... lumi. Voi että miten minä sinua rakastakaan ja kaipaan. Silloin, kun tulet oikeaan aikaan. Juhannuksena en sinua tarvitse, enkä muutoinkaan kesällä, myöhäiskeväällä tai alkusyksystä. Talvella saat tulla. Tuot valoa pimeyteen - enkä tarkoita uskonnollisessa mielessä vaan ihan konkreettisesti. Kun maa on musta, kaikki on synkkää - siis pimeänä aikana. Tullessasi, siis sataessasi, sinä lumi, valaiset koko maan! Kesällä kun on valoisaa, en tarvitse sinua. Toinen osa luontoa hoitaa valoisuuden. Ja mitä sinä aiheutatkaan ihmisille, kun sinua tulee enemmän tai vähemmän?! Jotkut vihaavat sinua, kun sinua pitää lykkiä pois jalkojen ja autojen tieltä. Minä rakastan. Useimmiten. Rakkauteeni sinuun vaikuttanee sopimukseni Pieviläisen Paulin kanssa. Hänen yrityksensä käy poistamassa sinut sieltä, missä eniten kiusaat minua. Muilta alueilta sinun lapioimisesi ja kolaamisesi on ihan omalla vastuullani - kun haluan, niin lapioin tai kolaan. Useimmiten hoidan homman kotiin, sillä onhan se minunkin etuni. Ja mikä nautinto, kun työntelen kevyttä pakkaslunta! Tai raskasta sohjoa. Ei siinä ihminen muuta liikuntaa kaipaa!
... peruna. Rakas peruna, miksi me olemme unohtaneet sinut niin kokonaan? Riisiä ja makaroonia olemme tilallesi valinneet. Huono valinta! Olen palannut pariisi (en Pariisiin) - ja olen onnellinen. Täytät vatsani aivan eri tavoin kuin maailman vieraat. Voin käyttää sinua aivan eri tavoin kuin riisiä ja makaroonia, paljon monipuolisemmin. Kiitos, kun olet olemassa, vaikka oletkin niin sanottu vieras laji, muualta tuotu nauriin ja lantun korvikkeeksi. Hyvin olet meille sopeutunut.
.. sipuli. Sinä moninainen täyteläisyyden tuoja ruokaan. Että maistutkin hyvältä. Voit olla keltainen, valkoinen, punainen, ruohoinen, melkein mitä vain. Peruna, sienet, kasvikset kaikkineen, liha, kala - ei ole muuta niin hyvää kaveria kuin sinä, hyvä sipuli. Me kaikki pidämme sinusta!
... ihminen. Kiitos, kun olet jaksanut lukea näitä Partsun porinoita! Aikaa on mennyt vajaat puoli vuotta. Tapaamme näiden kirjoitusten äärellä vuonna 2020 - näin toivon. Ellen nyt sitttenkin innostu vielä kirjoittamaan tämän vuoden puolella. Minusta kun ei aina tiedä. ;)
Oikein hyvää loppuvuotta ja tulevaa vuotta 2020. Uuden vuoden lupauksia ei kannata tehdä, ellei tykkää niiden rikkomisesta. Minä tykkään. Tosin en aio tehdä taaskaan mitään lupauksia, etten riko tätä lupaustani. ;)
maanantai 30. joulukuuta 2019
lauantai 21. joulukuuta 2019
Kirjeeni joulupukille
Hyvä joulupukki!
Kirjoitan sinulle tiettävästi ensimmäistä kertaa, vaikka olenkin jo yli 60 vuotta nuori. Lähestyn sinua, koska olen huolissani monista ihmisistä ja toivon heille joitakin asioita, joita heiltä puuttuu. Itselleni en toivo mitään. En tarvitse mitään, koska minulla on kaikkea, mitä tarvitsen. Vai onko?
Aloitan maakunnasta ja jatkan valtakunnan tasolle.
Kiteen kaupunginhallituksen puheenjohtaja Esa Lahtelalta puuttuu paljon. Hän tarvitsee tietoa, miten hänen kaupunginjohtajan esimiehenä tulee toimia. Alusta alkaen Lahtela oli Eeva-Liisa Auvisen takana, vaikka selvitystä Auvisen mahdollisesta epäasiallisesta käytöksestä alaisiaan kohtaan ei oltu edes aloitettu. Esimiehen tulee toki tukea alaistaan, mutta tutkinta- ja selvitystilanteissa hänen on pidättäydyttävä kannanotoista. Muutoin esimies estää asian puolueettoman selvityksen, jos poliitikot siihen edes pystyvät. Ulkopuolinen selvitysmies ei saanut mielestäni tehdä työtään ilman poliittista näkymätöntä ohjausta.
