Ja anteeksi

 Ja anteeksi kaiki blogini lukijat. Taisin joskus luvata, että julkaisen tekstejä ainakin viikonloppuisin. Olen nyt lipsunut lupauksestani.

Minun ongelmani on, että innostun välillä joistakin asioista liikaa. Kun tulee pakko kirjoittaa, kirjoitan myös viikolla. Ja viikonloppuna ei sitten löydy (omasta mielestäni) hyvää aihetta, josta kirjoittaa.

Jos nyt aiheeni ovat muutenkaan mielenkiintoisia. Lukijamäärän perusteella voisin sanoa, että tekstini kiinnostavat. Kiitos! (taas sitä poliittista "ensiksi kiitos ... läpä läpä lää). Ei todellakaan. Olen iloinen, että jaksatte lukea näitä juttujani!

Nyt lupaan jotakin, mikä varmasti pitää paikkansa. Kirjoitan blogitekstejäni Partsun porinoihin. Milloin tahansa. Viikolla, viikonloppuna, illalla, yöllä, aamulla, päivällä. Mutta en välttämättä joka päivä! 😄

Minun ongelmani on...

Minun ongelmani on - näin syksyn saapuessa - että en ymmärrä sitä, että syksy saapuu. Jopa kylmän kesän jälkeen pukeuduin lähes kuin helteellä. Kevyt pusero, ei pitkiä hihoja. Kaprit, jotka kyllä ulottuvat alemmaksi kuin kaprit yleensä.

Olen lyhyen läntä ihminen, joten normaalikokoisen vaatteet ovat liian pitkiä. Pieniä vaatteita en kuitenkaan voi ostaa, koska leveyssuunnassa ne eivät mahtuisi ylleni. Olen päätynyt kompromisiin. Parempi liian pitkät kuin liian tiukat.

Voisi melkein sanoa, että olen iso ihminen.

Eikä syksyn ymmärtämisen ongelma lopu vain vaatteisiin. Kengätkin ovat ihan jotain muuta kuin muilla. Toiset käyttävät kävelykenkiä, tennareita, lenkkareita, nilkkureita tai ainakin sellaisia korkokenkiä, jotka peittävät jalkaterän ja jopa osan nilkkaa. Minä mennä mölkyttelen sandaaleissa varpaat vilkkuen ja nilkat ilkkuen. Muille. Ette usksalla paljastaa enää nilkkojanne. Meidän ihminen sentään uskaltaa.

Miksi päädyin yllä olevaan otsikkoon? Lainasin, tai paremminkin käytin inspiraation lähteenä suomalais-espanjalaisen tv-rikossarjan Paratiisi tunnusmusiikkia Ikuisesti minun. Siinä lauletaan muun muassa "Minun nimeni on tatuoitu sinun aivojesi poimuihin". Eli siis Minun ongelmani on...

Kyseinen sarja koukutti minut täysin. Pääosaa, rikostutkijaa, siinä esittää Riitta Havukainen. Espanjasta siinä oli muun muassa nuori mies (anteeksi, kun en jaksa tarkistaa nimiä), joka esiintyi espanjalaisessa sarjassa Serranon perhe. Hömppääkin pitää katsoa. Siinä tämä nuori mies oli ensin nuori koululainen. Kun "tapasin" hänet Paratiisi-rikossarjassa, tuntui kuin vanha tuttu olisi tullut vastaan.

Televisiosarjassa laulun Ikuisesti minun esittää näyttelijä Marja Salo. Kappaleen on sovittanut Antti Lehtinen. Kun kuuntelee esitystä, kylmät väreet kiirivät pitkin selkäpiitä. Puoleensa vetävä, pelottava, jännittävä, salaperäinen, jopa uhkaava.

Ikuisesti minun -kappaleen juuret johtavat Tuomari Nurmioon. Hän on säveltänyt ja sanoittanut sen. Se löytyy Nurmion albumilta Hullu puutarhuri. Ja You tubesta.

Sekä Salon esitys että Nurmion alkuperäinen tulkinta ovat vaikuttavia! Erilaisia, mutta hyviä kumpikin. Järkyttävän vaikuttavan hyviä! Minun mielipiteeni.

