Tuunattu makaronilaatikko

Innostuin tuunaamaan makaronilaatikon. Se lähti, kun yksi työkavereistani kertoi hänen miehensä tuunaamasta makaronilaatikosta. En tietenkään muistanut, mitä kaikkea hänen miehensä käytti. Se ei haitannut. Minulle se ei olisi kuitenkaan riittänyt. Aina pitää olla jotain enemmän, herkullisempaa. Käväisin lukaisemassa myös netistä vinkkejä.

Innostukseni iski tietenkin silloin, kun en ollut suunnitellut nimenomaan makaronilaatikkoa, enkä olisi halunnut lähteä kauppaan. Mutta nou hätä. Pakastimessa oli jauhelihaa, kaapissa (tai paremminkin keittiön ruokatarvikevetolaatikossa) oli makaroneja. Siitä oli hyvä lähteä liikkeelle.

Varmaan jokaiselta meiltä löytyy joitain ruoka-aineita, joita on jäljellä vähän. Niistä yksinään ei saa mitään aikaiseksi. Niin minullakin. Päätin tutkia, mitä jääkaappini piiloissa oikein on.

Hahaa. Tuunaaminen on pelastettu! Löytyi muutama hieman nahistunut kirsikkatomaatti ja pari nahistunuttta tavallista tomaattia. Suomalaisia, tottakai. Ovat erittäin hyviä käyttää laatikkoruokiin, koska niistä ei saa oikein kaunista salaattia aikaiseksi.

Oli Fetajuustoa, jota nykyisin kutsutaan saalaattijuustoksi, oli aurajuustoa ja punaleima-emmentalin juustoraastetta. Kaikkea vähän. Kuiva-aineissa löytyi sipulia, kasvisliemikuutioita, valkosipulia.

Aiemmin viikolla olin ostanut Chorizo-makkaroita. Tulisia. Niistä raaskin pistää mukaan vähän. Idean tästä sain, kun yksi toinen työkaverini tilasi Chorizo-pastaa.

Hienonnettuani sipulin ruskistin sen ja jauhelihan kypsiksi. Makaronin keitin kasvisliemessä. Voitelin uunivuoan kotimaisella Keiju-rypsiöljyllä. Ensin sekoitin jauheliha-sipuli-makaroni-seoksen siihen. Sitten lisäsin murennetut juustot, raastetun valkosipulin, pilkotut tomaatit.

Maitoa minulla ei ollut, joten korvasin munamaidon munaruokakermalla. Tulipa maukkaampaa. Mausteina oli rouhittua mustapippuria ja valkopippuria.

Sitten uuniin paistumaan. Siinä 175-200 astetta lienee hyvä lämpötila. Minä käytin 175 astetta. Ja kannellista uunivuokaa. Lopuksi kansi pois, päälle vielä juustoraastetta ja vähän aikaa uuniin, jotta juusto sulaa ja kuori on rapsakkaa.

Kokeilemisen arvoisia tuunaamisessa ovat ketsuppi, tomaattisose, tomaattipyre, chilikastike. Mietin myös suolakurkkuja, kurkkusalaattia, kesäkurpitsaa, porkkanaa, muita kasviksia ja juureksia.


Voi muuten olla, että en tee enää tavallista makaronilaatikkoa. Aina löytyy jotain, jolla tuunata.

Odotettavissa säpinää (?)

Kaikki merkit viittaavat siihen, että nyt on odotettavissa säpinää. Ainakin lehtitietojen mukaan. Koronakuherrusaika alkaa olla lopussa, ja poliitikot ryhtyvät terävöittämään kommenttejaan. Tai sitten haukkumaan toisiaan.

Yllättävän pitkään onkin mennyt, että oppositio on antanut hallituksen olla rauhassa. Joitakin yrityksiä iskeä palleaan on ollut, mutta ne ovat jääneet heikoiksi. Puhtia ei ole riittänyt. Onneksi iskut ovat olleet sanallisia eivätkä fyysisiä. Siitä se riemu olisi syntynyt.

