Onneksi on radio. Televisio-ohjelmat alkavat olla pelkkää tyhmää viihdettä. Eli ei viihdettä laisinkaan.
En väitä etteikö olisi hyviä ohjelmia. On. Luonto-ohjelmat, uutiset, ajankohtaisohjelmat, jotkut hyvät sarjat. Eränkävijät on vienyt sydämeni. Äijä-koira koukuttaa, näin koiranomistajana. Onko se todella mukana tapahtumissa? Onko sillä tylsää? Dekkareista pitää mainita Hiljainen todistaja. Siinä on sitä jotakin.
Maikkarin laajasti mainostettu arkisin tuleva Viiden jälkeen, jolta odotin paljon, on pettymys. Ainakin sen perusteella, mitä olen pystynyt ja ennättänyt katsoa. Edes mainio Baba Lybeck ei asiaa pelasta. Silloin, kun Lybeck on ohjelmassa mukana.
Lauantait ovat katastrofi television suhteen. Silloin erityisesti olisi aikaa hyville ohjelmille. Iltayhdeksän jälkeen ykköseltä tulee Hyvät katsojat. Mihin tätä tarvitaan? Maikkarilta tulee Tuttu juttu. Mihin sitä tarvitaan?
Hyvältä viihteeltä odotan, että se tuo hyvää mieltä, antaa ajateltavaa. Edellä mainituista kumpikaan ei täytä vaatimustani. Tottakai olen katsonut kumpaakin, yhden jakson. Muutoinhan en voisi sanoa mielipidettäni niistä.
Illan pelastaa Ylen Teema & Fem, tosin myöhemmin illalla - yleensä.
Onneksi on radio! Se on pelastanut monta hetkeä, kun on kaivannut muutakin kuin siivoamista, pyykinpesua, koiran ulkoilutusta. Tai kotitöiden oheen jotain mukavaa.
Viikonloppuna on Yle 1 -kanavalla hyviä asiaohjelmia, klassista musiikkia (Klassista kahteen, Riston valinta). On kuunnelmia. Viikolla keskiviikkoisin Aristoteleen kantapää saa sykähtämään. Miten teräviä huomioita kielestämme. Rangaistukset huonosta kielenkäytöstä ja huonoista vertauskuvista ovat riemastuttavia.
Maanantaisin viiden jälkeen tulee Pasi Hiihtolan Euroopan valot ja perjantaisin, myös viiden jälkeen, Harri Tuomisen Maailman musiikkia. Aina en ole varma, pidänkö ohjelmissa esitetystä musiikista, mutta on se kuitenkin erilaista kuin muutoin radiosta tulee. Jotenkin sykäyttää, ja avartaa maailmaa.
Radio Suomea / Yle Joensuuta en täysin tyrmää. Oman alueeni uutiset kiinnostavat. Sunnuntaisin aamukymmenen uutisten jälkeen Radio Suomessa alkaa Pekka Laineen Ihmemaa ja sitten yhdentoista uutisten jälkeen Susanna Vainiolan Pop-radio. Kannattaa kuunnella. Pekka Laine vaikuttaa olevan musiikin laaja-alainen tuntija. Monissa muissa kuin omassa ohjelmassaan hän on ollut mukana.
Nauttikaa radio-ohjelmista! Niiden parissa ei tarvitse olla sohvaperuna.
sunnuntai 27. lokakuuta 2019
Olli Sorjonen asian ytimessä
Toimittaja Olli Sorjonen kirjoitti sanomalehti Karjalaisessa 20.10.2019 otsikolla Me suomalaiset olemme selkärangatonta sakkia. Hän osui asian ytimeen!
Olemme helposti vaatimassa sitä, tätä ja tuota. Mutta emme halua luopua mistään. Katsomme, että vain meillä oikeuksia. Vastuuta emme halua ottaa.
Samalla riemastuttavaa ja surullista on Sorjosen maininta meistä nykyajan ihmisistä: "... me nykyajan isänmaalliset emme ole valmiita uhraamaan edes lenkkimakkaran pätkää, vaikka Suomen kansallisvaltion lisäksi uhattuna on koko maapallon hengissä selviäminen." Raastavan totta!
Pohjoiskarjalainen ensimmäisen kauden kansanedustaja Sanna Antikainen kirjoitti "vastineensa" samaisessa lehdessä 24.10.2019. Yhdistyneiden kansakuntien vuosipäivänä. Antikainen ei selvästikään ymmärtänyt Sorjosen kirjoituksen ydintä.
Sorjonen ja "sorjoset" eivät sylje edellisten polvien päälle. Kyse on ihmisten, muidenkin kuin itsemme, kunnioituksesta, jonka monet meistä nykypolven edustajista on unohtanut. Antikainen ja perussuomalaiset kunnioittavat kantasuomalaisia. Me ensin, muut sitten, jos mukaan mahtuvat. Näin minä perussuomalaisten viestin tulkitsen.
Häpeän sinua, Sanna Antikainen! En pelkästään Olli Sorjosen kirjoitukseen antamasi viestin vaan myös monien muiden kirjoitustesi perusteella.
Pakko palata vielä toimittaja Olli Sorjosen kirjoittamiseen. Minua viehättää suuresti hän tapansa tuoda asioita esiin. Tarttua sopivan kärkevästi niihin. Hänellä on laaja tuntemus eri aloilta. Hänen kirjoitustyylinsä on sujuvaa, jouhevaa, yllättävää. Myös silloin, kun en ole hänen kanssaan samaa mieltä.
Olemme helposti vaatimassa sitä, tätä ja tuota. Mutta emme halua luopua mistään. Katsomme, että vain meillä oikeuksia. Vastuuta emme halua ottaa.
Samalla riemastuttavaa ja surullista on Sorjosen maininta meistä nykyajan ihmisistä: "... me nykyajan isänmaalliset emme ole valmiita uhraamaan edes lenkkimakkaran pätkää, vaikka Suomen kansallisvaltion lisäksi uhattuna on koko maapallon hengissä selviäminen." Raastavan totta!
Pohjoiskarjalainen ensimmäisen kauden kansanedustaja Sanna Antikainen kirjoitti "vastineensa" samaisessa lehdessä 24.10.2019. Yhdistyneiden kansakuntien vuosipäivänä. Antikainen ei selvästikään ymmärtänyt Sorjosen kirjoituksen ydintä.
Sorjonen ja "sorjoset" eivät sylje edellisten polvien päälle. Kyse on ihmisten, muidenkin kuin itsemme, kunnioituksesta, jonka monet meistä nykypolven edustajista on unohtanut. Antikainen ja perussuomalaiset kunnioittavat kantasuomalaisia. Me ensin, muut sitten, jos mukaan mahtuvat. Näin minä perussuomalaisten viestin tulkitsen.
Häpeän sinua, Sanna Antikainen! En pelkästään Olli Sorjosen kirjoitukseen antamasi viestin vaan myös monien muiden kirjoitustesi perusteella.
Pakko palata vielä toimittaja Olli Sorjosen kirjoittamiseen. Minua viehättää suuresti hän tapansa tuoda asioita esiin. Tarttua sopivan kärkevästi niihin. Hänellä on laaja tuntemus eri aloilta. Hänen kirjoitustyylinsä on sujuvaa, jouhevaa, yllättävää. Myös silloin, kun en ole hänen kanssaan samaa mieltä.
sunnuntai 20. lokakuuta 2019
Kuolema hyökkäsi - vai hyökkäsikö
Hyvät lukijani! Anteeksi taas tämä pitkä tauko kirjoituksissani. Astma paheni sen verran, että en edes muistanut minulla olevan blogia. Yritän parantaa tapani. Viikonloppuisin - silloin yritän muistaa kirjoittaa.
Olin jälleen kerran vuositarkastuksessa - siis minä, ei autoni. Tosin edellisestä vuositarkastuksesta oli ennättänyt kulua neljä vuotta. Näin se aika rientää.
Ennen lääkärin vastaanottoa kävin laboratoriokokeissa. Verenpainetta mittasin aamuin ja illoin saamani ohjeen mukaan. Laboratorikokeiden tulokset näin ennen lääkärin vastaanottoa Omakannasta, joten ei huolta. Olivat kunnossa.
Ainoastaan folaattiarvot, jotka olivat yli viitearvojen, mietityttivät. Erään ystäväni kanssa olimme jo pohtineet, mikä vikana, vai onko mitään. Netistä ei löytynyt muuta kuin, mitä liian alhaiset folaattiarvot tarkoittavat. Ne tarkoittavat huonoa, tai eivät ainakaan niin hyvää.