Miettikääpä saoja: "Minun nimeni on tatuoitu sinun aivojesi poimuihin. Minun nimeni on raudalla poltettu sydämesi lihaan" ja "Olet ikuisesti minun, jos tahdon niin."

Onko laulussa kyse rakkaudesta? Oikeasta rakkaudesta? Epätoivoisesta rakkaudesta? Sen aiheuttamasta tuskasta? Vai onko sittenkin kyse vallanhaluisesta, narsistisesta ihmisestä, joka ei päästä toista vapauteen?

Minun oli pakko kirjoittaa tämä teksti. Alunperin lähtökohta oli tuo jokasyksyinen ongelmani, onko pakko pukeutua jo lämpimästi, vaikkei taho.

Mutta Tuomari Nurmion kappale pyöri päässäni jopa unissani. Unissanikin etsin netistä tietoja tuosta kappaleesta ja tv-rikossarjasta. Ja tunnari soi korvamatona päivin öin.

Oli pakko yhdistää nämä Minun (jokin) on...

Minun ongelmani on? Syyspukeutuminen? Vai kenties jokin muu? Siinäpä vasta pulma.

Amorin nuoli

Pyydän, älkää naurako. Olen päättänyt ryhtyä Amorin nuoleksi. Vaikka fyysinen olemukseni ja liikkumiseni eivät ensimmäisenä tuo mieleen nuolta, niin terävä pääni toimii nuolen lailla: nopeasti,  hiljaa.

Päätökseni Amorin apulaiseksi ryhtymisestä syntyi salamannopeasti. Olin tapaamassa erästä henkilöä, kun tajusin hänen olevan luonteeltaan samanlainen kuin eräs toinen henkilö. Tai ainakin sain sellaisen vaikutelman.

Tätä, jonka luona olin, en tunne kovin hyvin. Ihan hänen ammattiinsa liittyen tiedän hänet. Toisen henkilön tunnen jo paremmin. Olen tuntenut kolmisenkymmentä vuotta. Hän haluaisi kohdata tärkeän ihmisen, jonka kanssa perustaa koti.

Kun tajusin, mikä merkitys minulla saattaisi olla heidän yhteen saattamiseksi, päässäni alkoi tikittää. Kovalevy teki lujasti töitä. Hyvin nopeasti keksin ratkaisun, miten toimia.

Otan tämän pidempään tuntemani henkilön mukaan tukihenkilöksi, kun seuraavan kerran tapaan tämän toisen. En minä oikeasti tukihenkilöä tarvitse, mutta aina voi näytellä. Helläsydämisenä ihmisenä tuntemani ihminen ei voi kieltäytyä, hän ei raaski tehdä sitä minulle. Näin uskon.

Minusta nämä kaksi ovat luodut toisilleen. Luulen. Edustavat samaa ammattiryhmää. Ovat ystävällisiä, rauhallisia, osaavia. Pystyvät selittämään asiat ymmärrettävästi.

Pieni vaara piilee siinä, että en oikeasti tiedä tämän vähemmän tuntemani henkilön siviilisäätyä. Mitään liittoja en lähde rikkomaan, vaikka kuinka hyvä olisi toiveeni saattaa nämä kaksi henkilöä yhteen. Sormusta hänellä ei ainakaan ole kummankaan käden nimettömässä.

Vaarana on myös se, että toisen ulkonäkö ei miellytä. En usko, että kumpikaan heistä olisi pinnallinen, mutta ulkonäölläkin on merkitystä. Sen verran kyllä olen havainnut, että hygieniasta he huolehtivat, kumpikin.

Kun idea Amorin nuoleksi ryhtymisestäni syntyi tämän toisen tapaamisessa, niin aloin heti tutkia tarkemmin huonetta, jossa olimme. Reppu lojui rennosti seinän vierustalla. Se on hyvä merkki. Tämä tapaamani henkilö on reipas. Ei ole turhan tärkeä salkkuihminen. Tosin eivät salkkuihmisetkään välttämättä ole turhan tärkeitä.