Toiveeni yksi on siis Tietoa Lahtelalle melkein jokaisesta asiasta.
Kansanedustaja Hannu Hoskonenkin tarvitsee tietoa, ja ymmärrystä siitä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Tiede on faktaa, mutta Hoskosen musta-tuntuu-ajatukset ovat fiktiota. Erityisen huolissani olen hänen metsä-käsityksestään, koska hän on ympäristövaliokunnan puheenjohtaja. Ihmettelen, millä eväillä! Hoskoselle luontoarvot ja ympäristönsuojelu ovat turhakkeita. Vaikuttaa, että tälle metsien miehelle metsiä tulee kaataa mielin määrin. Avohakkuut tuntuvat olevan hänelle enemmän kuin mieleen. Raha, raha, raha. Se puhuu Hoskosen suulla. Isot sellutehtaat saisivat hänen puolestaan liata kauniit, luonnonarvoiltaan merkittävät vesistöt. Turpeen nostolla voisi aivan hyvin raiskata vaikka koko luonnon. Onhan turve kotimaista energiaa! Voin kunpa sinä Hannu Hoskonen ymmärtäisit, että elinkeinoja voi harjoittaa myös ympäristöystävällisesti. Niin että kaikki voittaisivat. Mutta ei!
Toiveeni kaksi on siis Ymmärrystä Hoskoselle hyvän ja terveen ympäristön sekä luonnon monimuotoisuuden välttämättömyydestä meille ihmisille, ja lehmille.
Kansanedustajat Petteri Orpo ja Juhana Vartiainen tarvitsevat ohjeita, miten käyttäytyä asiallisesti ja aikuisen tavoin. Nyt he vuoronperään ja yhdessä räyhäävät eduskunnassa kuin pahaiset kakarat. Erittäin huonolla käytöksellään he antavat aivan karmean esimerkin maamme nuorisolle ja lapsille. Kun vanhemmat ja opettajat yrittävät kasvattaa lapsia ja nuoria oikeanlaiseen käyttäytymiseen, niin Orpo ja Vartiainen vesittävät kaiken. Yksi äiti totesi minulle, että hänen nuorensa oli toiminut äidin oppeja vastaan käyttäytyen huonosti. Nuori perusteli, että eihän eduskunnassakaan tarvitse käyttäytyä hyvin! Nuori nimesi juuri nämä kaksi edustajaa - Orpon ja Vartiaisen. Ja minä kun olen luullut, että eduskunta on arvovaltainen instituutio, jossa hyvät käytöstavat ovat arvossaan.
Toiveeni kolme on siis Hyviä Käyttäytymistapoja Orpolle ja Vartiaiselle.
Yleensä saduissa saa esittää vain kolme toivomusta. Koska tämä ei ole satu, vaan oikeaa elämää, tosielämää (ei tosi-teeveetä), real life, niin rohkenen, hyvä joulupukki, esittää sinulle vielä kaksi toivomusta.
Kansanedustaja Jussi Halla-aho on korkeasti koulutettu tohtorismies. Ja varmasti älykäs. Se mitä häneltä mielestäni puuttuu, on viisaus. Viisaus ei ole sama asia kuin älykkyys. Ihminen voi olla viisas, vaikkei ole älykäs. Viisaus on elämän myötä tulevaa sitä jotakin, johon ei voi kouluttautua. Älykäs voi olla viisas, ja voi olla olematta. Halla-ahon olisi hyvä ymmärtää, että kaikki ihmiset tarvitsevat ihmisarvoisen elämän, heillä on oikeus siihen. Nyt hän halauaa rajata osan ihmisistä näiden oikeuksien ulkopuolelle. Näin minä hänen puheensa ja kirjoituksensa ymmärrän.
Toiveeni neljä on siis Viisautta Halla-aholle.
Toiveeni viisi on hyvää mieltä, rakkautta, onnistumisia, viisautta meille kaikille!