Päästyäni lääkäri Antti Turusen vastaanotolle, olin todella otettu. Hän kuunteli, hän selitti. Asiat eivät jääneet epäselviksi. Olin ihan ihmeissäni. Onko tällaisia lääkäreitä olemassa?
Rohkenen tunnustaa. Verenpaineeni olivat ihan taivaissa, samoin syke. Keuhkoista kuului rahinaa, tai ehkä paremminkin lotinaa. Nestettä? Sydänkään ei suostunut olemaan terävä. Ensin lopmsahti ja sitten löi normaalisti.
Kun lääkäri Turunen kysyi turvotuksesta ja tarkisti jalkani, niin hän määräsi nesteenpoistolääkityksen. "Uhkasi", että paino saattaa pudota useita kiloja. Ihan kyllä pelotti. ;)
Ihanan tarkkana lääkärinä hän antoi vielä lähetteen verikokeisiin ja keuhkokuvauksiin keskiviikkona. Piti tarkistaa sydämen toiminta (vajaatoiminta ja infarktin mahdollisuus) sekä keuhkojen kunto. Kun soitin perjantaina (nyt on sunnuntai) terveysasemalleni tulokset kuullakseni, niin helpotus oli suuri. Keuhkokuvissa ei ollut tapahtunut muutoksia neljään vuoteen. Sydämen vajaatoimintaa ei ollut.
Mutta, mutta. Hoitajan mukaan "infarktitesti" oli hieman koholla. Ei tarvitse kuitenkaan olla huolissaan. Hän kysyi vielä varalta lääkärin mielipidettä. Uusi laboratoriokoe! Siinä tuomio.
Nyt olin selvästi kuolemanvaarassa. Lääkärikin kun huolestui ja antoi uuden lähetteen. Hoitajalta kysyin, mistä tiedän, jos viikonloppuna kuolema hyökkää ja infarkti iskee. Sain selkeät ohjeet, jotka itse asiassa valveutuneena ihmisenä jo tiesin.
Jo perjantai-iltana aloin tuntea poltetta vasemmassa käsivarressa. Heijasteli se kaulaankin, leukaperiin. Välillä myös oikeaan käsivarteen. Lauantaina kyläillessäni ja autoa ajaessani vasemmassa käsivarressa tuntui tuskallinen kipu. Niskassa ja hartioissakin pisteli. Nyt se kuolema hyökkää. Oireiden mukaisesti tunsin oloni pahoinvointiseksi.
Oloani ei helpottanut yhtään se, että pystyin hakemaan liiteristä valtavan kassillisen polttopuita ilman hengenahdistusta. Ilman rinnassa tuntuvaa poltetta, puristusta. Puristusta en ollut tuntenut laisinkaan koko kuoleman hyökkäyksen aikana. Hmm?
Sekä lauantain että sunnuntain vastaisen yön nukuin erittäin hyvin. Voiko kuolema olla niin kiero, että antaa nukkua hyvin, mutta käy kimppuun hereillä ollessa?
Sunnuntaina keskustelin erään ystäväni kanssa puhelimessa. Kerroin oireistani. Kerroin, etten uskaltanut aamulla hakea sanomalehtiä laatikosta kävellen sadan metrin päästä. Oli pakko ajaa autolla, ettei kuolema yllättäisi. Elämä on jo yllättänyt. Lue aikaisempi blogikirjoitukseni, siis se aivan ensimmäinen 12.6.2019.
Ystäväni kanssa käymäni puhelun aikana kuuntelin koko ajan itseäni, tai siis kehoani. Ei merkkiäkään sydäninfarktista. Myöhemmin taloni lämmitykseen seuraavana päivänä tarvitsemani polttopuut tulivat mukanani kassissa ihan "heittämällä". Ehkä ei kuitenkaan heittämällä, mutta ilman sydänkohtausta ja turhia tykytyksiä.
Luulin jo, että kuolema hyökkäsi kimppuuni. Ei kuitenkaan. Vielä. Katsotaan, mikä on tuomio, kun tiistaina käyn laboratoriokokeissa.
Toivon, että tuomio on edelleen sama. Haluan olla kiusaamassa kanssaihmisiäni pitkään, hyvässä tarkoituksessa.
P.S. Kun hieroin itseäni hyvällä hieromalaitteella (ei mitään seksuaalista tässä, vaan kunnon laite, jonka "hieromapää" on kämmeneni kokoinen), niin sydäninfarktin oireet katosivat. Nesteenpoistolääkkeen ansiosta verenpaineeni laski nuoren ihmisen tasolle. Äskettäin lukemat olivat 135/72.
Ehkä Partsu selviää sittenkin hengissä eteenpäin. :)
Olin jälleen kerran vuositarkastuksessa - siis minä, ei autoni. Tosin edellisestä vuositarkastuksesta oli ennättänyt kulua neljä vuotta. Näin se aika rientää.
Ennen lääkärin vastaanottoa kävin laboratoriokokeissa. Verenpainetta mittasin aamuin ja illoin saamani ohjeen mukaan. Laboratorikokeiden tulokset näin ennen lääkärin vastaanottoa Omakannasta, joten ei huolta. Olivat kunnossa.
Ainoastaan folaattiarvot, jotka olivat yli viitearvojen, mietityttivät. Erään ystäväni kanssa olimme jo pohtineet, mikä vikana, vai onko mitään. Netistä ei löytynyt muuta kuin, mitä liian alhaiset folaattiarvot tarkoittavat. Ne tarkoittavat huonoa, tai eivät ainakaan niin hyvää.
Päästyäni lääkäri Antti Turusen vastaanotolle, olin todella otettu. Hän kuunteli, hän selitti. Asiat eivät jääneet epäselviksi. Olin ihan ihmeissäni. Onko tällaisia lääkäreitä olemassa?
Rohkenen tunnustaa. Verenpaineeni olivat ihan taivaissa, samoin syke. Keuhkoista kuului rahinaa, tai ehkä paremminkin lotinaa. Nestettä? Sydänkään ei suostunut olemaan terävä. Ensin lopmsahti ja sitten löi normaalisti.
Kun lääkäri Turunen kysyi turvotuksesta ja tarkisti jalkani, niin hän määräsi nesteenpoistolääkityksen. "Uhkasi", että paino saattaa pudota useita kiloja. Ihan kyllä pelotti. ;)
Ihanan tarkkana lääkärinä hän antoi vielä lähetteen verikokeisiin ja keuhkokuvauksiin keskiviikkona. Piti tarkistaa sydämen toiminta (vajaatoiminta ja infarktin mahdollisuus) sekä keuhkojen kunto. Kun soitin perjantaina (nyt on sunnuntai) terveysasemalleni tulokset kuullakseni, niin helpotus oli suuri. Keuhkokuvissa ei ollut tapahtunut muutoksia neljään vuoteen. Sydämen vajaatoimintaa ei ollut.
Mutta, mutta. Hoitajan mukaan "infarktitesti" oli hieman koholla. Ei tarvitse kuitenkaan olla huolissaan. Hän kysyi vielä varalta lääkärin mielipidettä. Uusi laboratoriokoe! Siinä tuomio.
Nyt olin selvästi kuolemanvaarassa. Lääkärikin kun huolestui ja antoi uuden lähetteen. Hoitajalta kysyin, mistä tiedän, jos viikonloppuna kuolema hyökkää ja infarkti iskee. Sain selkeät ohjeet, jotka itse asiassa valveutuneena ihmisenä jo tiesin.
Jo perjantai-iltana aloin tuntea poltetta vasemmassa käsivarressa. Heijasteli se kaulaankin, leukaperiin. Välillä myös oikeaan käsivarteen. Lauantaina kyläillessäni ja autoa ajaessani vasemmassa käsivarressa tuntui tuskallinen kipu. Niskassa ja hartioissakin pisteli. Nyt se kuolema hyökkää. Oireiden mukaisesti tunsin oloni pahoinvointiseksi.
Oloani ei helpottanut yhtään se, että pystyin hakemaan liiteristä valtavan kassillisen polttopuita ilman hengenahdistusta. Ilman rinnassa tuntuvaa poltetta, puristusta. Puristusta en ollut tuntenut laisinkaan koko kuoleman hyökkäyksen aikana. Hmm?
Sekä lauantain että sunnuntain vastaisen yön nukuin erittäin hyvin. Voiko kuolema olla niin kiero, että antaa nukkua hyvin, mutta käy kimppuun hereillä ollessa?
