Ihana uni

Lauantain vastaisena yönä näin ihanan unen. Muistan, kun heräsin aamulla neljän tienoilla. Ja nukahdin melkein heti. Sen jälkeen näin tämän unen.

Unessani oli jotain voimaannuttavaa. Jotain, jota tarvitsin, ja me kaikki tarvitsemme ainakin joskus.

En aio vaivata teitä rakkaat lukijani uneni yksityiskohdilla. Uneni henkilöt eivät olleet niitä, jotka oikeasti tunnen. Kerron unestani sen tunteen ja tunnelman, jotka siitä välittyivät.

Se liittyi ihmissuhteisiin, myös miehen ja naisen välisiin. Se ei kuitenkaan ollut mikään seksuaalinen uni. Uni koski muutakin. Isoa joukkoa ja joukossa syntyvää tunnetta.

Uneni oli herkkä. Koskettava. Se miehen ja naisen välistä koskeva toi esiin lämpimän kosketuksen merkityksen. Myös ihmisten keskellä. Miten hyvältä tuntuu, kun pienellä käden puristuksella tai ihoa silittämällä viestitään toisen merkitystä.

Uneni liittyi kuitenkin suurempaan kokonaisuuteen, suurempaan kokemukseen. Kuinka ryhmä voi ottaa vastaan uuden, tuntemattoman ihmisen mukaan joukkoonsa. Kuinka hänestä ollaan kiinnostuneita. Oikealla tavalla. Ei udella, mutta kerrotaan asioita ja siinä sivussa annetaan uudelle ja tuntemattomalle mahdollisuus kertoa itsestään.

Unessani sen ryhmän toiminta antoi voimaa ja uskallusta. Se antoi lämmintä luottamusta. Luottamusta siihen, että sittenkin ihmisten välisellä solidaarisuudella, yhteistoiminnalla on merkitystä. Se antoi uskoa, että kannattaa jatkaa niiden asioiden puolesta toimimista, joita pitää tärkeänä.

Eikä yksilöiden välisiä suhteita saa unohtaa. Olivatpa ne tuttavuus-, kaveruus-, sukulaisuus-, ystävyys- tai niitä ehkä herkimpiä rakkaussuhteita.

En sittenkään "riidellyt"

Työkaverini, jota kutsun tässä vaikkapa Veikoksi, tiedusteli tällä viikolla, ottaisinko puolukoita. Hän on innokas metsässä liikkuja. Vastasin, että voisin ottaa viisi litraa, tai sittenkin sangollisen.

Sain eilen illalla häneltä viestin, että otanko, jos hän tuo tänään työpaikalle. Tottahan toki vastasin myöntävästi.

Aamulla töissä sitten sovimme, että hän siirtää puolukkasangon autooni omastaan. Hintaa kysyessäni hän sanoi, että ei mitään. Halusi antaa minulle korvaukseksi, kun olin jokunen kerta ottanut hänet kyytiini joko töihin tullessa tai kotiin lähtiessä. Silloin, kun hän kyytiä tarvitsi!

Siinä vaiheessa aamulla olin tiukkana. Sanoin, että nyt mitataan, kumpi on kovapäisempi. Halusin ehdottomasti maksaa hänelle näistä herkuista.

Kun sitten mietin asiaa, muutin mieleni. Kiitin ja kerroin, että olen kiitollinen marjoista.

Miksi näin?

Ymmärsin, että hän todella halusi antaa ne puolukat minulle kiitokseksi. Ymmärsin, että itse asiassa maksamalla puolukoista olisin loukannut häntä. Ihanaa työkaveria! 

Hänen kasvojensa ilme, kun lupasin olla "riitelemättä", kertoi kaiken. Kiitos Veikko!

Liuska ja luiska ja muuta vastaavaa

Olen törmännyt liuska- ja luiska-sanojen sekavaan käyttämiseen. Minulle liuska on sellainen ohut kaistale.. Luiska taas eräänlainen ramppi, kulkuväylä, jota käytetään kulkemiseen

Kielitoimiston sanakirjan mukaan liuska on "kapea(hko) kaista, kaistale, suikale". Se on myös paperiarkki. Luiska on "ojan, penkereen tms. kalteva pinta": moottoritien luiska, kalteva kulkutaso.