Kirjoitan sinulle tiettävästi ensimmäistä kertaa, vaikka olenkin jo yli 60 vuotta nuori. Lähestyn sinua, koska olen huolissani monista ihmisistä ja toivon heille joitakin asioita, joita heiltä puuttuu. Itselleni en toivo mitään. En tarvitse mitään, koska minulla on kaikkea, mitä tarvitsen. Vai onko?
Aloitan maakunnasta ja jatkan valtakunnan tasolle.
Kiteen kaupunginhallituksen puheenjohtaja Esa Lahtelalta puuttuu paljon. Hän tarvitsee tietoa, miten hänen kaupunginjohtajan esimiehenä tulee toimia. Alusta alkaen Lahtela oli Eeva-Liisa Auvisen takana, vaikka selvitystä Auvisen mahdollisesta epäasiallisesta käytöksestä alaisiaan kohtaan ei oltu edes aloitettu. Esimiehen tulee toki tukea alaistaan, mutta tutkinta- ja selvitystilanteissa hänen on pidättäydyttävä kannanotoista. Muutoin esimies estää asian puolueettoman selvityksen, jos poliitikot siihen edes pystyvät. Ulkopuolinen selvitysmies ei saanut mielestäni tehdä työtään ilman poliittista näkymätöntä ohjausta.
Toiveeni yksi on siis Tietoa Lahtelalle melkein jokaisesta asiasta.
Kansanedustaja Hannu Hoskonenkin tarvitsee tietoa, ja ymmärrystä siitä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Tiede on faktaa, mutta Hoskosen musta-tuntuu-ajatukset ovat fiktiota. Erityisen huolissani olen hänen metsä-käsityksestään, koska hän on ympäristövaliokunnan puheenjohtaja. Ihmettelen, millä eväillä! Hoskoselle luontoarvot ja ympäristönsuojelu ovat turhakkeita. Vaikuttaa, että tälle metsien miehelle metsiä tulee kaataa mielin määrin. Avohakkuut tuntuvat olevan hänelle enemmän kuin mieleen. Raha, raha, raha. Se puhuu Hoskosen suulla. Isot sellutehtaat saisivat hänen puolestaan liata kauniit, luonnonarvoiltaan merkittävät vesistöt. Turpeen nostolla voisi aivan hyvin raiskata vaikka koko luonnon. Onhan turve kotimaista energiaa! Voin kunpa sinä Hannu Hoskonen ymmärtäisit, että elinkeinoja voi harjoittaa myös ympäristöystävällisesti. Niin että kaikki voittaisivat. Mutta ei!
Toiveeni kaksi on siis Ymmärrystä Hoskoselle hyvän ja terveen ympäristön sekä luonnon monimuotoisuuden välttämättömyydestä meille ihmisille, ja lehmille.
Kansanedustajat Petteri Orpo ja Juhana Vartiainen tarvitsevat ohjeita, miten käyttäytyä asiallisesti ja aikuisen tavoin. Nyt he vuoronperään ja yhdessä räyhäävät eduskunnassa kuin pahaiset kakarat. Erittäin huonolla käytöksellään he antavat aivan karmean esimerkin maamme nuorisolle ja lapsille. Kun vanhemmat ja opettajat yrittävät kasvattaa lapsia ja nuoria oikeanlaiseen käyttäytymiseen, niin Orpo ja Vartiainen vesittävät kaiken. Yksi äiti totesi minulle, että hänen nuorensa oli toiminut äidin oppeja vastaan käyttäytyen huonosti. Nuori perusteli, että eihän eduskunnassakaan tarvitse käyttäytyä hyvin! Nuori nimesi juuri nämä kaksi edustajaa - Orpon ja Vartiaisen. Ja minä kun olen luullut, että eduskunta on arvovaltainen instituutio, jossa hyvät käytöstavat ovat arvossaan.
Toiveeni kolme on siis Hyviä Käyttäytymistapoja Orpolle ja Vartiaiselle.
Yleensä saduissa saa esittää vain kolme toivomusta. Koska tämä ei ole satu, vaan oikeaa elämää, tosielämää (ei tosi-teeveetä), real life, niin rohkenen, hyvä joulupukki, esittää sinulle vielä kaksi toivomusta.