Odotan jännityksellä, mitä oppositio keksiikään. Onko tiedossa asiantuntevaa, faktoihin perustuvaa kritiikkiä, vai sitä tavallista räkyttämistä, johon etenkin Orpo ja Halla-aho ovat ansiokkaasti yltäneet.

Itse toivon, että tuleva syksy tuo tullessaan terävää ja asiapitoista kritiikkiä hallitusta kohtaan, sillä kritiikkiä on varmasti tulossa. Näin, yllätys yllätys, hallitus pääsee näyttämään osaamisensa, tai sitten ei. Samoin oppositio.

Kun "lyödään" tosiasioilla, selkeällä tiedolla, niin silloin ollaan vahvassa asemassa. Tällainen "lyöminen" antaa hallitukselle samat mahdollisuudet kuin oppositiollekin. Jos toinen väittää ei totuuksia (valehtelusta ei voi puhua, kun kyse on eduskuntaryhmistä), toinen voi "lyödä" esittämällä faktat pöytään.

Vai pitäisikö ei totuuksien ja valehtelemisen sijaan puhua toisenlaisesta totuudesta? Ihan sama. Kaikki ilmaisut tarkoittavat samaa!

Mikä taho puhuu totta, on vielä epäselvää. Ainakin vielä olen hallituksen puolella, kun totuudesta puhutaan. Ketkä ovat populisteja? Omaa kantaani en vielä paljasta. Näin saan mahdollisuuden olla oikeassa. Vai saanko???

Ja. Olemmeko me kaikki suomalaiset populisteja? Onko niin, että totuudella ja faktoilla ei ole väliä? Kunhan saamme meuhkata kuin, mitkä!

Timo Soinin veroista populista saamme odottaa.

Hyvä palvelu, parempi (ulko)näkö?

Kävin toissapäivänä (tiistaina) ja eilen (keksiviikkona) Joen Optiikassa. Oli aika tarkistuttaa silmien näkö, sillä olihan silmälasien uusimisesta jo kuutisen vuotta. Silmälääkärillä käynnistä vielä enemmän.

Niinpä varasin ajan Joen Optiikasta opiskelu- ja työkaverini suosituksen mukaisesti. Silmälääkäri Petri Taskinen on hänen mukaansa todella hyvä lääkäri.

Asia ei mennyt tietenkään kuin Strömsössä yrityksestä riippumattomista syistä. Koronavirus tuli väliin, ja yritys perui kaikki varatut ajat. Se oli hyvä varotoimi. Kun sitten oli mahdollista saada aikoja, sieltä otettiin minuun yhteyttä. Ei siis tarvinnut soitella ja kysellä, joko pääsee.

Työkaverini suositus ei ollut tyhjästä temmattu. Tosin Joen Optiikassa ei pelkästään Taskinen ollut hyvä, vaan koko henkilökunta! Vastaanotto oli hyvä, asiallinen, osaava. Ennen lääkärin pakeille menoa optikko tutki silmäni alustavasti, ja kertoi, mitä tekee ja mitä löytyy. Ei löytynyt kuin pelkkää hyvää, kummoisia näkömuutoksia ei ollut.

Silmälääkäri jatkoi tutkimuksia tarkemmin, silmäpohjia myöten. Ei muutoksia, vain alkava kaihi, joka tämän ikäsellä on tavallista. Senkään suhteen ei ole huolta ainakaan vielä. Ja lääkäri rauhoitteli, kun kyselin asiasta. Hän sanoi, että kaihin leikkaaminen ei ole iso juttu: kymmenen minuuttia ja molemmat silmät on operoitu, ja saa lähteä heti liikkeelle ilman taluttajaa. Huh! Ei tarvitse miettiä, ketä nyt vaivaan.