En muista, minne olin menossa, kun kysyin etukäteen esteettömästä pääsystä kyseiseen tilaan. Sain vastaukseksi, että meillä on kyllä liuskat. Melkein suustani pääsi, että miten te kuvittelette ihmisen pystyvän kulkemaan liuskaa pitkin. Tarvitaan luiska.

Myös koittaa- ja koettaa-sanat menevät helposti sekaisin. Kuulee usein sanottavan esimerkiksi, että minä kyllä koitan hoitaa asian kuntoon. Minusta pitäisi sanoa "koetan hoitaa asian kuntoon". Aamu kyllä koittaa.

Taas käännyin Kielitoimiston sanakirjan puoleen. Sen mukaan koittaa tarkoittaa "sarastaa, valjeta". Tai kuvaannollisesti "aikasi koittaa".

Samaisen sanakirjan mukaan koettaa-sana tarkoittaa "tunnustella, kokeilla, tutkia, testata". "Kokeilla haarukalla perunoiden kypsyyttä." "Koettaa" (sovittaa" kenkiä jalkaansa." Koettaa-sana tarkoittaa myös "yrittää". Koettaa (yrittää) tehdä jotakin.

No, tämä asia ei liene maailman tärkeimpiä. Piti vain kirjoittaa tästäkin, kun minua on asia kiusannut. Jopa ammattimaiset kielenkäyttäjät, muun muassa uutisten lukijat, sotkevat nämä sanat.

Kielipoliisina on hyvä olla! 

Mutta pitäähän sitä antaa tilaa murteellisille ilmaisuille, vaikka kuinka kielipoliisia leikkisi.

Eksyksissä

Eksyin tänään omassa kotikaupungissani. Noloa, mutta totta.

Pyykinpesukoneeni sanoi yhteistyösopimuksen irti viikonloppuna. Soitin huoltoon. Lopputulema oli, että ei kannata korjata.

Töiden jälkeen suuntasin autoni nokan kohti Powerin liikettä, josta olin aiemmin ostanut ainakin jääkaapin ja pakastimen, mikroaaltouunin ja leivänpaahtimen. Pidin saamastani hyvästä palvelusta. Ja siellä oli tarjouksia.

Kyseinen liike sijaitsee suuren automarketkeskuksen alueella. On market, autokonserni, jos jonkin moista liikettä. Myös Punaisen Ristin kontti sijaitsee siellä.

Suunnittelin etukäteen reitin, miten ajan liikkeen edustalle. Se meni hyvin. Olin kuitenkin asioinut liikkeesssä niin monta vuotta sitten, että liikennejärjestelyt olivat muuttuneet.

Nohevana (?) ihmisenä päättelin, miten pääsisin helpoiten suunnistamaan kotiini. Olihan ulosajo alueelta selkeästi mielessäni. Siis siinä vanhassa mielessäni, kun kaikki oli toisin ja reitit olivat toisia.

Ei mennyt, kuten suunnittelin. Jo alussa suunnistin väärin. Oli vain umpikujia. Taisin jopa ajaa jotain yksisuuntaista reittiä vastaan, siis väärin. Olin eksyksissä.

Lopulta päädyin siihen paikkaan, josta liikkeestä lähdin. Päätin mennä samaa reittiä kuin olin tullut. Pääsin tutuille reiteille, ja mikä tärkeintä, kotiin.

Nyt vain jännitän, löytääkö koneen tuoja kotiini. Jo osoitteeni nimi herättää ongelmia. Ei ole mitään kirjakieltä. On pitäjän murretta. Osa ennen tie-loppua tarkoittaa juoksevaa hevosletkaa.

Toivottavasti pääsen pesemään pyykkiä jo perjantaina. Koneella. En mitään nyrkkipyykkiä.