Kansanedustaja Jussi Halla-aho on korkeasti koulutettu tohtorismies. Ja varmasti älykäs. Se mitä häneltä mielestäni puuttuu, on viisaus. Viisaus ei ole sama asia kuin älykkyys. Ihminen voi olla viisas, vaikkei ole älykäs. Viisaus on elämän myötä tulevaa sitä jotakin, johon ei voi kouluttautua. Älykäs voi olla viisas, ja voi olla olematta. Halla-ahon olisi hyvä ymmärtää, että kaikki ihmiset tarvitsevat ihmisarvoisen elämän, heillä on oikeus siihen. Nyt hän halauaa rajata osan ihmisistä näiden oikeuksien ulkopuolelle. Näin minä hänen puheensa ja kirjoituksensa ymmärrän.
Toiveeni neljä on siis Viisautta Halla-aholle.
Toiveeni viisi on hyvää mieltä, rakkautta, onnistumisia, viisautta meille kaikille!
lauantai 14. joulukuuta 2019
Vanhenemisesta ja kuolemasta
Kun me synnymme, vanheneminen alkaa välittömästi. Sekunti sekunnilta, minuutti minuutilta, tunti tunnilta me vanhenemme. Se on väistämätön tosiasia.
Vanhenemista ja kuolemaa ei onneksi ajattele (ainakaan kovin aktiivisesti) ihan pienenä. Tosin on lapsia ja nuoria sekä aikuisia, jotka pohtivat sitä usein. Jos kuolema on kohdannut perheen, niin se on mukana elämässä aina.
Joillekin vanheneminen on tuskallinen asia. Se voi olla tuskallinen ihan fyysisten kipujen vuoksi. Se voi olla tuskallinen myös siksi, että ei halua vanheta.
Minulle vanheneminen on ollut (ainakin tähän asti) riemullinen juttu. En mieti enää, mitä muut minusta ajattelevat. Se on heidän ogelmansa, ei minun.
Riemullista on se, että on vapaa lapsuuden, nuoruuden ja varhaisakuisuuden kahleista. Olin ujo hyvin pitkälle aikuisuuteen. Silloin piti (omasta mielestäni) valita sanat ja käyttäytyminen aina oikein.
Kun joku poika tai aikuisuudessa mies kiinnosti, ei voinut osoittaa sitä suoraan. Piti vain toivoa, että tämä huomaa, miten fiksu ja filmaattinen, hyväkäytöksinen ja älykäs olen. Nyt ei tarvitse. Kun kiinnostaa, niin suoraan asiaan. "Moi. Minä olen Partsu. Jos sinulla ei ole av(i)ovaimoa, tyttö- tai naisystävää etkä pidä miehiä kiinnostavimpana kuin naisia, niin voidaanko tutustua. Olen yli kuusikymppinen vanheneva nainen."
Toinen voi valita. Voi vastata, että tutustutaan tai että ei tutustuta. That's it! Tämä tästä! Detta om detta!
Vaikka vanheneminen tuo tullessaan vaivoja, niin se mahdollistaa vastuuttomuuden. Töppäsin, mutta ei se mitään! Vika ei ole minun vaan vanhenemisen.
Eivät ne vanhenemisen tuomat vaivat pelkästään vahinkoa tuo. Kun muutaman kerran kaatuilee ja heittäytyy jos jonkinmoisiin tilanteisiin, taistelee grillien ja mattojen kanssa, niin johan kanssaihmiset ymmärtävät. Tuo ihminen tarvitsee apua.
Kun työpaikan pihassa näyttää liukkaalta, kukaan ei usko minun pystyvän kävelemään pariakymmentä metriä. Ajavat auton oven eteen, jotta tämä leidi pääsee kaatuilematta kyytiin. Kun pitää siirtyä vaikkapa koulutuksen jälkeen sairaalan auditoriosta parkkihalliin, niin avuton pyyntö kaverille, saanko ottaa käsikynkästä, tuo välittömästi avun. Saavathan kävelysauvat välillä levätä tämän vanhenevan ihmisen painosta.
Vakavasti puhuen. Kiitos! Olette ihania, kun jaksatte huolehtia. Pitää vielä kouluttaa koko työyhteisö siltä varalta, että kaikki eivät ymmärrä tarpeitani. Ja niin tietysti. Kaikki ystävät ja sukulaiset!