Sunnuntaina keskustelin erään ystäväni kanssa puhelimessa. Kerroin oireistani. Kerroin, etten uskaltanut aamulla hakea sanomalehtiä laatikosta kävellen sadan metrin päästä. Oli pakko ajaa autolla, ettei kuolema yllättäisi. Elämä on jo yllättänyt. Lue aikaisempi blogikirjoitukseni, siis se aivan ensimmäinen 12.6.2019.
Ystäväni kanssa käymäni puhelun aikana kuuntelin koko ajan itseäni, tai siis kehoani. Ei merkkiäkään sydäninfarktista. Myöhemmin taloni lämmitykseen seuraavana päivänä tarvitsemani polttopuut tulivat mukanani kassissa ihan "heittämällä". Ehkä ei kuitenkaan heittämällä, mutta ilman sydänkohtausta ja turhia tykytyksiä.
Luulin jo, että kuolema hyökkäsi kimppuuni. Ei kuitenkaan. Vielä. Katsotaan, mikä on tuomio, kun tiistaina käyn laboratoriokokeissa.
Toivon, että tuomio on edelleen sama. Haluan olla kiusaamassa kanssaihmisiäni pitkään, hyvässä tarkoituksessa.
P.S. Kun hieroin itseäni hyvällä hieromalaitteella (ei mitään seksuaalista tässä, vaan kunnon laite, jonka "hieromapää" on kämmeneni kokoinen), niin sydäninfarktin oireet katosivat. Nesteenpoistolääkkeen ansiosta verenpaineeni laski nuoren ihmisen tasolle. Äskettäin lukemat olivat 135/72.
Ehkä Partsu selviää sittenkin hengissä eteenpäin. :)
sunnuntai 6. lokakuuta 2019
Valkosipulista
Rakastan valkosipulia. Sen haistavat kaikki, jotka pääsevät ja joutuvat olemaan lähelläni. Valinta on muiden, ei minun. ;)
Päivänä muutamana, kun en jaksanut tehdä "oikeaa" ruokaa, ostin kaupasta pakastepitsan, kasvissellaisen. Tuunata sitä piti vähän. Valkosipulia, vahvan makuista juustoraastetta ja pitsamaustetta.
Tarkoituksenani oli puristaa valkosipuli pitsan päälle. Joku kehveli oli käynyt piilottamassa pusertimen. Hienot gourmet-kokit suosittelevat, näin luin joskus jostain, että valkosipuli kannattaa pilkkoa. Olen aivan eri mieltä!
Kun puristinta, siis kumpaakaan niistä kahdesta, ei löytynyt, keksin mainion keinon. Raastirauta auttaa! Ja todellakin auttoi. Niin makoisaa, mehevää valkosipulia en ole ikinä saanut!
Opin ulkomailla opiskellessani valkosipulitahnan teon. Keitettyjä kananmunia, valkosipulia (silloin puristettua, nykyään raastettua), juustoraastetta ja majoneesia tai majoneesi-kermaviili-kastiketta. Käy mukavaksi iltapalaksi milloin vain, aamupalaksikin, päivällä syötäväksi. Ei siis pelkästään, jos et halua. Minä levitän sitä valkosipulipatongin, kaurakorppujen tai ruiskorppujen päälle. Ja voi sitä käyttää muutenkin, mielikuvitus vain rajoittaa.
Tuunaan valkosipulilla jokin aika sitten kuolleen läheisen ihmisen herkkupalan. Hän rakasti jälkiuunileipää perunasalaatin kera. Olen "jalostanut" herkkua siten, että teen salaatin itse (kermaviili- tai kermaviili-majoneesikastikkeeseen) ja raastan sekaan valkosipulia. Jos haluaa tuhtimpaa välipalaa, niin leivän ja salaatin väliin voi lisätä vaikkapa lenkkimakkaraa.
Herkullisia hetkiä valkosipulin parissa!
Päivänä muutamana, kun en jaksanut tehdä "oikeaa" ruokaa, ostin kaupasta pakastepitsan, kasvissellaisen. Tuunata sitä piti vähän. Valkosipulia, vahvan makuista juustoraastetta ja pitsamaustetta.
Tarkoituksenani oli puristaa valkosipuli pitsan päälle. Joku kehveli oli käynyt piilottamassa pusertimen. Hienot gourmet-kokit suosittelevat, näin luin joskus jostain, että valkosipuli kannattaa pilkkoa. Olen aivan eri mieltä!
Kun puristinta, siis kumpaakaan niistä kahdesta, ei löytynyt, keksin mainion keinon. Raastirauta auttaa! Ja todellakin auttoi. Niin makoisaa, mehevää valkosipulia en ole ikinä saanut!
Opin ulkomailla opiskellessani valkosipulitahnan teon. Keitettyjä kananmunia, valkosipulia (silloin puristettua, nykyään raastettua), juustoraastetta ja majoneesia tai majoneesi-kermaviili-kastiketta. Käy mukavaksi iltapalaksi milloin vain, aamupalaksikin, päivällä syötäväksi. Ei siis pelkästään, jos et halua. Minä levitän sitä valkosipulipatongin, kaurakorppujen tai ruiskorppujen päälle. Ja voi sitä käyttää muutenkin, mielikuvitus vain rajoittaa.
Tuunaan valkosipulilla jokin aika sitten kuolleen läheisen ihmisen herkkupalan. Hän rakasti jälkiuunileipää perunasalaatin kera. Olen "jalostanut" herkkua siten, että teen salaatin itse (kermaviili- tai kermaviili-majoneesikastikkeeseen) ja raastan sekaan valkosipulia. Jos haluaa tuhtimpaa välipalaa, niin leivän ja salaatin väliin voi lisätä vaikkapa lenkkimakkaraa.
Herkullisia hetkiä valkosipulin parissa!
Kengät merkitsevät
Kengät merkitsevät ihmiselle ja ihmisen. Minulle kengät merkitsevät hyvinvointia, mukavuutta, turvallisuutta. Hyvät kengät mahdollistavat jouhevan liikkumisen, vaikka jaloissa olisikin ongelmia. Hyvät kengät antavat varmuuden liikkua, varmuuden, että kyllä minä pystyn, kykenen.
Meni vuosia, kun minulla oli "ihan hyvät" kengät. Kävelin tasaisella, kävelin ylä- ja alamäkiä, nousin ja laskeuduin portaita. Mutta jotain oli pielessä. Toisinaan jalkateräni suorastaan huusivat kivusta, huusivat parempia kenkiä.
Olin ostanut useat kengät nettikaupoista, koska minä inhoan niin vaatteiden kuin kenkien sovittamista. Olisi parasta, jos nämä asusteet vain humpsahtaisivat ylleni ja jalkoihini, ja kaikki sopisi, kaikki olisi hyvin.
Eivät ne ostamani kengät olleet laisinkaan huonoja. Jotain vain puuttui, kuten väljähtyneessä parisuhteessa. Tai paremminkin kuin kiristyneessä parisuhteessa.
Jo ennen nettikauppaostoksiin päätymistäni ja sen aikanakin ostin kenkäni vain ja ainoastaan yhdestä joensuulaisesta kaupasta, Koo Kengästä. Jostain syystä muista kenkäkaupoista, tavarataloista puhumattakaan, en löytänyt sopivia.
Kesällä palasin taas kyseiseen kauppaan. Tarvitsin sandaalit. Minä mummeli istuin kuin tatti tuolilla, ja myyjä, se ihana ihminen, ehdotteli minulle erilaisia vaihtoehtoja, kantoi niitä sovitettavaksi, puki ne jopa jalkoihini. Välillä tepastelin hyllyjen välissä tunnustellen, mitkä ovat parhaat. Onneksi blogini on minun, joten saan häpeämättömästi mainostaa. Kahdet samanlaiset, mustat ja valkoiset Eccon sandaalit pääsivät kyytiini.
Syyskuun alkupuoliskolla tuli tarve hankkia kävelykengät. Jälleen kerran sama ihana kaava "omassa" kenkäkaupassani. Minun tehtäväkseni jäi vain tepastella hyllyjen välissä, tehdä valinta ja maksaa. Nyt mukaani tarttuivat kotimaiset Sievin kengät ja tanskalaiset erikoiskengät "new feet". Taivas kun on ollut hienoa liikkua, vauhtiakin kävelyyn on tullut lisää. Niin, ostin myös Podo Well -sandaalit sisäkengiksi, niistäkin kun on aiemmasta hyvä kokemus, ja sisäkenkiä tarvitsen, tai siis jalkani tarvitsevat, ihan kotonani.