Paitsi luonteeltaan (pika-arvion perusteella) nämä kaksi henkilöä sopivat toisilleen myös pituuskasvun perusteella. Kun tapaamisella vertasin itseäni tämän henkilön pituuteen ja samalla mietin, miltä näytän sen toisen henkilön vierellä, totesin, että nappijuttu. Pituuskasvu heillä natsaa myös.

Olen kuullut, että naiset valitsevat vierelleen isäänsä muistuttavan miehen. Jos näin on, niin sitten tämä homma on pielessä. Mikäli sillä tarkoitetaan ulkonäköä. Jos tarkoitetaan luonetta, niin justiinsa juu ihan jetsulleen. Nappijuttu. Pikaisen arvion perusteella.

Koronalla on puolensa ja puolensa

Korona on pitänyt meitä vallassaan pitkään. Sen vuoksi on tehty jos jonkinmoisia varasuunnitelmia ja varotoimenpiteitä. Eikä turhaan.

Yksi koronan varjopuolista on, että se on aiheuttanut joillakin ihmisillä ahdistusta. Se on myös vaikeuttanut monien arkielämää, koulun- ja työssäkäyntiä.

Kuulemani mukaan yhdessä perheessä  oli pelkona, että äiti ja kaksi teini-ikäistä tytärtä vähintäänkin tappavat toisensa. Ei käynyt niin, ei käynyt. Onneksi!

Korona on myös tuonut helpotusta elämään.

Monet ovat riemuinneet, kun ei ole tarvinnut olla sosiaalinen. On saanut olla vain oma itsensä, kotona viihtyvä ihminen. Ei ole tarvinnut pelätä sukulaisten ja muiden yllätysvierailuja. Eikä ole tarvinnut stressata, että pitäisi käydä siellä ja täällä kyläilemässä. Tekosyitä ei ole tarvinnut keksiä.

Korona on myös herättänyt vanhan rakkauden uudestaan eloon. Ainakin yhden parikunnan kohdalla. Yksi tuttavani kertoi, että hänellä ja hänen miehellään rakkaus roihahti uudelle kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. He ymmärsivät, mikä on tärkeää. Ovat yhdessä ainakin seuraavat kolmekymmentä vuotta.

Koronarajoitusten poistaminenkin on kyllä helpottanut elämää. Monet (näin olen antanut itselleni kertoa - suora käännös englannista) ovat riemuinneet tilanteesta. Saa panostaa täysillä ihmissuhteisiin. Voi suorastaan ahmia tärkeiden ihmisten seuraa.

Minulle koronarajoitukset eivät aiheuttaneet ongelmaa, eivät ahdistusta. Silti olin innoissani, kun ei tarvinnut enää olla osittaisessa etätyössä. Oli mainiota, ihanaa, kun tapasi työkavereita ihan elävinä kasvoista kasvoihin.

Hyvä korona, huolehdithan, että jatkossa olet poissa meidän ihmisten tieltä. Näytät sen inhimillisen (?) puolesi. Haluamme elää normaalia elämää. Normaali elämä sallii paitsi sosiaalisen niin myös epäsosiaalisen tavan elää.

Keltaista kultaa

Kerrankin minulla on riittämiin keltaista kultaa. Tai ehkä sittenkään ei. Tuleva syksy, talvi, kevät näyttävät.

Ostin työkaverini ystävältä kantarelleja. Siitä hetkestä alkaen, kun sovin hänen kanssaan ostosta, minulla on ollut valtava syljen eritys. Olen unelmoinut päivin ja öin uusista perunoista ja kantarellikastikkeesta. Pannulla paistettuja kantarelleja paljon sipulimäärän kera. 

Paistorasvana ei suinkaan rypsiöljyä tai muuta terveellistä. Voissa ne kantarellit pitää paistaa. Ja nesteenä tietenkin kermaa! Ei mitään valjua ruokakermaa vaan ihan ehtaa kuohukermaa. Ja suolaa sopivasti. Onneksi suolankäyttöni pysyy kohtuuden rajoissa, joten se korvannee voin ja kerman vaarallisuuden.