Vanheneminen hidastaa väkisinkin, ainakin liikkumista. Sekin on hyväksi. Ei tarvitse kiirehtiä, juosta joka paikkaan. Saa sanoa, että hitaasti hyvää tulee.
Ja entäpä lapsenmielisyys! Sitä saa viljellä mielin määrin. Jos olisin pari-kolmekymppinen, kaikki katsoisivat, mikä kaheli. Nyt kaikki ymmärtävät, että sehän on vanhenemassa, jos ei vielä ihan vanha. Eivät välttämättä hoksaa, että muuhun en enää pysty.
On vanheneminen tuonut minulle suruakin, ihan oikeasti ja vakavasti. Olen joutunut luopumaan monista itselleni rakkaista asioista. Mainitsen niistä liikuntaan liittyvät, koska liikunta on välttämätöntä. Uiminen ja pyöräily ovat olleet minulle tärkeitä pienestä pitäen, vaikkakin opin ajamaan pyörällä vasta kahdeksanvuotiaana. Nyt vasemman jalkani polvi ei taivu pyöräilyyn. Kai se uiminenkin tuli vasta silloin kahdeksanvuotiaana oikeasti kuvaan mukaan. Vasen jalkani tosin ei ole koskaan totellut uidessa. Kun sammakkoa uidessani, lienee oikealta nimeltään rintauinti, yritin saada käteni ja jalkani toimimaan yhdessä, niin vasen jalkani ei totellut. Se vain jotenkin räpiköi vedessä. Jalkani saa anteeksi.
Ja kuolema. Se on väistämätön asia. Jokainen varmaan toivoo, ettei se tule liian aikaisin. Mutta milloin ei ole liian aikaisin?
Tämä asia lienee jokaiselle henkilökohtainen asia. Minulle hyvä kuolinajankohta on, kun olen saanut elää riitävän pitkään riittävän hyvän elämän. Riittävän hyvän elämän kriteerit ovat toteutuneet, ainakin osittain. Riittävän pitkä elämä ei. Haluan elää vielä pitkään hyvää elämää.
Kaikista vaivoista ja ängstien aiheista huolimatta olen onnellinen. On kiva elää elämää. Hitaammin kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Viisaammin (?) kuin silloin. Ymmärtäen asioita laajemmin. Nauttien ihan pienistä asioista.
Silti kuolema odottaa minuakin. En pelkää sitä. Mieluumminkin leikin sen kanssa ilkikurista leikkiä, jota se ymmärtää hyvin. Se tietää, että tuo akka ei ole vielä valmis. Se tietää, että voisi ihan hyvin lopettaa elämäni, mutta ei halua, ei uskalla. Pahanilkinen akka saattaa ennen kuolemaansa kirjoittaa jotain sellaista, mitä kuolema ei halua lukea. Tai haluaa, jotta voi ymmärtää meitä eläviä.
Ymmärrän erittäin hyvin, että en voi vaikuttaa kuolemishetkeeni muutoin kuin tekemällä itsemurhan. Sitä en halua! Tämä tarkoittaa, että elämän loppu voi tulla milloin hyvänsä ilman ennakkotietoa. En kuitenkaan mieti sitä. Se on turhaa. Elämää pitää elää niin kauan kuin sitä on.
Olen silti tehnyt testamenttini, myös hautajaisteni osalta. Olen esittänyt toiveen, että kuoltuani läheiseni menevät vaikka ravintolaan syömään yhdessä ja nauttimaan elämästä. Minulle kuolemani on saattanut olla helpotus. Sitä ei kannata surra.
Hoitotestamentissani olen esittänyt toiveen, että minut polttohaudataan. Sitä vielä tarkistan. Polttohautaus on ihan hyvä. Selvitän yliopistollisesta sairaalasta, tarvitaanko siellä ruumiita tutkimustarkoitukseen. Jos tarvitaan, lahjoitan itseni.
Rakkaat lukijani, toivon, ettette kauhistuneet. Halusin kirjoittaa tämän tekstin, koska minusta vanheneminen ja kuolema ansaitsevat enemmän keskustelua. Tämänpäiväisessä sanomalehti Karjalaisessa Saija Kauhasen laaja artikkeli toi ne molemmat hyvin esiin.