Tutkimuksiin oli varattu aikaa 40 minuuttia. Ei tullut laisinkaan sellaista tunnetta, että äkkiä, äkkiä, seuraava asiakas jo odottaa.

Tutkimusten loputtua kello oli sen verran, että päätin tulla seuraavana päivänä uudestaan valitsemaan kehykset. Ja taas sain ammattitaitoista tukea valintaan. Painotin jo heti, että minulle saa ja pitää sanoa, jos kehykset eivät sovi tai ovat muuten mahdoton ajatus. Kerroin joitakin ajatuksiani kuten, että saa olla vähän räväkämpää kuin aiemmat lasit.

Sovitin todella, todella useita. Olin päättänyt etukäteen, että otan vain sellaiset, joihin olen oikein tyytyväinen. Loppumetreillä jäljellä oli kolmet kehykset. Paikka kodissani oli vain kaksille, toimistomonitehoille työn tekoon ja yleisille monitehoille muuhun arkeen ja juhlaan.

Ne parhaat oli itse asiassa helppo valita. Kaksia jäljellä olevia kehyksiä kokeilin, vaihdoin, kokeilin, vaihdoin. Olin melko varma, kummat haluan. Päätin kuitenkin jättää lopullisen päätöksen, jonka tietysti olisin voinut kumota omalla päätökselläni, asiantuntijan käsiin. Hänkin valitsi ne, jotka minulla olivat mielessä.

Kolmen asiantuntija voimin minun näköni on taas parempi (kun haen ne lasit). Ja ehkä ulkonäköni myös. Tuntuu, että näytin pirtsakammalta kuin ennen, kun minulla oli ne molemmat uudet lasit kasvoillani - vuoronperään, tietty.

Saamani hyvän palvelun ansiosta minulla on parempi (ulko)näkö. Hyvä ammattitaito sisältyy hyvään palveluun. Siihen saakka, kunnes taas rupsahdan lisää.

PS1. Isäni oli kova tinkaamaan, ja jotain olen häneltä oppinut. Joen Optiikassa ollessani päätin tinkiä "lahjuksia" hyvän kaupan päälle. Silmälasikotelon. Yllätykseni oli suuri, kun minulle kerrottiin, että heillä kaikkin silmälasikauppoihin kuuluu automaattiseti kotelo, puhdistusliina ja puhdistusainetta. En tinkinyt enää.

PS2.  Kyselin vielä lasien päälle puettavia aurinkolaseja. Yhdet, melkein sopivat löytyivät. Siinä sitten henkilökunta arveli, että "Tomi" tai jotain sinne päin kyllä saa rakenneltua sopivat. Tein heti tilauksen. Ei tarvitse lähteä aurinkolasien vuoksi kiertelemään kauppoja tai surffailemaan netissä.

PS3. Olin niin tyytyväinen Taskisen osaamiseen ja asiakkaan kohtaamiseen, että määräsin (!), ettei hän saa lähteä koskaan pois. Hän sanoi, ettei lähde. Minä otin sen vahvana lupauksena. 😊😊

Kotikaupunkini ei kunnoita ympäristöarvoja eikä rakennusperinnettä

Olen aivvan pöyristynyt kotikaupunkini suhtautumisesta ympäristöön ja perinteiseen rakennuskulttuuriin. Vuosia, vuosikymmeniä vanhat puurakennukset ovat olleet uhanalaisia. Jo kahdeksankymmentäluvulla jopa aprillipilassa kustusttiin kokoontumaan kaupunkia vastaan vanhojen puutalojen purkamisen vuoksi. Aprillipilat eivät aina ole pelkkää pilaa, vaan ne ovat ajan asioiden ytimessä, tai siis useimmiten.

Hasanniemi arvokkaana ympäristönä on tämän hetken kuuma peruna. Kotikaupunkini haluaa kaataa vanhan metsän ja kaavoittaa sinne omakotitalotontteja. Jos olen ymmärtänyt oikein, niin "avainasukkaiden" eli rikkaiden tarpeisiin.