Eilen se onnen päivä koitti! Ajelin hakemaan keltaisen kullan. Myyjä tuli matkassa vastaan lähes puoleenväliin. Emme käyneet mitään pimeää kauppaa. Maksoin kullan pankin kautta merkinnällä sienet. Näin kullan myyjää ei voida syyttää tulojen pimittämisestä. Sieniähän, kuten marjojakin, saa myydä ilman verottajan välistävetoa.

Kun starttasin keltainen kulta kyydissäni, aloin soitella. Käytin bluutuuttia, en siis vaarantanut liikenneturvallisuutta. Aina, kun piti valita uusi numero, pysähdyin tien viereen, yleensä linja-autopysäkille tai vanhalle maitolaiturille.

Kyselin, josko joku haluaisi ottaa tätä herkkua. Löysin kolme uhria. Kiitos heille. Sain lahjoittaa paljosta vähäsen.

Lukijani, jäit ehkä miettimään, miten paljon oikein ostinkaan tätä keltaista kultaa. Vastaan: paljon! Kun myyjän kanssa sovimme, että ostan kantarelleja niin paljon kuin hän raaskii myydä, en arvannut lopputulosta. Eilen lauantaina sain soiton häneltä: viisi kymmenen litran sankkoa plus pari pienempää. Olin varautunut korkeintaan kahteen sankkoon.

En minä kauaa miettinyt, sekunnin sadasosan. Otin ilman muuta kaiken. Nyt minulla oli mahdollisuus muistaa ihania ihmisiä: yhtä siskoani, yhtä ystävääni, yhtä naapuriani. Muitakin olisin muistanut, mutta kaikki eivät syö sieniä ja kaikille sienet eivät sovi.

Jäi minulle silti tätä herkkua riittämiin. Kolme isoa ja yksi pieni sangollinen. Eilen illalla sain suurimman osan pakastettua. Tälle illalle tehtävänä on haihduttaa vesi kymmenestä litrasta kantarelleja ja pakastaa ne. Ja tietysti keittää uusia perunoita ja tehdä uusi satsi kantarellimuhennosta.

Haaveenani on, että saan ostettua jostakin suolasieniä. Paljon! Makuhermoni oikein herkistyvät, kun mietin sienisalaattia. Siihenkin laitan kermaa tai kermaviiliä. Ja joskus teen vain sieni-sipuli-salaattia. Herkullista sekin. Yksi ihminen kertoi herkukseen perunavellin, johon hän laittaa suolasienisalaattia. Kokeilin. Suosittelen. Kannattaa kokeilla - jos tykkää sienistä ja pystyy syömään niitä.

dementiaonline ja muuta

Viimeisen parin vuoden aikana olen löytänyt itsestäni uusia piirteitä. Enkä tarkoita nyt niitä mahtavia naurunryppyjä, joita on kasvoilleni ilmestynyt. Uusilla piirteillä tarkoitan ostoskäyttäytymistäni.

Periaatteessa olen oikeiden kivijalkamyymälöiden ja niiksi itseään kutsuvien paikallisten tavaratalojen kannattaja. Valitettavasti voin vain laulella, että "oi jos voisin, niin mä soisin". Oikeat kivijalkamyymälät ja paikalliset tavaratalot eivät vastaa aina tarpeitani.

Olisi kivaa kierrellä jos missäkin. Rajoitteita vain on. Milloin jalkani ei suostu yhteistyöhön, milloin en vain saa kaupoista itselleni sopivia tuotteita. Ruoat, vessa- ja talouspaperit ja pesuaineet sekä muut vastataavat ostan vielä ihan oikeista kaupoista. Ja aika usein myös kengät.

Monissa muissa tarpeissa olen kääntynyt nettikauppojen puoleen. Olen ostanut netistä erittäin hyvää vain apteekista saatavaa jalkavoidetta, jota myös terveydenhuollon henkilö minulle suositti. Nettiapteekissa hinta samalle tuubille on vajaat viisi euroa, kivijalka-apteekissa lähes 20 euroa. Kannatti ostaa useampi tuubi ja maksaa vielä muutaman euron toimituskulut!

Näin korona-aikaan piti ruveta hankkimaan kasvomaskeja. Omassa apteekissani hinta huimasi päätä. Samoin muissa kaupungin apteekeissa. Marketeista kasvomaskit olivat loppuneet. Siis googlettamaan 'kasvomaskit'.