Omenahillo valmis

Sainpa omenahillon valmiiksi eilen sunnuntaina. Se on makeahkoa, ellei peräti makeaa, mutta hyvää. Vaikka itse sanonkin. 

Omenahillon valmistaminen uunissa on helppoa. Lohkot omenat laakeaan astiaan. Lisäät sokeria ja kaneliankoja tai, kuten minä, juoksevaa hunajaa. Kotimaisia ei tarvitse edes kuoria. Siemenkodat voi laittaa biojätteeseen.

Tunti, puolitoista uunissa muhimista. Sitten tehosekoittimella tai sauvasekoittimella muusiksi (ei kuitekaan laajassa astiassa, koska muuten roiskuu), lasipurkkeihin (asianmukaisesti kuumennettuihin tai muuten "desinfioituihin") tai pakastusrasioissa pakastimeen. Yllättävää kyllä, pakastettu omenahillo ei mene pahaksi. Kokeilin jo viime vuonna.

Jos omenoita on paljon ja et jaksa tehdä niistä hilloa, niin suosittelen uuniomenoiden tekemistä. Niistä on vähemmän vaivaa. Vai onko? Tai lohko ne sopiviksi omenapiirasta varten - joko heti käytettäviksi tai pakasta tulevaa käyttöä varten.

Ideat omenoiden käytöstä eivät ole pelkästään minun. Olen selaillut erilaisia nettisivuja, joista olen sitten sitten napsinut ajatuksia. Nyt sivuja ovat olleet muun muassa Kotikokki, Dansukker, Yhteishyvä ja K-ruoka.

Ja taas kerran korostan, että en saa mitään tuloja lähteitäni tai muita viitteitä mainitessani. Periaatteeni on, että kunnia sille, jolle kunnia kuuluu.

Omenahilloa

Teen tänään omenahilloa uunissa. Naapurini antoi sangollisen kuulaita omeni., Eivät ole kuitenkaan mitään lajiketta, kuten tämä naapurini sanoi. Sekalaista sellaista. Omenia kuitenkin.

Kun saan hillon valmiiksi, niin kirjoitan siitä lisää. Lähikaupassa ei ollut kanelitankoja, joten päädyin sokeriin ja hunajaan. Saas nähdä, mitä tuleman pitää.

Että sellaista

Koulussa olin keskinkertainen oppilas, menestyksen puolesta. Seiskaa, kasia, joitakin numeroita vähän enemmän, joitakin vähemmän

Luonteeltani olin hiljainen, ennen kaikkea ujo. Näin jälkikäteen ajateltuna oli minussa jotain rohkeuttakin.

Että sellainen oppilas.

Kansakoulussa (toivottavasti nuoret lukijani tietävät, mikä kansakoulu oli) noudatin ohjeita. Menin muiden mukana, siellä perässä. Olin ilonen, kun oli joitakin kavereita.

Ensimmäisellä, toisella luokalla yhden luokkakaverin äiti toimi samassa yhdistyksessä kuin oma äitini. Me lapset olimme kokouksissa mukana. Kerran kokous pidettiin tämän kaverini kotona. Hän kysyi minulta, tykkäänkö korvapuusteista. Olin järkyttynyt. Minulle korvapuusti oli lyönti korvalle (vaikka ei minua lyöty). En tiennyt mitään siitä herkullisesta pullasta nimeltä korvapuusti.

Kolmannella ja neljännellä luokalla aloin kehittyä nopeammin kuin muut luokkatoverini. Aloin peitellä kehittymistäni ja kuljin kädet kehittyviä rintoja peitellen. Ja siinä ryhtini meni kasaan.

Onneksi minulla oli aivan ihana opettaja, Irja Kivinen. Kerran hän pyysi minut käytävälle ja kertoi, että minun kannattaa olla ylpeä kehittymisestäni. Olin tulossa naiseksi aiemmin kuin muut ikätoverini, ei tarvitse hävetä. Siitä selkäni suoristui, enkä enää hävennyt itseäni.