Sandaaleilla ja kävelykengillä ei välttämättä selviä talven yli. Viime talvena kuljin kyllä kävelykengissä, kun omistamani nilkkurit eivät olleet yhteistyöhaluisia. Siis mitä tehdä? Nettikaupoista viistastuneena päätin aloittaa Koo Kengästä. Jos sieltä ei löydy, istun tietokoneen äärelle ja arvon, mitkä kengät olisivat hyvät.
Olin jo aiemmin soittanut liikkeeseen ja varannut vielä yhdet new feet -kävelykengät sovitettavaksi. Niitä samoja, jotka olin jo ostanut, ei enää ollut tarjolla.
Samalta merkiltä myynnissä oli nilkkureita, lämminvuorisia. Sovitin, kun ne minulle ystävällisesti jalkoihini laitettiin. Ostin kahdet, plus nuo kokeiltavaksi varatut kävelykengät.
Hyvä lukijani, ihmettelet varmaan, mikä kenkäfriikki oikein olenkaan. Olen pakon edessä. Kun löydän vaativille jaloilleni sopivat kengät, on pakko ostaa ainakin kahdet samalaiset, tai melkein samanlaiset.
Jos kengät merkitsevät ihmiselle jotain, niin ne merkitsevät myös ihmisen, ainakin joskus. Kengät merkitsivät vahvasti entisen missin, poliittisen vaikuttajan ja Filippiinien entisen yksinvaltiaan lesken Imelda Marcosin. 2700 kenkäparia! Aikamoinen saavutus. Voi olla tietämättömyyttäni, mutta mistään muusta, korruptiosyytteitä lukuun ottamatta, en häntä muista.
Monet mallit, missit, näyttelijät, taiteilijat, poliittiset päättäjät ovat kenkiensä merkitsemiä. Myös me tavikset. Meidän osalta se on usein surullista.
Otan esimerkiksi parhaimman tuttavani, lähimmän sukulaiseni - itseni. Kengät ovat merkineet minut vahvasti. Minua pidetään kömpelönä, vaivaisena, surkimuksena. Olen kyllä, mutta en kenkieni vuoksi. En ole sirojen kenkien käyttäjä, koska niitä ei löydy tällaiselle jaloistaan usein kärsivälle. Minun kenkieni tulee olla vahvat, tukevat, niiden tulee auttaa minua liikkuessani. Se riittää minulle.
Tosin olin iloinen, kun ostettuani Sievin ja new feet -kävelykengät huomasin niiden olevan melko sirot. En minäkään ole täysin immuuni kauneudelle.
Miten sitten kiristävät kengät ja parisuhde liittyvät toisiinsa? Eivät mitenkään, elleivät sitten päinvastaisesti. Kiristävät kengät voi ja pitää vaihtaa. Parisuhteessa kannattaa harkita ensin muita vaihtoehtoja.
Meni vuosia, kun minulla oli "ihan hyvät" kengät. Kävelin tasaisella, kävelin ylä- ja alamäkiä, nousin ja laskeuduin portaita. Mutta jotain oli pielessä. Toisinaan jalkateräni suorastaan huusivat kivusta, huusivat parempia kenkiä.
Olin ostanut useat kengät nettikaupoista, koska minä inhoan niin vaatteiden kuin kenkien sovittamista. Olisi parasta, jos nämä asusteet vain humpsahtaisivat ylleni ja jalkoihini, ja kaikki sopisi, kaikki olisi hyvin.
Eivät ne ostamani kengät olleet laisinkaan huonoja. Jotain vain puuttui, kuten väljähtyneessä parisuhteessa. Tai paremminkin kuin kiristyneessä parisuhteessa.
Jo ennen nettikauppaostoksiin päätymistäni ja sen aikanakin ostin kenkäni vain ja ainoastaan yhdestä joensuulaisesta kaupasta, Koo Kengästä. Jostain syystä muista kenkäkaupoista, tavarataloista puhumattakaan, en löytänyt sopivia.
Kesällä palasin taas kyseiseen kauppaan. Tarvitsin sandaalit. Minä mummeli istuin kuin tatti tuolilla, ja myyjä, se ihana ihminen, ehdotteli minulle erilaisia vaihtoehtoja, kantoi niitä sovitettavaksi, puki ne jopa jalkoihini. Välillä tepastelin hyllyjen välissä tunnustellen, mitkä ovat parhaat. Onneksi blogini on minun, joten saan häpeämättömästi mainostaa. Kahdet samanlaiset, mustat ja valkoiset Eccon sandaalit pääsivät kyytiini.
Syyskuun alkupuoliskolla tuli tarve hankkia kävelykengät. Jälleen kerran sama ihana kaava "omassa" kenkäkaupassani. Minun tehtäväkseni jäi vain tepastella hyllyjen välissä, tehdä valinta ja maksaa. Nyt mukaani tarttuivat kotimaiset Sievin kengät ja tanskalaiset erikoiskengät "new feet". Taivas kun on ollut hienoa liikkua, vauhtiakin kävelyyn on tullut lisää. Niin, ostin myös Podo Well -sandaalit sisäkengiksi, niistäkin kun on aiemmasta hyvä kokemus, ja sisäkenkiä tarvitsen, tai siis jalkani tarvitsevat, ihan kotonani.
Sandaaleilla ja kävelykengillä ei välttämättä selviä talven yli. Viime talvena kuljin kyllä kävelykengissä, kun omistamani nilkkurit eivät olleet yhteistyöhaluisia. Siis mitä tehdä? Nettikaupoista viistastuneena päätin aloittaa Koo Kengästä. Jos sieltä ei löydy, istun tietokoneen äärelle ja arvon, mitkä kengät olisivat hyvät.
Olin jo aiemmin soittanut liikkeeseen ja varannut vielä yhdet new feet -kävelykengät sovitettavaksi. Niitä samoja, jotka olin jo ostanut, ei enää ollut tarjolla.
Samalta merkiltä myynnissä oli nilkkureita, lämminvuorisia. Sovitin, kun ne minulle ystävällisesti jalkoihini laitettiin. Ostin kahdet, plus nuo kokeiltavaksi varatut kävelykengät.
Hyvä lukijani, ihmettelet varmaan, mikä kenkäfriikki oikein olenkaan. Olen pakon edessä. Kun löydän vaativille jaloilleni sopivat kengät, on pakko ostaa ainakin kahdet samalaiset, tai melkein samanlaiset.
Jos kengät merkitsevät ihmiselle jotain, niin ne merkitsevät myös ihmisen, ainakin joskus. Kengät merkitsivät vahvasti entisen missin, poliittisen vaikuttajan ja Filippiinien entisen yksinvaltiaan lesken Imelda Marcosin. 2700 kenkäparia! Aikamoinen saavutus. Voi olla tietämättömyyttäni, mutta mistään muusta, korruptiosyytteitä lukuun ottamatta, en häntä muista.
Monet mallit, missit, näyttelijät, taiteilijat, poliittiset päättäjät ovat kenkiensä merkitsemiä. Myös me tavikset. Meidän osalta se on usein surullista.
Otan esimerkiksi parhaimman tuttavani, lähimmän sukulaiseni - itseni. Kengät ovat merkineet minut vahvasti. Minua pidetään kömpelönä, vaivaisena, surkimuksena. Olen kyllä, mutta en kenkieni vuoksi. En ole sirojen kenkien käyttäjä, koska niitä ei löydy tällaiselle jaloistaan usein kärsivälle. Minun kenkieni tulee olla vahvat, tukevat, niiden tulee auttaa minua liikkuessani. Se riittää minulle.
Tosin olin iloinen, kun ostettuani Sievin ja new feet -kävelykengät huomasin niiden olevan melko sirot. En minäkään ole täysin immuuni kauneudelle.
Miten sitten kiristävät kengät ja parisuhde liittyvät toisiinsa? Eivät mitenkään, elleivät sitten päinvastaisesti. Kiristävät kengät voi ja pitää vaihtaa. Parisuhteessa kannattaa harkita ensin muita vaihtoehtoja.
lauantai 5. lokakuuta 2019
Lumi yllätti - jälkimaininkeja
Kuten me (lähes) kaikki pohjoiskarjalaiset tiedämme niin lumi yllätti monin paikoin maakuntaamme eilen perjantaina. Suhtauduin aikaiseen lumen tuloon erittäin nuivasti. Ei vielä, kiitos! Kesä on juuri ja juuri takana, syksy ei ole päässyt vielä alkuunsakaan.
