että tunnen hänet vieläkin ja olen häneen yhteydessä, on melkein kaikkien hänen tytärtensä ansiota.

Näiden tyttärien kanssa olen pitänyt yhteyttä tavalla tai toisella. Milloin tiiviimmin, milloin harvemmin. Milloin puhelimitse, milloin tavaten. Ja tekstiviestein.

Lapsuudessa asuin perheeni kanssa kakkosäitini ja hänen perheensä vuokralaisena omakotitalon yläkerrassa.

Sieltä muutettuamme omaan taloon parin kilometrin päähän tiemme risteilivät yhteen ja erikseen. Tapasin näitä tyttäriä, joita ystäviksinikin rohkenen kutsua, ja samalla näin kakkosäitinikin ja hänen miehensä silloin, kun tämä vielä eli. Näiden kyläilyjen aikana tapasin myös perheen poikia.

Erityisen hienoa on ollut ja on edelleen, että kun tapaan kenet tahansa heistä, on kuin ei aikaa olisi kulunutkaan. On kuin olisimme jutelleet vasta eilen.

Kakkosäitini asuu nyt palvelutalossa. En ole koronan vuoksi käynyt tapaamassa häntä, mutta olen kuullut ja hän itsekin on kertonut, että hänen nykyisestä huoneestaan on mahtava näköala järvelle. Sellainen maisema rauhoittaa ja antaa mielihyvää.

Soitin kakkosäidilleni alkuviikosta. Vaihdoimme kuulumisia. Kerroin hänelle, miten tärkeä ihminen hän on ollut elämässäni.

Hänelle asia tuli yllätyksenä. En ollut koskaan puhunut enkä näyttänyt asiaa hänelle niin, että se olisi käynyt selväksi.

Liikutuin, kun hän vastasi, että sanomiseni nosti hänen itsetuntoaan.

Olen onnellinen, että kerroin sen. Toivon, että jatkossa muistan ja osaan, ja me kaikki muistamme ja osaamme, sanoa näitä hyviä asioita toisillemme. Ja myös tarkoitamme sitä.