Keskikoulun kävin kaupungin toisella puolella, koska vanhin sisareni oli valinnut sen oppipaikakseen. Sisarusalennus piti saada. Ihan ymmärrettävää. Isäni oli rakennusmies ja äitini tehdastyöläinen. Rahaa ei ollut liikaa. Herkkunälkään kotiin ostettiin kaksi lakritsipatukkaa, jotka puolitettiin neljän siskoksen kesken.

Keskikoulun aikoihin kiinnostukseni yhteiskunnallisiin asiohin heräsi. Osallistuin Teiniliiton toimintaan melko aktiivisesti. Meillä silloisessa Pielisjoen yhteiskoulussa keskustelu asioista oli todella mielenkiintoista.

Lukiossakin pärjäsin, siis keskitasoisesti. Joissakin aineissa paremmin, joissakin heikommin. Siihen aikaan oli varaa valita kieli-, reaali- tai matematiikkalinjan välillä. Valitsin tuon viimeisen.

Jo ensimmäisen lukiovuoden jälkeen luokanvalvojamme Asko ehdotti, että vaihtaisin joko kielilinjalle tai reaalilinjalle.

Opiskelin vapaaehtoista kieltä kielilinjan mukana. En halunnut sinne. Tyttöluokalle. Katsoa napitin lähes kaksimetristä opettajaani silmiin (olin ja olen edelleen alle 160 senttiä pitkä) ja sanoin, että en minä sinne kanojen joukkoon halua. Nyt nämä sanat hävettävät. Valinta ei.

Reaalilinjallekaan en halunnut. Minusta matematiikkalinja antoi ainoat oikeat mahdollisuudet elämälle.

Lukion toisen luokan jälkeen opettajani Asko ehdotti, että jättäytyisin luokalleni. Mahdollisuuteni selvitä ylioppilaskirjoituksista pitkän matematiikan kohdalla olivat heikot. Kieltäydyin.

Kirjoitusten jälkeen Asko-opettajani sanoi, että olin tehnyt kymmenestä tehtävästä tasan kolme oikein ja seitsemän väärin. Hän voisi yrittää ehdottaa jostain väärästä tehtävästä antaa minulle pisteen, mutta se ei menisi läpi.

Taas minä tuijotin häntä alhaalta yläilmoihin. Sanoin, että jos kerran ylioppilakirjoitukset menevät läpi, niin se riittää minulle.

Valkolakin pistin päähäni toukokuussa 1979. Ja elämä odotti.

Voisi luulla, että pitkän matematiikan linja lukiossa olisi antanut minulle joitain kunnon valmiuksia matemaattisessa ajattelussa. Joissakin asioissa ehkä, mutta ei kaikissa.

Ihmettelin tänään työkaverilleni, että miksi nettopalkkani on suurempi kuin aiemmin, vaikka veroprosentti nousi. Järkevänä ihmisenä hän vastasi minulle, että jos bruttopalkka nousee, niin yleensä myös nettopalkka nousee, ellei osu juuri rajamaille.

Näinhän se on. En palauta "liikaa" saamaani palkkaa työnantajalleni.

Että sellaista.

Hauskaa ja huvittavaa

Olen tänään lauantaina 5.9.2020 seurannut toisella korvallani Yle Areenan lähetystä kokkoomuksen ja kepun puoluekokouksista. On ollut hauskaa. Olen ollut huvittunut.

Kumpikin puolue tuntuu uskovan, että vain ne pelastavat Suomen. Kuuntelin Petteri Orpon puhetta sekä kepun vaalitentissä puhuneita Katri Kulmunia, Annika Saarikkoa, Petri Honkosta ja Ilkka Tiaista. Myöhemmin puheenjohtajaehdokkaaksi ilmaantui vielä yksi henkilö.

Säälipisteitä minulta saivat Orpo, Kulmuni ja se viides, yllättäen kokouksessa ilmoittautunut Jari Kasanen. 

Orpon valintaa ei voi estää, tuli jo valituksi, kun muita ehdokkaita ei ollut. Keskusta tekee valintansa vielä tänään.