On kotikaupungissani ennenkin kaavoitettu tontteja "avainasukkaiden" tarpeisiin. Siilaisella, Noljakassa, Aavarannalla, miten kukin aluetta kutsuu. Muun muassa Abloyn entinen toimitusjohtaja sai sieltä tontin. No, pitäähän hänen jossakin asua. Hieman vain yhteisiä alueita siirrettiin joidenkin yksityishenkilöiden omistukseen.

Nyt Pielisjoen ranta-alue on uhan alla. Rantaa rakennetaan täyteen, ja se hirvittää. Tai aluetta annetaan jos jonkinlaisten rakennelmien käyttöön.

Postitalon taakse rakennetaan. Ahdasta tulee. Äskettäin luin lehdestä, että Eliel Saarisen suunnitteleman arvokkaan kaupungintalomme läheisyyteen Elielin kujan päähän tulee konteista muodostuva ravintola. Mitä kummaa! Vaikka kaupungintalomme takapiha ei ole paras näkymä Saarisen arkkitehturiin, niin tämä konttirakennelma peittää kuitenkin osan kaupungintalosta joelta katsottuna. Ja joen rantaan hieman toiseen paikkaan on jo kaavoitettu paikka pysyvälle ravintolarakennukselle.

Haluavatko päättäjämme todellakin pilata kauniin kaupunkinäkymän joelta käsin katsottuna?

Nämä esimerkit ovat vain pieni osa kotikaupunkini hölmäilystä. Ympäristöarvot unohdetaan kaavoittamisessa ja lupien myöntämisessä. Vanha rakennusperinne saa jäädä unholaan, kun uusia "innovaatioita" otetaan käyttöön.

En ole yrittäjävastainen, mutta mitä tahansa ei saa alistaa yritystoiminnalle! Eikä yksityishenkilöille, kun kyse on yhteisistä virkistysalueista!

Partsun seikkailuja autolla, osa 3

Tästä seikkailusta on aikaa kolmisenkymmentä vuotta - plus, miinus. Ajelin juhannuspäivänä kahden siskoni kolmen lapsen kanssa kohti läntistä Suomea. Mukana olivat kaksospojat ja heitä vuotta vanhempi tyttö.

Kun olimme jossain Liperin tienoilla, ehkä Viinijärvellä, niin vastassa oli, kuinkas muutenkaan, poliisin puhallustutka. Se oli ensimmäinen kerta, kun jouduin / pääsin puhaltamaan alkometriin. Oli itsestään selvää, että juhannusaaton jälkeisenä aamuna poliisi tarkisti monessa eri paikassa kuljettajien kunnon.

Jännitti. Myönnän sen. Vaikka mitään pelättävää ei ollut. Jo silloin oli kuten nytkin periaatteeni on, että jos otat et aja, tai jos ajat et ota.

Toinen näistä reippaasti alle kymmenvuotiaista kaksospojista oli silloin ja on edelleen sellainen "vääräleuka". Keksii vitsejä ja murjaisuja jos mistäkin.

Kun jatkoimme puhalluskokeen jälkeen, tulos oli siis nolla, tämä vääräleuka murjaisi oikein olan takaa takapenkiltä. "Koko auto tärisi, kun täti pelkäsi poliisia"!

No, en pelännyt, mutta säikähdin kyllä outoa tilannetta. Oletin ilman muuta, että olin tehnyt jotain hölmöä. Vaikka poliisi juhannusaamun liikenteessä ei liene mikään yllätys.

Läntisen Suomen jälkeen matkamme johti kohti Porvoota. Juuri ennen lähtöä huomasin, että autosta yhden renkaan ilmat olivat haihtuneet taivaan tuuliin. Tutkailin tilannetta ja totesin, että renkaan oli puhkonut naula.