Helpotusta olooni toivat auton alle vaihdetut talvirenkaat. On turvallista, toivottavasti en ole turvallani ainakaan kovin usein. Sain myös sovittua talven auraustyöt entiseen malliin. Tekstiviesti Paulille Kiinteistöhuolto Pieviläiseen, ja asia oli saletti. Voiko hoitua helpommin?
Tänään lauantaina aamulla loikoilin vielä sängyssä hyvää kirjaa lukien, kun aloin "höristellä" korviani. Ikään kuin jokin ajoneuvo ajaisi pihassani. Kuuntelin kerran, jos toisenkin. Ihan piti nousta ylös tarkistamaan, mistä on kyse. Totta tosiaan. Pieviläinenhän se siellä lumia aurasi.
Nyt hymyilyttää. Eilen perjantaina kirjoitin tekstiviestiini, että tuskin vielä aurata tarvitsee. Olin väärässä. Ihan syystä Pieviläinen aurasi pihani ja pihatieni. Hienot, hennot ja herkät jalkani säästyivät suurilta tuskilta, kun ei tarvinnut loskassa vaeltaa.
Arvostan muuten suuresti tätä Kiinteistöhuolto Pieviläisen ja minun monivuotista yhteistyötämme. Ei tarvitse revitellä, kiistellä, miettiä, mikä nyt avuksi. Jos Pauli ei pysty tai ennätä, hän kyllä ohjaa eteenpäin. Lumenaurauksen lisäksi moni kiinteistön kunnossapitoon liittyvä asia on saatu yhteistyössä kuntoon. Kiitos!
Päivän mittaan olen yrittänyt olla nyrpeä alkavalle talvelle. Olen yrittänyt olla edelleen sitä mieltä, että vielä ei ole talven aika tulla.
Hävisin tämän kisan. Aurinko härnäsi pilvien takaa. Se kultasi lumen peittämät koivujen, haapojen, leppien, tuomien ja kuusien oksat. Se houkutteli väkisinkin hymyn huulilleni. Lopulta taisin olla kuin Naantalin aurinko. Aurinko, lumen valkeus ja luonnon kauneus voittivat.
Helpotusta olooni toivat auton alle vaihdetut talvirenkaat. On turvallista, toivottavasti en ole turvallani ainakaan kovin usein. Sain myös sovittua talven auraustyöt entiseen malliin. Tekstiviesti Paulille Kiinteistöhuolto Pieviläiseen, ja asia oli saletti. Voiko hoitua helpommin?
Tänään lauantaina aamulla loikoilin vielä sängyssä hyvää kirjaa lukien, kun aloin "höristellä" korviani. Ikään kuin jokin ajoneuvo ajaisi pihassani. Kuuntelin kerran, jos toisenkin. Ihan piti nousta ylös tarkistamaan, mistä on kyse. Totta tosiaan. Pieviläinenhän se siellä lumia aurasi.
Nyt hymyilyttää. Eilen perjantaina kirjoitin tekstiviestiini, että tuskin vielä aurata tarvitsee. Olin väärässä. Ihan syystä Pieviläinen aurasi pihani ja pihatieni. Hienot, hennot ja herkät jalkani säästyivät suurilta tuskilta, kun ei tarvinnut loskassa vaeltaa.
Arvostan muuten suuresti tätä Kiinteistöhuolto Pieviläisen ja minun monivuotista yhteistyötämme. Ei tarvitse revitellä, kiistellä, miettiä, mikä nyt avuksi. Jos Pauli ei pysty tai ennätä, hän kyllä ohjaa eteenpäin. Lumenaurauksen lisäksi moni kiinteistön kunnossapitoon liittyvä asia on saatu yhteistyössä kuntoon. Kiitos!
Päivän mittaan olen yrittänyt olla nyrpeä alkavalle talvelle. Olen yrittänyt olla edelleen sitä mieltä, että vielä ei ole talven aika tulla.
Hävisin tämän kisan. Aurinko härnäsi pilvien takaa. Se kultasi lumen peittämät koivujen, haapojen, leppien, tuomien ja kuusien oksat. Se houkutteli väkisinkin hymyn huulilleni. Lopulta taisin olla kuin Naantalin aurinko. Aurinko, lumen valkeus ja luonnon kauneus voittivat.
Lumi yllätti
Lumi yllätti eilen perjantaina. Taas. Tai ei ehkä sittenkään taas. Olen elänyt auton omistajan elämää reilut kolmekymmentä vuotta. Ajokortti on ollut 44 vuotta. Tämä oli vasta kolmas kerta, kun lumi pääsi yllättämään. Jos olisin Jorma Uotinen, sanoisin: Ei huonosti!
Torstaina alkuillasta sain eräältä työkaveriltani tekstiviestin, jossa hän kyseli mahdollisuutta päästä kyydissäni töihin perjantaina. Hänellä kun auto oli menossa talvirenkaiden vaihtoon.
Kummastelin ja mietin, mitä ihmettä. Missä tämä työkaveri oikein on? Meillä päin lumesta ja pakkasesta ei ollut tietoakaan. Kotiemme välimatka on noin 30 kilometriä. Vastasin kuitenkin kohteliaaasti, että en ole menossa töihin ainakaan heti aamusta.
Arkipävieni pakollisiin asioihin kuuluvat TV 1:n alueuutiset vähän vaille puoli seitsemän, jos ei ole mitään muuta ihan pakollista. Pakko tulee minusta itsestäni. Jo kuuden uutisten lopussa säätiedotuksessa kerrottiin meille päin tulevista lumisateista. Oman alueeni uutisissa asia varmistui! Lumisateet saapuvat, yllättäen.
Tuijotin television ruutua tyhjä katse silmissäni. Olin ihan hoo moilasena. Miksi minulle ei ole kerrottu aiemmin? Vasta maanantaina olin yhteydessä Timosen Autoon ja varasin renkaiden vaihtoajan perjantaille 18.10.2019 klo 8.00. Huoltoneuvoja Kimmo Rytkönen kertoi, että talvi tulee varmasti, kun "Veikko" on jo varannut ajan. Päätin olla "Veikkoa" nohevampi ja varasin ajan kolme päivää aiemmaksi.
Päätin, että sääennuste on väärä. Vieläkään ulkona ei ollut viitteitä lumen tulosta.
Perjantaina avasin makuuhuoneen verhot. Hieraisin silmiäni ainakin sata kertaa. Ei ollut silmissä edellisenä päivänä auki jääneen television lumisadetta, vaan ihan aitoa luonnon tuotetta. Maa ja puut olivat valkoisina.
Reippaana tyttönä en jäänyt murehtimaan. Yhteys Timosen Auton huoltoon. Kaikki huoltoneuvojat olivat varattuja. Syykin oli selvä. Onneksi sinne ei tarvitse jonottaa. Järjestelmä rekisteröi soittoni, ja sieltä soitetaan takaisin. Ja soitettiin. Tai siis varaosamyyjä Matti Jormanainen soitti. Yllätys, yllätys! Maailma on ihmeitä täynnään. Sain samalle päivälle peruutusajan kahden jälkeen. Mikä tuuri! Ei tarvinnut ajaa kesärenkailla pelko takapuolessa kahta viikkoa.
Sitten minulla nousi hiki pintaan, vaikka ulkona oli pakkasta. Miten minä pääsen täältä vaaran laelta mäkeä alas liukasta asvalttitietä pitkin?
Nou hätä. Aina löytyy vaihtoehtoisia reittejä. Muistin, että meiltä menee pieni hiekkatie (yksityistie) melkein pääväylän vieressä alas vasemmalle kaartaen. Se ei ole yhtä liukas kuin pääväylä, eikä niin jyrkkäkään.
Kun aika koitti, istuin auton ratin taakse ja lähdin hymyillen ajamaan kohti kaupunkia. Päästyäni asvalttitielle omalta pikkutieltäni testailin renkaiden pitoa. Ei kannata leikkiä. Turvallisin tie on paras tie.
Oma tie, käännös vasemmalle isolle tielle, siitä heti kohta vasemmalle pienelle tielle, sitten oikealle, ja taas kohta vasemmalle - sille hiekkatielle. Tunsin olevani kuin varkaissa. Anteeksi te yksityistien omistajat, kun näin loukkasin teitä, ehkä.