Monia erilaisia vaihtoehtoja löytyi. Edullisimmat löysin, uskokaa tai älkää, dementiaonline.fi-osoitteesta. Syytä kyseiselle osoitteelle en ymmärrä vieläkään, mutta ehkä sitten joskus. Kun dementia yllättää? Lasku tulee Svea-mammalta eli Svea-bankilta. Toivottavasti vain kerran. Jotta en sitten dementian yllättämänä maksa maskeja useaan kertaan.

Olen minä ostanut jo paljon muutakin nettikaupoista. Ihmepillereitä, jotka vievät kivun lihaksista ja nivelistä. Ystävät ja tuttavat olen saanut mukaan tähän. Toimin ihmepilleridiilerinä. Olen ostanut päällystakkeja, kun kivijalkakaupoista ei löydy riittävän mahtavia (lue: isoja). Kenkiä ja niihin liukuesteitä.

Nyt suunnittelen hankkivani netistä hieromalaitteen. Aijai, aijai! Ei mitään likaista mielikuvitusta, hyvät lukijani! Kyse ei ole hieromasauvasta vaan hieromalaitteesta. Hierontaosa on noin kämmenen kokoinen. Siinä on infrapunaosa, nystyräosa ja vähän tasaisempi osa. On varsi, jonka saa irroitettua. Varrellisena selkä, hartiat, pohkeet saavat hyvää kyytiä. Varrettomana se sopii hyvin esimerkiksi reisien hierontaan.

Minulla on jo ollut samanlainen, mutta nyt se on elänyt loppuun saakka. Vanhin siskoni osti sen minulle isosta automarketista, kun itse vihaan automarketteja enkä suostu niihin menemään. Tietysti maksoin summan siskolleni etukäteen. Ja hakiessani laitteen käväisin samalla kylässä. Koska en enää muualta sitä löytänyt, ostan se netistä. En kuitenkaan mistään dementiasellaisessta.

Märkiä pusuja

Kukapa uskoisi, että työpaikalla satelee märkiä pusuja. Meillä töissä tämä ihme nähtiin, tai paremminkin tunnettiin, toissapäivänä perjantaina.

Emmekä me viranhaltijat olleet laisinkaan virallisia. Kaukana siitä. Olisipa esimieheni nähnyt, miten tiukasta ja periaatteellisesta ihmisestä ja luottamusmiehestä kehkeytyi oikein lupsakka pehmo. Lähes lässyttäjä, tai siis täysin.

Yksi jos toinen meistä aloitti kimittämisen, kun saapui työpaikalle. Yksi työkavereista oli tuonut mukanaan kolme ja puolivuotiaan cairninterrierrin Hertan. Kun tämä ihastuttava pusumaakari näki minut, se riemuiten säntäsi luokseni. Liukas lattia ei pelottanut.

Se nuuski ja nuuski minua. Häntä vispasi kovasti. Ja minä, se tiukkis, kimitin sen kuin ennätin: No kuka se sieltä tulee. Voi kun olet ihana. Haisteletko Santun tuoksuja. Kuka se noin vipeltää.

Kun pääsin kahvihuoneeseen ja sain eväät jääkaappin, kahvinjuonti melkein unohtui. Esimies eikä hänen sijaisensa olleet paikalla, joten rohkenin istahtaa ylimääräiselle kahvikupposelle. Ja syömään croissanttia.

Pitihän Hertan mammalta (niin hän itseään kutsuu) kysäistä, saanko antaa vähän. Luvan saatuani annoin, suoraan kahvipöydästä, palasen. Hertta oli sitä mieltä, että yksi ei riitä. Kun en meinannut ymmärtää viestiä, se alkoi möristä, ei murista. Annoin toisenkin palasen, pieni oli sekin.

Ja voi sitä märkien pusujen määrää. Kun yksi työkaveri tuli töihin, niin jo alkoi kimitys, kuka se sieltä oikein tulee. Ja pusuja ja pusuja, märkiä pusuja!