Ja muistattehan? Aion olla kiusananne niin kauan kuin suinkin! :)
Vanhenemista ja kuolemaa ei onneksi ajattele (ainakaan kovin aktiivisesti) ihan pienenä. Tosin on lapsia ja nuoria sekä aikuisia, jotka pohtivat sitä usein. Jos kuolema on kohdannut perheen, niin se on mukana elämässä aina.
Joillekin vanheneminen on tuskallinen asia. Se voi olla tuskallinen ihan fyysisten kipujen vuoksi. Se voi olla tuskallinen myös siksi, että ei halua vanheta.
Minulle vanheneminen on ollut (ainakin tähän asti) riemullinen juttu. En mieti enää, mitä muut minusta ajattelevat. Se on heidän ogelmansa, ei minun.
Riemullista on se, että on vapaa lapsuuden, nuoruuden ja varhaisakuisuuden kahleista. Olin ujo hyvin pitkälle aikuisuuteen. Silloin piti (omasta mielestäni) valita sanat ja käyttäytyminen aina oikein.
Kun joku poika tai aikuisuudessa mies kiinnosti, ei voinut osoittaa sitä suoraan. Piti vain toivoa, että tämä huomaa, miten fiksu ja filmaattinen, hyväkäytöksinen ja älykäs olen. Nyt ei tarvitse. Kun kiinnostaa, niin suoraan asiaan. "Moi. Minä olen Partsu. Jos sinulla ei ole av(i)ovaimoa, tyttö- tai naisystävää etkä pidä miehiä kiinnostavimpana kuin naisia, niin voidaanko tutustua. Olen yli kuusikymppinen vanheneva nainen."
Toinen voi valita. Voi vastata, että tutustutaan tai että ei tutustuta. That's it! Tämä tästä! Detta om detta!
Vaikka vanheneminen tuo tullessaan vaivoja, niin se mahdollistaa vastuuttomuuden. Töppäsin, mutta ei se mitään! Vika ei ole minun vaan vanhenemisen.
Eivät ne vanhenemisen tuomat vaivat pelkästään vahinkoa tuo. Kun muutaman kerran kaatuilee ja heittäytyy jos jonkinmoisiin tilanteisiin, taistelee grillien ja mattojen kanssa, niin johan kanssaihmiset ymmärtävät. Tuo ihminen tarvitsee apua.
Kun työpaikan pihassa näyttää liukkaalta, kukaan ei usko minun pystyvän kävelemään pariakymmentä metriä. Ajavat auton oven eteen, jotta tämä leidi pääsee kaatuilematta kyytiin. Kun pitää siirtyä vaikkapa koulutuksen jälkeen sairaalan auditoriosta parkkihalliin, niin avuton pyyntö kaverille, saanko ottaa käsikynkästä, tuo välittömästi avun. Saavathan kävelysauvat välillä levätä tämän vanhenevan ihmisen painosta.
Vakavasti puhuen. Kiitos! Olette ihania, kun jaksatte huolehtia. Pitää vielä kouluttaa koko työyhteisö siltä varalta, että kaikki eivät ymmärrä tarpeitani. Ja niin tietysti. Kaikki ystävät ja sukulaiset!
Vanheneminen hidastaa väkisinkin, ainakin liikkumista. Sekin on hyväksi. Ei tarvitse kiirehtiä, juosta joka paikkaan. Saa sanoa, että hitaasti hyvää tulee.
Ja entäpä lapsenmielisyys! Sitä saa viljellä mielin määrin. Jos olisin pari-kolmekymppinen, kaikki katsoisivat, mikä kaheli. Nyt kaikki ymmärtävät, että sehän on vanhenemassa, jos ei vielä ihan vanha. Eivät välttämättä hoksaa, että muuhun en enää pysty.
On vanheneminen tuonut minulle suruakin, ihan oikeasti ja vakavasti. Olen joutunut luopumaan monista itselleni rakkaista asioista. Mainitsen niistä liikuntaan liittyvät, koska liikunta on välttämätöntä. Uiminen ja pyöräily ovat olleet minulle tärkeitä pienestä pitäen, vaikkakin opin ajamaan pyörällä vasta kahdeksanvuotiaana. Nyt vasemman jalkani polvi ei taivu pyöräilyyn. Kai se uiminenkin tuli vasta silloin kahdeksanvuotiaana oikeasti kuvaan mukaan. Vasen jalkani tosin ei ole koskaan totellut uidessa. Kun sammakkoa uidessani, lienee oikealta nimeltään rintauinti, yritin saada käteni ja jalkani toimimaan yhdessä, niin vasen jalkani ei totellut. Se vain jotenkin räpiköi vedessä. Jalkani saa anteeksi.