Ajoin, ajoin, ajoin. Tie kävi kapeammaksi, lumen painamat oksat varjostivat tietä, pyyhkivät autoni kattoa ja tuulilasia. Ohitin viimeisen talon. Olisi voinut kääntyä sen pihassa takaisin turvalliseen maailmaan. Mutta olin päättänyt, että täältä mennään. Talvirenkaat odottavat hotellissaan.
Jossain vaiheessa ajattelin olevani hullu. Tai siis tavallista hullumpi. Onko tässä mitään järkeä? Tie näytti vievän yhä syvemmälle ja syvemmälle. Pääseekö täältä sittenkään mihinkään? Onko tämä umpitie? Miksi tie on niin pitkä? Ei se ennen ollut, kun koirieni kanssa sitä taivalsin!
Tie päättyi. Ei ollut eteenpäin menemistä. Siltä näytti, mutta onneksi vain näytti. Tie kaarsi oikealle juuri kuten pitikin. Kuten se on aina tehnyt. Eikä ollut mitään vaikeuksia päästä isolle tielle. Aura-autot eivät olleet vielä käyneet ja tukkineet liittymää, joka ei ole normaalisti edes käytössä.
Hymyni leveni. Vielä oli edessä muutama vaaran paikka, mutta niistä kyllä selviäisin. Pahin oli takana.
Pääsin huoltoon. Kimmo Rytkönen kertoi, että puhelimet olivat "räjähtäneet" tiistaina, kun ensimmäiset tiedot tulevista lumisateista saavuttivat ihmiset. Muut paitsi minut. Missähän kesäkuplassa oikein olinkaan ollut?
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Talvirenkaat autossa. Renkaita vaihtaessaan asentaja (nimi ei ole tiedossani) oli huomannut pari puutettaa, jotka korjasi. Esimerkiksi takarekisterikilpi näkyy nyt hyvin muille liikenteessä oleville ja valvojaviranomaisille, myös pimeän aikana.
Eikä tässä kaikki. Paitsi Jormanainen ja Rytkönen niin myös huoltoneuvoja Timo Immonen ennätti hoitaa asiaani. En todellakaan jäänyt vaille palvelua. Kiitos!
Lumi yllätti, mutta hymyni ei hyytynyt! :)
Torstaina alkuillasta sain eräältä työkaveriltani tekstiviestin, jossa hän kyseli mahdollisuutta päästä kyydissäni töihin perjantaina. Hänellä kun auto oli menossa talvirenkaiden vaihtoon.
Kummastelin ja mietin, mitä ihmettä. Missä tämä työkaveri oikein on? Meillä päin lumesta ja pakkasesta ei ollut tietoakaan. Kotiemme välimatka on noin 30 kilometriä. Vastasin kuitenkin kohteliaaasti, että en ole menossa töihin ainakaan heti aamusta.
Arkipävieni pakollisiin asioihin kuuluvat TV 1:n alueuutiset vähän vaille puoli seitsemän, jos ei ole mitään muuta ihan pakollista. Pakko tulee minusta itsestäni. Jo kuuden uutisten lopussa säätiedotuksessa kerrottiin meille päin tulevista lumisateista. Oman alueeni uutisissa asia varmistui! Lumisateet saapuvat, yllättäen.
Tuijotin television ruutua tyhjä katse silmissäni. Olin ihan hoo moilasena. Miksi minulle ei ole kerrottu aiemmin? Vasta maanantaina olin yhteydessä Timosen Autoon ja varasin renkaiden vaihtoajan perjantaille 18.10.2019 klo 8.00. Huoltoneuvoja Kimmo Rytkönen kertoi, että talvi tulee varmasti, kun "Veikko" on jo varannut ajan. Päätin olla "Veikkoa" nohevampi ja varasin ajan kolme päivää aiemmaksi.
Päätin, että sääennuste on väärä. Vieläkään ulkona ei ollut viitteitä lumen tulosta.
Perjantaina avasin makuuhuoneen verhot. Hieraisin silmiäni ainakin sata kertaa. Ei ollut silmissä edellisenä päivänä auki jääneen television lumisadetta, vaan ihan aitoa luonnon tuotetta. Maa ja puut olivat valkoisina.
Reippaana tyttönä en jäänyt murehtimaan. Yhteys Timosen Auton huoltoon. Kaikki huoltoneuvojat olivat varattuja. Syykin oli selvä. Onneksi sinne ei tarvitse jonottaa. Järjestelmä rekisteröi soittoni, ja sieltä soitetaan takaisin. Ja soitettiin. Tai siis varaosamyyjä Matti Jormanainen soitti. Yllätys, yllätys! Maailma on ihmeitä täynnään. Sain samalle päivälle peruutusajan kahden jälkeen. Mikä tuuri! Ei tarvinnut ajaa kesärenkailla pelko takapuolessa kahta viikkoa.
Sitten minulla nousi hiki pintaan, vaikka ulkona oli pakkasta. Miten minä pääsen täältä vaaran laelta mäkeä alas liukasta asvalttitietä pitkin?
Nou hätä. Aina löytyy vaihtoehtoisia reittejä. Muistin, että meiltä menee pieni hiekkatie (yksityistie) melkein pääväylän vieressä alas vasemmalle kaartaen. Se ei ole yhtä liukas kuin pääväylä, eikä niin jyrkkäkään.
Kun aika koitti, istuin auton ratin taakse ja lähdin hymyillen ajamaan kohti kaupunkia. Päästyäni asvalttitielle omalta pikkutieltäni testailin renkaiden pitoa. Ei kannata leikkiä. Turvallisin tie on paras tie.
Oma tie, käännös vasemmalle isolle tielle, siitä heti kohta vasemmalle pienelle tielle, sitten oikealle, ja taas kohta vasemmalle - sille hiekkatielle. Tunsin olevani kuin varkaissa. Anteeksi te yksityistien omistajat, kun näin loukkasin teitä, ehkä.
Ajoin, ajoin, ajoin. Tie kävi kapeammaksi, lumen painamat oksat varjostivat tietä, pyyhkivät autoni kattoa ja tuulilasia. Ohitin viimeisen talon. Olisi voinut kääntyä sen pihassa takaisin turvalliseen maailmaan. Mutta olin päättänyt, että täältä mennään. Talvirenkaat odottavat hotellissaan.
Jossain vaiheessa ajattelin olevani hullu. Tai siis tavallista hullumpi. Onko tässä mitään järkeä? Tie näytti vievän yhä syvemmälle ja syvemmälle. Pääseekö täältä sittenkään mihinkään? Onko tämä umpitie? Miksi tie on niin pitkä? Ei se ennen ollut, kun koirieni kanssa sitä taivalsin!
Tie päättyi. Ei ollut eteenpäin menemistä. Siltä näytti, mutta onneksi vain näytti. Tie kaarsi oikealle juuri kuten pitikin. Kuten se on aina tehnyt. Eikä ollut mitään vaikeuksia päästä isolle tielle. Aura-autot eivät olleet vielä käyneet ja tukkineet liittymää, joka ei ole normaalisti edes käytössä.
Hymyni leveni. Vielä oli edessä muutama vaaran paikka, mutta niistä kyllä selviäisin. Pahin oli takana.
Pääsin huoltoon. Kimmo Rytkönen kertoi, että puhelimet olivat "räjähtäneet" tiistaina, kun ensimmäiset tiedot tulevista lumisateista saavuttivat ihmiset. Muut paitsi minut. Missähän kesäkuplassa oikein olinkaan ollut?
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Talvirenkaat autossa. Renkaita vaihtaessaan asentaja (nimi ei ole tiedossani) oli huomannut pari puutettaa, jotka korjasi. Esimerkiksi takarekisterikilpi näkyy nyt hyvin muille liikenteessä oleville ja valvojaviranomaisille, myös pimeän aikana.
Eikä tässä kaikki. Paitsi Jormanainen ja Rytkönen niin myös huoltoneuvoja Timo Immonen ennätti hoitaa asiaani. En todellakaan jäänyt vaille palvelua. Kiitos!
Lumi yllätti, mutta hymyni ei hyytynyt! :)
perjantai 4. lokakuuta 2019
Läskit aiheuttavat yskää?
Kirjoitin tämän tekstin maaliskuussa 2003. Ainakin sanomalehti Karjalainen julkaisi sen. Tätä blogiani varten olen hieman muokannut tekstiä. Otsikko pitää!
Vilustuin joskus vuonna 2001, minkä vuoksi sain nuhan ja yskän. Nuha hävisi, mutta yskä jäi.