Kulmuni jatkoi ylimielistä, "mukamas yhteen kokoavaa" esiintymistään. Toivottavasti hän saa opastusta itseään kokeneemmilta henkilöiltä. Esiintymisen lisäksi hänen on hyvä perhetyä asia-asioihin, jotta voi vastata toimittajien ja muiden kysymyksiin muutoinkin kuin "Me keskustalaiset olemme suomalaisia." ja "Keskusta on aito suomalainen puolue." tai "Suurin osa suomalaisista sijoittuu keskustaan vaikkeivat ole Suomen Keskustan jäseniä."

Viides henkilö, Kasanen, taitaa olla salapersu kepulaisten vaatteissa. Sellaista tekstiä hän suolsi. "Minä en saa ääntäni kuuluviin. Täällä on väärin valtuutuksin olevia puoluekokousedustajia. Valtakirjoja on väärennetty."

Voi, voi.

Korostan, että lainausmerkeissä olevat lauseet ja ilmaisut eivät ole suoria lainauksia puheenjohtajaehdokkaiden puheista, vaan sinne päin, sanotun keskeisiä ajatuksia.

Saatanpa vielä palata tähän kepun kokoukseen. Ja ehkä kokkoomuksenkin.

Työnantajien on syytä katsoa peiliin

Tämä teksti on sanomalehti Karjalaiseen kirjoittamani yleisönosastokirjoitus. Rajoitetun tilan vuoksi lehti lyhensi otsikon muotoon Työnantajat, katsokaa peiliin.

 

Keskustelu ikääntyvien ihmisten työurista velloo laajasti. Niin poliitikot kuin työantajat haluavat pidentää työuria. Eläkeputki poistettaneen, jotta yli 60-vuotiaat työttömät eivät voisi jäädä varhennetulle eläkkeelle.

Sinänsä työurien pidentämisessä ei ole vikaa, jos työntekijät ovat kykeneviä tekemään töitä ja haluavat olla mukana työelämässä. Ja heihin suhtaudutaan asiallisesti.

Työnantajien olisi syytä katsoa peiliin, sillä valitettavasti he itse estävät työurien jatkumisen kahdestakin syystä. Kaikissa kyselyissä, joita on viime vuosina tehty, työantajat ovat selvästi ilmaisseet haluttomuutensa palkata ikääntyviä ihmisiä. Ikärajana on ollut 50, 55 vuotta.

Ei työntekijää houkuttele mennä töihin sellaiseen paikkaan, jossa jo lähtökohtaisesti suhtaudutaan kielteisesti yli 50-vuotiaisiin. Ja miten toteutuu yli 60-vuotiaan työttömän työllistyminen, kun kukaan ei tarjoa töitä eikä ota töihin? Mahdoton yhtälö!

Toinen vakava este työssä jatkamiselle on työnantajien johtamistapa. Niin julkisella kuin yksityisellä puolella on laajalti vallalla käskyttävä johtaminen. Huono johtaminen yhdessä työntekijöiden epäasiallisen kohtelun kanssa vaikuttavat koko organisaatiossa ylhäältä alas saakka.

Kun työntekijöitä ei arvosteta eikä kuunnella, niin se näkyy paitsi ikääntyvän niin myös nuoremman henkilöstön jaksamisessa. Se näkyy työhyvinvoinnissa.

Työnantajien olisi syytä miettiä, millaisen työympäristön he luovat. Kun fyysinen ja henkinen ympäristö ovat kunnossa, on mahdollista, että ikääntyvät haluavatkin jatkaa töiden tekemistä.

Työantajien on turha itkeä työvoimapulaa tai sitä, että työurat ovat lyhyitä, jos he itse johtavat ja kohtelevat alaisiaan huonosti. Hyvin johdettu organisaatio ja työntekijöiden asiallinen kohtelu houkuttelevat vanhoja pysymään työssään ja uusia hakeutumaan juuri kyseiseen työpaikkaan.