Voi, voi. Ei auttanut muu kuin pistää tilalle vararengas ja etsiä huoltamo, missä rikkoontuneen renkaan voisi korjata/vaihtaa. Vielä siihen aikaan kykenin renkaan vaihtamaan, kun pienessä autossani oli pienet renkaat - voimat riittivät. Yllätyksekseni sunnuntaipäivänä, siis juhannusviikonloppuna, tällainen huoltamo löytyi. Vieläkin muistelen kiitollisena tätä huoltamoa.

Loppumatka sujuikin hyvin, vääräleukaisten lasten kommenteista huolimatta. Matkamittarista kun piti laskea, että jokainen sai olla etupenkillä saman verran. Muutoin he olivat ihania - ja ovat tänäänkin - ihania vanhempia lapsilleen ja meille vähän vanhemmille ihmisille.

Sosiaalisten soittojen päivä

Tänään minulla on sosiaalisten soittojen päivä. Tai voisi ehkä sanoa, että tänään alkavat sosiaalisten soittojen päivät.

Korona-aika ei ahdista minua vieläkään. Onneksi. Pelkään koronaa, mutta vain sopivasti ilman pakokauhua. Sen verran, että osaan toimia ainakin itseni kannalta oikein (ehkä myös muiden) - välttää ihmismassoja, huolehtia käsihygieniasta, ja tietysi muutenkin hygieniasta.

Mutta, mutta. Nyt alan kaivata sosiaalisia kontakteja edes jollakin tavalla. Jos korona-ajan alussa olin tyytyväinen, kun ei tarvitse ryntäillä joka paikkaan, niin nyt kaipaan muutakin kuin oman itseni ja koirani seuraa. Normaalisti jo työni on täynnä sosiaalisia kontakteja, joten vapaa-ajalla olen ollut hillitympi niiden suhteen. Nyt lähityöpäivinä tapaan vain noin puolet työkavereistani ja etätyöpäivinä en niinkään paljon. Etätyöpäiviä on viisi kahden viikon aikana. Niinäkin päivinä asiakkaita pitää tavata, ja silloin tapaan vain yhtä työkaveria, meidän pienen tiimimme ihanaa Pirjoa. Ison osan etäpäivistä teen kuinkin töitä kotikonttorissa.

Nyt sosiaalisten kontaktien vähyyteen tuli loppu! Olin jo aiemmin sopinut soittavani tänään kahdelle ystävälleni, jotka muodostavat kaksi kolmasosaa Kolmen Tähden Illallinen -ryhmästä. Minä olen se yksi kolmasosa.

Eikä kahta ilman kolmatta. Pitipä soittaa kolmannellekin ystävälle. Enempää en saa mahtumaan yhteen päivään.

Kolmen Tähden Illallinen -ryhmän ystävien kanssa sain päivitettyä asioita, mutta en kaikkia. Ihan tarkistin puhelimen logitiedoista, milloin olin heidän kanssaan jutellut viimeksi. Ei voi olla totta! Joulukuussa! Jo oli aikakin soitella. Tosin piti meidän tavata aiemmin tänä vuonna ruokailun merkeissä, mutta korona esti sen. Silloin kyllä ravintolat olivat avoinna, mutta astmaatikkona rajoitin itse itseäni. Kun Suomen hallitus sallii, tapaamme varmasti. Jos emme ravintolassa, niin jonkun meistä pihamaalla. Silloin sään on parasta olla loistava! Ei sateita eikä kylmää tuulta.

Tämä kolmas ystäväni, jonka kanssa keskustelin tänään, kertoi hyviä uutisia. Mummi, joka ei ole mummini vaan tämän ystäväni ja hänen sisarustensa lasten mummi, on päässyt vanhaikodissa ulos ja saanut tavata lapsiaan ja lastenlapsiaan kauempaa. Sukulaiset ovat olleet aidan takana. Minulle mummi on kakkosäiti. Kyllä minä vielä Eini-kakkosäitini tulen sinua tapaamaan. Sitä ennen soittelen. Rutistuksia sinulle!