Kun yli puoli vuotta oli kulunut ja yskä ei ollut laantunut,
hakeuduin silloisen itsenäisen kuntamme terveyskeskukseen. Hämmennyin suuresti, kun (nais)lääkäri
kurkkuuni katsomatta sanoi vinosti hymyillen: "Niin, sinulla kun on tuota
ylipainoa". Jouduin lähtemään kotiin apua saamatta.
Palasin vastaanotolle muutaman viikon kuluttua, ja samainen
lääkäri jankutti edelleen läskeistäni. Hän kuitenkin määräsi yskänlääkettä,
joka ei yhtään helpottanut oloani. Aloin olla epätoivoinen.
Palasin lääkäriin
viikkojen jälkeen, jolloin sain häneltä närästyslääkereseptin. Yritin kovasti
selittää, että minua ei ole koskaan elämässäni närästänyt, mutta sanani
kaikuivat kuuroille korville. Jätin noutamatta lääkkeen apteekista.
Yskä
kiusasi minua edelleen ja alkoi häiritä toden teolla. Minua hävetti olla
ihmisten parissa, kun köhinäni keskeytti ympärillä olevien keskustelut. Päätin
vielä kerran mennä terveyskeskukseen. Nyt lääkärillä oli "visio",
että sairastan astmaa. Itse olin aivan eri mieltä, sillä sen enempää pakkanen
kuin lumityöt tai muu fyysinen ponnistus eivät ahdistaneet tippaakaan. Mutta
lääkäri oli hyvin määrätietoinen ja määräsi inhalaattorilääkkeen. Samalla hän
vino virne kasvoillaan kehotti minua laihduttamaan, sillä läskit aiheuttavat
yskää.
Koska muutakaan ei ollut, ryhdyin kuuliaiseksi kansalaiseksi, sillä lääkäri on terveysasioissa asiantuntija, minä vain arvailen kehoni vointia. Säännöllisesti otin lääkkeen sekä tein puhallustestit. Tulos oli
arvattavissa: ei astmaa
Lopulta suutuin tilanteesta sen verran, että hakeuduin
yksityiselle korva-, nenä- ja kurkkulääkärille. Tarkan tutkimisen jälkeen hän
kirjoitti minulle juuri pitkäaikaiseen yskään tarkoitettua lääkettä. Lisäksi
hän totesi jämäkästi, että jos kolmen viikon kuuri ei auta, hän lähettää minut
jatkotutkimuksiin keskussairaalaan. Vaikka painoni ei pudonnut yhtään, niin jo
viikon sisällä oloni helpottui, ja kuurin loputtua yskä oli hävinnyt.
Koska melkein kaksi vuotta kärsin turhaan yskästä, haluan
esittää muutaman kysymyksen. Miksi osa lääkäreistä ei ota potilaitaan
vakavasti? Miksi potilaisiin ei suhtauduta asiallisesti? Miksi potilaiden
terveydellä leikitään? Miksi "diagnoosiksi" valitaan, arvataan, arvotaan jokin täysin
asiaankuulumaton seikka? Onko tällainen suhtautuminen alkua valinnoille, kenet
hoidetaan? Haluavatko kunnat ehdoin tahdoin ajaa asukkaansa
yksityislääkäreille?
Tiedän, että ylipaino on ongelma ja aiheuttaa terveydellisiä
haittoja. En väheksy enkä kiellä lääketieteellisiä tutkimustuloksia, mutta
tuskin ylipaino kaikkia vaivoja selittää.
Ja lopuksi. Jos me haluamme, että kansakuntamme lihominen
lakkaa ja meidät ylipainoiset palautetaan ruotuun, niin uskon, että asiallinen
valistustyö ja topakka ohjaus auttavat paremmin kuin pirullinen naljailu tai
tekopirteä painon vartiointi.
Kolmas hyökkäys
Rakkaat lukijani!
Pahoittelen taukoa kirjoituksissani. Syynä on kolmas hyökkäys, jonka kohteeksi jouduin parisen viikkoa sitten. Kaksi ensimmäistähän olivat grillin ja kuramaton minuun, täysin viattomaan ihmiseen, kohdistamat iskut. Näistä hyökkäyksistä voit lukea aiemmista blogikirjoituksistani.
Mutta asiaan!
Syksyinen vuosilomani lähestyi. Olo oli ollut hieman omituinen. Epäilys hiipi mieleeni. Ei kai taas?!
Kävin työparini kanssa kotikäynnillä perheessä, jossa olivat flunssassa. Päivä oli syyskuun loppupuolen perjantai. Ensin aioin perääntyä flunssasta kuultuani, mutta rohkea rokan syö, uhkarohkea - mitä?
Lukijoilleni varoitus tässä vaiheessa. Saattaa vaikuttaa, että tässä on kyse sairauskertomuksesta, mutta kaikkea vielä. Sairaushyökkäys on vain sivujuonne varsinaisille asioille. :)
Jo viikonloppuna taudin hyökkäys oli päässyt vauhtiin. Ei ollut mitään tehtävissä. Nenä vuoti kirkasta nestettä ja keuhkoista nousi kirkasta limaa.
Menin maanantaina töihin, tunnollinen työntekijä kun olen. Vain kolme päivää lomaan. Kyllä sitä jaksaa.
Olo tosin paheni, paheni, paheni. Astmaatikkona hirvitti, kun keuhkot eivät enää vetäneet kunnolla. Kaikille tiedoksi, en tupakoi, ja muutenkin elämäntapani ovat terveelliset. Siis ovathan?!
Loma alkoi, ja taudin hyökkäys jatkui. Seuraavalla viikolla en enää kestänyt. Menin ensin terveysasemalle hoitajan pakeille, joka passitti lääkärille.
Diagnoosi, ei flunssaa, astman pahentuminen. Kirkas lima paljasti minut ja yritykseni vierittää vika perheelle, jonka luokse tein kotikäynnin työparini kanssa. Karseinta tässä oli se, että hyökkäys ei tullut ulkoapäin vaan oman kehoni sisältä. Oma kehoni ryhtyi vihollisekseni! En ole ovelampaan törmännyt.
Lääkärin määräys: muutosta lääkitykseen, loppuviikko sairauslomalle. Kerrankin osasin olla hiljaa enkä vastustanut. Pikemminkin pyysin sairauslomaa. Sitä ei ole muistaakseni koskaan ennen tapahtunut, siis, että olisin pyytänyt sairauslomaa.
Olen sairastanut astmaa kymmenisen vuotta. Yhden kerran olen joutunut sairaalaan, kun en tilaani ymmärtänyt. Outoa minulle oli silloin vain se, että haaveilin pääseväni makaamaan, lepämään, ja joku hoitaa minua, tuo ruokaa, antaa nukkua. Lääkärin mukaan elämäni loppu oli silloin lähellä. Jos olisin odottanut yön yli, en kiusaisi teitä näillä joutavilla höpinöilläni.
Mitä opin siitä? (Paavo) Väyrysiä ei kannata tehdä! Yön yli ei kannata odottaa. Muutoin voi päästä hengestään. Carpe diem, vai miten sen menee. Elä tässä hetkessä, myös terveyttäsi vaaliessasi.
Aivan pakko kertoa pari asiaa tuohon läheltä piti -tilanteeseen liittyen. Terveysaseman lääkäri antoi minulle kolme vaihtoehtoa mennä sairaalaan päivystyspolikinikalle: ambulanssilla (paras), taksilla (toiseksi paras - kuskina riippumaton henkilö), joku tuttava tai sukulainen vie (huonoin). Valitsin viimeisimmän.
Olin ovela. Itse asiassa ajoin itse autolla sairaalaan - olenhan itseni paras tuttava ja läheisin sukulainen. Päivystyspoliklinikalla minulla oli jo kanyylit käsivarsissa ja osoitus osastolle, kun kerroin, että tulen pian. Pitää käydä "avustajani" kanssa kotona huolehtimassa koirat hoitolaan. "Avustajani" olin minä itse.
Ajelin reilut 30 kilometriä - itsestäni ja muista piittaamatta. Soitin noin kymmenen kilometrin päässä asuvalle tuttavalleni / naapurilleni Juhanille. Hän Anneli-vaimoineen tuli kotiini, josta lähdimme autollani kohti Kiteetä, koirahoitolaan. Siinä vaiheessa naapurini vaimo ajoi autoani, minä yritin olla hengissä takapenkillä.
Kun saimme koirat Kiteelle, rakkaat kaukaiset naapurini veivät minut sairaalaan, ajoivat autoni pihaani ja jatkoivat omalla autollaan kotiinsa.