Päivää riemastutti vielä se, kun meiltä virkavapaalle siirtynyt työkaveri käväisi pienen tyttärensä kanssa toimistolla. Kaksi sydämen hellyttäjää yhdessä, tyttö ja koira! Oli siinä parivaljakko.

Taisimme kaikki olla samaa mieltä, että työpaikoilla pitäisi olla paitsi tuo lapsesi töihin -päivä niin myös tuo koirasi töihin -päivä. Olisi se hauskaa. Ääntä ainakin piisaisi. Ja ehkä paljon mustasukkaisuutta. Tämä ihminen on minun, ja tämä ja tämä!

Huomenna töihin meneville ja tuleville, mukavaa työviikkoa. Viikon kuluttua minä pidän parin viikon huilitauon ja lataan akkuja syksyyn. Töistä. En kirjoittamisessta.

Yhteydenottoja ja pyyntöjä on tullut

Jokainen teistä tietää, ja jos ei tiedä, saa tietää nyt, että tulevaisuudessa, tarkemmin ensi vuoden kesäkuusta alkaen, minulla on aikaa ja paljon. Tai sitten ei. Riippuu siitä, miten e-elämäni järjestyy.

Koska monella on tiedossa tämä kaikille vapaaksi avautuva avoin aika, niin minulle on tullut yhteydenottoja ja pyyntöjä.

Kuntavaalit järjestetään ensi vuonna. Elämäni viimeinen vuosiloma alkaa huhtikuussa 2021, joten voisin hypätä (lue kömpiä) kelkkaan mukaan. Minua on pyydetty, vaikkette uskoisikaan, ehdokkaakasi kuntavaaleihin. Useampi puolue ja henkilö on minua lähestynyt.

Ja ymmärrättehän, en voi paljastaa, mitkä tahot ovat olleet yhteydessä ja pyytäneet mukaan. Sen verran raotan salaperäisyyden verhoa, että kerron: kentältä niitä pyyntöjä on tullut. Tosin ei miltään urheilukentältä, kun en ole niiden kanssa oikein sinut. Leikkikentille taidan olla jo liian vanha ja kömpelö.

Kuntavaaleihin osallistumista haittaa hieman se, että vuonna 2023 ovat edessä eduskuntavaalit. Haittaako kuntavaaleihin osallistuminen, ja tietenkin valinta kaupunginvaltuustoon, hyvässä lykyssä jopa valtuuston puheenjohtajaksi, eduskuntaan pääsemistä vai edistääkö se? Auttakaa ihmiset siellä kentällä ratkaisemaan minua tämä ongelma!

Ongelmaa ei olisi, jos kukaan ei olisi ottanut yhteyttä eikä pyytänyt mukaan. Mutta kun. Minut halutaan selvästikin kansanedustajaksi, puolustamaan tätä maata.

Ja taas jäin miettimään. Jos olen kaupunginvaltuutettu (ehkä valtuuston puheenjohtaja) ja kansanedustaja, ehkä jopa ministeri, niin onko minulla mahdollisuuksia vuoden 2024 vaaleissa. Suomelle valitaan Sauli Niinistön jatkaja ja (!) edustajat EU-parlamenttiin.

Voisinko uskottavasti hakea näitä pestejä? Etenkin, jos (kun) olisin jo kaupunginvaltuutettu (ehkä valtuuston puheenjohtaja) ja kansanedustaja (ehkä ministeri)?

Vai voisinko hoitaa näitä kaikkia pestejä yhtäaikaa?! Silloin kyllä tarvittaisiin iso kartonki  käyntikortikseni. Ehkä A4 riittäisi.

Onneksi minulla on Santtu-koira, joten presidentin pestiin on hyvät edellytykset. Jos pitää olla avioliitossa, niin äkkiäkös minä jostakin puolison keksin. Muiden pestien osalta ei ole niin kovia vaatimuksia.

Jos tulisin valituksi kaikkiin näihin, mitä sitten. Keskittyisikö valta minulle?

Hyvät ihmiset siellä kentällä. Olkaa minuun yhteydessä ja esittäkää pyyntöjä. Vaikkapa, että hyvä ihminen, älä edes uneksi moisesta. Jäitä hattuun!