Sosiaaliset soitot eivät pääty tähän päivään. Päiviä on edessä monta. Muut ystäväni, tuttavani, sukulaiseni pääsevät kärsimään soittohäiriköstä. Soitan maratonpuheluja. Tosin en tiedä, mitä se tarkoittaa. Jos yli tunnin kestävät puhelut ovat maratonsellaisia, niin hyvin alkoi tämä päivä.

Mutta eihän Suomi voi yksin päättää...

Tänä aamuna säikähdin todella valtavasti. Mitä kummaa presidenttimme Sauli Niinistö suunnittelee?

Luin Helsingin Sanomista, että Sauli aikoo lopettaa kättelemisen itsenäisyyspäivän juhlissa. Jotenkin ymmärsin, että suunnitelmissa on myös, että kättely lopetetaan kokonaan Suomessa.

Asiaa ryyditti turkulaisen kulttuurihistorioitsijan Annakaisa Suomisen kannatus Saulin idealle. Suominen suorastaan toivoo, että kätteleminen loppuu. Outo ihminen, kun sitten hänen tutkimuksensa aihe häviää. Hän on tutkinut kättelyn merkitystä Suomessa.

Jos Sauli ehdottaa kättelyn tilalle tyhjän kämmenen nostamista esiin, niin Suominen pistää tarjolle laajemman skaalan vaihtoehtoja. Saulin ehdotus on yksi niistä, mutta on viisi muutakin: nyökkäys, käsi sydämelle -ele, nyrkkien kevyt iskeminen yhteen, aasialaistyyppinen omat kämmenet yhteen ja pieni kumarrus, kyynärpäiden kopsautus.

Periaatteessa voisin hyväksyä tästä vain kaikki muut paitsi nyrkkien ja kyynärpäiden käyttämisen. Jos minun, alle 160 senttiä pitkän ihmisen pitää tervehtiä 190 senttistä ihmistä, niin apua. Eivät kyynärpäät ulotu yhteen millään, paitsi jos se pidempi kumartuu minua kohden alaspäin. Ja silloin olemme kumpikin virusvaarassa. Nyrkkien käyttö taas viittaa jotenkin aina vihamieliseen käyttäytymiseen.

Ja sitä paitsi! Suomi ei voi päättää yksin asiasta. Olemme osa Euroopan Unionia. Ennen kuin siirrymme uuteen tervehtimistapaan, asia pitää puida EU:n korkeimmissa johtoelimissä. Siitä pitää tehdä direktiivi, joka nykyään tarkoittaa pakkoa. Silloin liittymisvuonna meille vakuutettiin, että direktiivit ovat vain suosituksia. Itsenäiset valtiot voivat päättää loppupeleissä.

Nyt se ei käy. Näin meillä direktiivejä tulkitaan päättäjätasolla. Näin ollen tervehtimistavan muuttaminen vie vuosia. Asiaa vatvotaan kuitenkin vähintään kaksi kertaa kauemmin kuin kellojen siirtämistä normaali- ja kesäajan välillä. Saulin presidenttikausi ennättää päättyä.

Mutta onneksi Sauli on tituleerannut ihan itse itseään puolivallattomaksi. Voisihan hän nytkin heittäytyä sellaiseksi. Hän voisi ilmoittaa koko maailmalle, että vuonna 2020 Suomen itsenäisyyspäivän linnanjuhlassa ei enää kätellä. Ja siitä alkaa kättelemättömyyden aikakausi.

Tosin tällä päätöksellään Sauli ottaisikin täyden vallan omiin käsiinsä.

Se millä kätteleminen korvataan, jää tulevaisuuden kyysymykseksi. Kunhan nyt EU pääsee asiasta yksimielisyyteen.