Olin ovela - ja enemmän kuin tyhmä, typerys, hölmö. Kukaan järkevä ei toimi kuten minä toimin.
Kun olet jaksanut lukea tänne asti, lue loppuun. Ei edelleenkään ole kyse sairauskertomuksesta. Nyt tulee kehuja, joita Partsu harvoin antaa.
Käydessäni tällä viikolla oman pitäjäni terveysasemalla hoitajan ja lääkärin vastaanotoilla, olin häkeltynyt, ihmeissäni, iloissani. Miten tämä nyt näin meni?
Aamuvastaanotolla lokakuun ensimmäisenä sairaanhoitaja Kaisa (harmi, etten tiedä sukunimeä) selvitti asiani perinjuurin. Kummallista. Ollessani lääkäri Antti Turusen vastaanotolla, hämmenykseni kasvoi. Lääkäri, joka tietää, miksi olen vastaanotolla. Lääkäri, joka on miettinyt asioita ennen tapaamistamme. Lääkäri, joka kuuntelee minua. Lääkäri, joka ohjaa ja neuvoo asiallisesti ja asiantuntevasti, niin, että potilas ymmärtää, mitä sanotaan.
Ei minun pitäisi olla ihmeissäni. Tältä terveysasemalta, jonka asiakkaana olen ollut parikymmentä vuotta, olen aina saanut hyvää palvelua ja hoitoa - paria lääkäriä lukuun ottamatta. Toisesta lääkäritapaamisesta kirjoitin yleisöosastokirjoituksen Läskit aiheuttavat yskää maaliskuussa 2003. Koska se on minulla vielä tallessa, julkaisenpa sen seuraavaksi vielä tässä blogissani. Silloin astma oli vielä kaukana!
Kiitos Kaisa ja Antti! Teidän ansiostanne kolmas hyökkäys jäi torsoksi. Partsu on terve ja porskuttaa eteenpäin!
Pahoittelen taukoa kirjoituksissani. Syynä on kolmas hyökkäys, jonka kohteeksi jouduin parisen viikkoa sitten. Kaksi ensimmäistähän olivat grillin ja kuramaton minuun, täysin viattomaan ihmiseen, kohdistamat iskut. Näistä hyökkäyksistä voit lukea aiemmista blogikirjoituksistani.
Mutta asiaan!
Syksyinen vuosilomani lähestyi. Olo oli ollut hieman omituinen. Epäilys hiipi mieleeni. Ei kai taas?!
Kävin työparini kanssa kotikäynnillä perheessä, jossa olivat flunssassa. Päivä oli syyskuun loppupuolen perjantai. Ensin aioin perääntyä flunssasta kuultuani, mutta rohkea rokan syö, uhkarohkea - mitä?
Lukijoilleni varoitus tässä vaiheessa. Saattaa vaikuttaa, että tässä on kyse sairauskertomuksesta, mutta kaikkea vielä. Sairaushyökkäys on vain sivujuonne varsinaisille asioille. :)
Jo viikonloppuna taudin hyökkäys oli päässyt vauhtiin. Ei ollut mitään tehtävissä. Nenä vuoti kirkasta nestettä ja keuhkoista nousi kirkasta limaa.
Menin maanantaina töihin, tunnollinen työntekijä kun olen. Vain kolme päivää lomaan. Kyllä sitä jaksaa.
Olo tosin paheni, paheni, paheni. Astmaatikkona hirvitti, kun keuhkot eivät enää vetäneet kunnolla. Kaikille tiedoksi, en tupakoi, ja muutenkin elämäntapani ovat terveelliset. Siis ovathan?!
Loma alkoi, ja taudin hyökkäys jatkui. Seuraavalla viikolla en enää kestänyt. Menin ensin terveysasemalle hoitajan pakeille, joka passitti lääkärille.
Diagnoosi, ei flunssaa, astman pahentuminen. Kirkas lima paljasti minut ja yritykseni vierittää vika perheelle, jonka luokse tein kotikäynnin työparini kanssa. Karseinta tässä oli se, että hyökkäys ei tullut ulkoapäin vaan oman kehoni sisältä. Oma kehoni ryhtyi vihollisekseni! En ole ovelampaan törmännyt.
Lääkärin määräys: muutosta lääkitykseen, loppuviikko sairauslomalle. Kerrankin osasin olla hiljaa enkä vastustanut. Pikemminkin pyysin sairauslomaa. Sitä ei ole muistaakseni koskaan ennen tapahtunut, siis, että olisin pyytänyt sairauslomaa.
Olen sairastanut astmaa kymmenisen vuotta. Yhden kerran olen joutunut sairaalaan, kun en tilaani ymmärtänyt. Outoa minulle oli silloin vain se, että haaveilin pääseväni makaamaan, lepämään, ja joku hoitaa minua, tuo ruokaa, antaa nukkua. Lääkärin mukaan elämäni loppu oli silloin lähellä. Jos olisin odottanut yön yli, en kiusaisi teitä näillä joutavilla höpinöilläni.
Mitä opin siitä? (Paavo) Väyrysiä ei kannata tehdä! Yön yli ei kannata odottaa. Muutoin voi päästä hengestään. Carpe diem, vai miten sen menee. Elä tässä hetkessä, myös terveyttäsi vaaliessasi.
Aivan pakko kertoa pari asiaa tuohon läheltä piti -tilanteeseen liittyen. Terveysaseman lääkäri antoi minulle kolme vaihtoehtoa mennä sairaalaan päivystyspolikinikalle: ambulanssilla (paras), taksilla (toiseksi paras - kuskina riippumaton henkilö), joku tuttava tai sukulainen vie (huonoin). Valitsin viimeisimmän.
Olin ovela. Itse asiassa ajoin itse autolla sairaalaan - olenhan itseni paras tuttava ja läheisin sukulainen. Päivystyspoliklinikalla minulla oli jo kanyylit käsivarsissa ja osoitus osastolle, kun kerroin, että tulen pian. Pitää käydä "avustajani" kanssa kotona huolehtimassa koirat hoitolaan. "Avustajani" olin minä itse.
Ajelin reilut 30 kilometriä - itsestäni ja muista piittaamatta. Soitin noin kymmenen kilometrin päässä asuvalle tuttavalleni / naapurilleni Juhanille. Hän Anneli-vaimoineen tuli kotiini, josta lähdimme autollani kohti Kiteetä, koirahoitolaan. Siinä vaiheessa naapurini vaimo ajoi autoani, minä yritin olla hengissä takapenkillä.
Kun saimme koirat Kiteelle, rakkaat kaukaiset naapurini veivät minut sairaalaan, ajoivat autoni pihaani ja jatkoivat omalla autollaan kotiinsa.
Olin ovela - ja enemmän kuin tyhmä, typerys, hölmö. Kukaan järkevä ei toimi kuten minä toimin.
Kun olet jaksanut lukea tänne asti, lue loppuun. Ei edelleenkään ole kyse sairauskertomuksesta. Nyt tulee kehuja, joita Partsu harvoin antaa.
Käydessäni tällä viikolla oman pitäjäni terveysasemalla hoitajan ja lääkärin vastaanotoilla, olin häkeltynyt, ihmeissäni, iloissani. Miten tämä nyt näin meni?
Aamuvastaanotolla lokakuun ensimmäisenä sairaanhoitaja Kaisa (harmi, etten tiedä sukunimeä) selvitti asiani perinjuurin. Kummallista. Ollessani lääkäri Antti Turusen vastaanotolla, hämmenykseni kasvoi. Lääkäri, joka tietää, miksi olen vastaanotolla. Lääkäri, joka on miettinyt asioita ennen tapaamistamme. Lääkäri, joka kuuntelee minua. Lääkäri, joka ohjaa ja neuvoo asiallisesti ja asiantuntevasti, niin, että potilas ymmärtää, mitä sanotaan.
Ei minun pitäisi olla ihmeissäni. Tältä terveysasemalta, jonka asiakkaana olen ollut parikymmentä vuotta, olen aina saanut hyvää palvelua ja hoitoa - paria lääkäriä lukuun ottamatta. Toisesta lääkäritapaamisesta kirjoitin yleisöosastokirjoituksen Läskit aiheuttavat yskää maaliskuussa 2003. Koska se on minulla vielä tallessa, julkaisenpa sen seuraavaksi vielä tässä blogissani. Silloin astma oli vielä kaukana!
Kiitos Kaisa ja Antti! Teidän ansiostanne kolmas hyökkäys jäi torsoksi. Partsu on terve ja porskuttaa eteenpäin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)