Ja kuolema. Se on väistämätön asia. Jokainen varmaan toivoo, ettei se tule liian aikaisin. Mutta milloin ei ole liian aikaisin?
Tämä asia lienee jokaiselle henkilökohtainen asia. Minulle hyvä kuolinajankohta on, kun olen saanut elää riitävän pitkään riittävän hyvän elämän. Riittävän hyvän elämän kriteerit ovat toteutuneet, ainakin osittain. Riittävän pitkä elämä ei. Haluan elää vielä pitkään hyvää elämää.
Kaikista vaivoista ja ängstien aiheista huolimatta olen onnellinen. On kiva elää elämää. Hitaammin kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Viisaammin (?) kuin silloin. Ymmärtäen asioita laajemmin. Nauttien ihan pienistä asioista.
Silti kuolema odottaa minuakin. En pelkää sitä. Mieluumminkin leikin sen kanssa ilkikurista leikkiä, jota se ymmärtää hyvin. Se tietää, että tuo akka ei ole vielä valmis. Se tietää, että voisi ihan hyvin lopettaa elämäni, mutta ei halua, ei uskalla. Pahanilkinen akka saattaa ennen kuolemaansa kirjoittaa jotain sellaista, mitä kuolema ei halua lukea. Tai haluaa, jotta voi ymmärtää meitä eläviä.
Ymmärrän erittäin hyvin, että en voi vaikuttaa kuolemishetkeeni muutoin kuin tekemällä itsemurhan. Sitä en halua! Tämä tarkoittaa, että elämän loppu voi tulla milloin hyvänsä ilman ennakkotietoa. En kuitenkaan mieti sitä. Se on turhaa. Elämää pitää elää niin kauan kuin sitä on.
Olen silti tehnyt testamenttini, myös hautajaisteni osalta. Olen esittänyt toiveen, että kuoltuani läheiseni menevät vaikka ravintolaan syömään yhdessä ja nauttimaan elämästä. Minulle kuolemani on saattanut olla helpotus. Sitä ei kannata surra.
Hoitotestamentissani olen esittänyt toiveen, että minut polttohaudataan. Sitä vielä tarkistan. Polttohautaus on ihan hyvä. Selvitän yliopistollisesta sairaalasta, tarvitaanko siellä ruumiita tutkimustarkoitukseen. Jos tarvitaan, lahjoitan itseni.
Rakkaat lukijani, toivon, ettette kauhistuneet. Halusin kirjoittaa tämän tekstin, koska minusta vanheneminen ja kuolema ansaitsevat enemmän keskustelua. Tämänpäiväisessä sanomalehti Karjalaisessa Saija Kauhasen laaja artikkeli toi ne molemmat hyvin esiin.
Ja muistattehan? Aion olla kiusananne niin kauan kuin suinkin! :)
maanantai 2. joulukuuta 2019
Kun veri virtasi
Jouduin kokemaan aivan henkilökohtaisesti, kun veri virtasi. Onneksi kyse ei ollut sodasta, terrorismista, murhista, tapoista.
Tuossa sunnuntai-iltana päätin hemmotella itseäni. Lämpimän suihkun jälkeen ryhdyin hoitamaan jalkateriäni, jotka kipeytyvät välillä helposti. Hieroin ja samalla levitin hoitavaa voidetta. Jalkani tykkäsivät enemmän kuin paljon. Tuli niin ihanna lämmin tunne!
Sitten huomioni kiinnittyi varpaiden kynsiin. Jo oli aika lyhentää niitä. Kaikki meni ihan hyvin. Vasta hoidossa oleva viimeinen varpaani, vasemman jalan pikkuvarvas, onnistui sotkemaan kaiken.
Kynsisakset lipsahtivat. Varpaan vika!
Kynnen lisäksi varpaasta napsahti pieni pala. Pienuudestaan huolimatta se vuoti verta. Veri virtasi iloisesti lattialle solisten.
Kaikista tyrehdyttämisyrityksistäni huolimatta verenvuoto ei lakannut. Utelias Santtu-koirani tunkeutui lähelleni ja alkoi ensin nuolla lattialle valunutta verta. Kun se huomasi, että emäntä tarvitsee apua, se alkoi nuolla vuotavaa varvastani.
Lopulta yhteistuumin saimme veren virtaamisen tyrehdytettyä. Santtu nuoli, minä kuivasin, pistin varpaan päähän tuppoja, käytin kaikki talossani olleet laastarit. Oli hyvä käydä nukkumaan.
Maanantaina aamulla työkaverin lähetti viestin, että tarvitsisi kyydin töihin. Asuu siis työmatkani varrella. Ei pyytänyt tekemään kilometrien lenkkiä, kymmenistä kilometreistä puhumattakaan. Lupasin ja kerroin, milloin olin suunnilleen lähdössä.
Aamusuihku toi suunnitelmiin muutoksen. Varvas aukeni, ja veri virtasi. Oli aikamoinen työ saada veri aisoihin.
Kun lopulta olin autossa ja lähetin viestin työkaverilleni, että nyt strarttasin, hän vastasi, että piti lähteä jo töihin. Hänellä oli asiakastapaaminen heti kahdeksalta. Minun kyydissäni hän ei olisi ennättänyt ajoissa. Onneksi hänellä on aviomies, joka hoiti homman kotiin.
Mitä opimme tästä? Emme ehkä mitään. Paitsi, että aviomies on tarpeen, ainakin joskus. Ja varmaan useamminkin. Vanhapiika ei näistä asioista ymmärrä.
Vanhallepiialle opetus oli, että kun leikkaa varpaiden kynsiä, niin itse varpaat kannattaa jättää leikkaamatta.
Tuossa sunnuntai-iltana päätin hemmotella itseäni. Lämpimän suihkun jälkeen ryhdyin hoitamaan jalkateriäni, jotka kipeytyvät välillä helposti. Hieroin ja samalla levitin hoitavaa voidetta. Jalkani tykkäsivät enemmän kuin paljon. Tuli niin ihanna lämmin tunne!
Sitten huomioni kiinnittyi varpaiden kynsiin. Jo oli aika lyhentää niitä. Kaikki meni ihan hyvin. Vasta hoidossa oleva viimeinen varpaani, vasemman jalan pikkuvarvas, onnistui sotkemaan kaiken.
Kynsisakset lipsahtivat. Varpaan vika!
Kynnen lisäksi varpaasta napsahti pieni pala. Pienuudestaan huolimatta se vuoti verta. Veri virtasi iloisesti lattialle solisten.
Kaikista tyrehdyttämisyrityksistäni huolimatta verenvuoto ei lakannut. Utelias Santtu-koirani tunkeutui lähelleni ja alkoi ensin nuolla lattialle valunutta verta. Kun se huomasi, että emäntä tarvitsee apua, se alkoi nuolla vuotavaa varvastani.
Lopulta yhteistuumin saimme veren virtaamisen tyrehdytettyä. Santtu nuoli, minä kuivasin, pistin varpaan päähän tuppoja, käytin kaikki talossani olleet laastarit. Oli hyvä käydä nukkumaan.
Maanantaina aamulla työkaverin lähetti viestin, että tarvitsisi kyydin töihin. Asuu siis työmatkani varrella. Ei pyytänyt tekemään kilometrien lenkkiä, kymmenistä kilometreistä puhumattakaan. Lupasin ja kerroin, milloin olin suunnilleen lähdössä.
Aamusuihku toi suunnitelmiin muutoksen. Varvas aukeni, ja veri virtasi. Oli aikamoinen työ saada veri aisoihin.
Kun lopulta olin autossa ja lähetin viestin työkaverilleni, että nyt strarttasin, hän vastasi, että piti lähteä jo töihin. Hänellä oli asiakastapaaminen heti kahdeksalta. Minun kyydissäni hän ei olisi ennättänyt ajoissa. Onneksi hänellä on aviomies, joka hoiti homman kotiin.
Mitä opimme tästä? Emme ehkä mitään. Paitsi, että aviomies on tarpeen, ainakin joskus. Ja varmaan useamminkin. Vanhapiika ei näistä asioista ymmärrä.
Vanhallepiialle opetus oli, että kun leikkaa varpaiden kynsiä, niin itse varpaat kannattaa jättää leikkaamatta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)