Pelon äärellä

Tämä viikko on ollut pelottava monille. Heille, jotka pelkäävät "erilaisia" ihmisiä. Heille, jotka pelkäävät ja paheksuvat "normaalista" poikkeavaa.

Tämä viikko on ollut Pride-viikko.

Olen keskiverto suomalainen, valkoihoinen ja heteroseksuaalinen. Ihmettelen, miksi Suomessa 2000-luvulla tarvitaan erikseen tällaista Pride-viikkoa! Eivätkö homoseksuaalit ja muut seksuaalit tai seksuaalittomat ihmiset olekaan normaaleja?

Valitettavasti useat suomalaiset ajattelevat näin. Sitä minä en jaksa ymmärtää.

Mikään jumala tai luoja ei ole elämääme määrännyt. Jos kuitenkin sattuisi olemaan elämämme määrännyt jumala tai luoja, joka ei hyväksy luomisiaan sellaisina kuin he ovat, hän on huono jumala.

Me synnymme sellaisina kuin synnymme. Jo syntyessämme olemme, mitä olemme. Sitä täydentää meitä ympäröivä maailmamme, yhteiskunta. Kuka nuorempana, kuka vanhempana löytää itsensä.

Olen miettinyt, miksi ihmiset, jotka ovat erilaisia heteroseksuaalisiin nähden, pyritään ajamaan nurkkaan. Vastausta en ole löytänyt. Paitsi sen, että käsittämätön pelko ajaa käsittämättömiin toimiin, puheisiin, kirjoituksiin. Muut kuin kaltaiseni ovat vaara.

Pelon ääreltä pitää päästä pois. Meidän pitää kunnioittaa ja arvostaa meitä kaikkia.

Tarvitsemme Pride-viikkoa. Tarvitsemme muistaaksemme, että maailma ei ole yksioikoinen, musta-valkea. Maailma on moninainen, täynnä erilaisuuksia.

Joensuu ja PKO - suhde on sinetöity

Joensuun kaupungin ja Pohjois-Karjalan osuuskaupan PKO:n suhde on tiivistynyt, ja se kohoaa yhä ylempiin korkeuksiin. Vuoden 2016 kihlaus on sinetöity lujin sitein, ellei peräti käsiraudoin.

Toriparkki on valmis. Joensuu ja PKO suuntaavat käsikädessä tulevaisuuteen. Pakko tunnustaa, että jännitän. Ja odotan suurella mielenkiinnolla, mitä kauppahallista päätetään. Tai siis mitä joensuulaiset päättäjät siitä päättävät. Eivät kasvottomasti, vaan tietoisesti, aktiivisesti.

PKO rakentaa jokirantaan. Se rakentaa kauppojaan joka puolelle kaupunkia. Parhaille paikoille. Rautatieaseman tienoosta ouhumattakaan. Pitkään haudottuja suunnitelmia putkahtelee yllättäen esiin.

Sanomalehti Karjalaisen toimittaja Jaana Kainulainen kysyi verkossa 31.1.2019 julkaistussa kolumnissaan: Kuka määrää kaapin paikan Joensuussa? On helppo yhtyä tähän kysymykseen. On helppo yhtyä Kainulaisen ihmetykseen, joka kohdistuu PKO:n ehkä salailevaan toimintaan

PKO:n tiedottaminen ei ole kaikilta osin niin avointa kuin sen pitäisi olla. Onhan kyse asiakasomistajien omistamasta osuuskaupasta.

Selviääkö Joensuukaan puhtain paperein avoimuuden valtatiellä? Taitaa olla petrattavaa rakkaalla kaupungillamme.

Miten PKO on saanutkaan niin paljon jalansijaa Joensuussa? Muut kaupparyhmittymät ovat ahtaalla. Joensuun päättäjät eivät oikein lämpene niiden ehotuksille.

PKO:n edustajistoon vuosille 2016 - 2020 on valittu Joensuusta (jäsenalue 1) yhteensä kaksikymmentä edustajaa. Heistä kuusi on Joensuun luottamushenkilöitä: Sanna Heinonen (valtuutettu, SDP), Eero Hirvonen (valtuutettu, SDP), Heli Hjälm (valtuutettu, kaupunginhallituksen jäsen, Kokoomus), Arto Pippuri (valtuuston 2. vpj., Kokoomus), Hanna Suhonen (kaupunkirakennelautakunnan jäsen, Kokoomus) ja Anni Torni (hyvintointilautakunnan jäsen, SDP). Heli Hjälm on myös kaupunkirakennelautakunnassa kaupunginhallituksen edustajana.

Kokoomuksen valtuutettu Anssi Törmälä istuu PKO:n hallintoneuvostossa kuluvan vuoden.

Listaamalla henkilöitä en halua väittää heidän toimivan jotenkin väärin. Aktiiviset ihmiset kun toimivat usealla taholla. Onhan edustajistossa yhteensä 40 jäsentä koko maakunnasta - Joensuusta siis "vain" puolet. Haluan ainoastaan tuoda esiin, että Joensuun päättävien elinten ja PKO:n välillä on henkilötason yhteyksiä.

Yhteyksiä on varmasti myös muutoin, ei julkisella tasolla. Eikä mitenkään rikollisella tavalla. Kun nämä yhteydet selviäisivät, olisimme paljon viisaampia siitä, miten niitä päätöksiä ehkä tehdään.

Kun ne yhteydet olisivat tiedossa, voisimme puhua oikeasta avoimuudesta.

Kihloissa Joensuu ja PKO - elokuu 2016

Kirjoitin tämän sanomalehti Karjalaisessakin julkaistun tekstin elokuussa 2016.

"Olen epäillyt jo kauan, että Joensuu ja Pohjois-Karjalan Osuuskauppa (PKO) ovat salakihloissa. Nyt se varmistui. Karjalainen (14.8.2016) suorastaan hehkutti julkistaessaan kihlauksen.

En ole kehitystä vastaan, mutta en vieläkään ymmärrä, mitä (lisä)arvoa toriparkin rakentaminen tuo Joensuulle. Parhaina ostosaikoina niin parkkihallit kuin muutkin keskustan paikoitusalueet ovat reippaasti vajaakäytöllä.

Toriparkin rakentamiseen tuhlatut miljoonat ovat liian suuri uhraus niistä vuoden muutamista ruuhkapäivistä, jolloin parkkipaikkaa autolle joutuu etsimään. Nimittäin jos haluaa sen paikan aivan torin lähistöltä.

Tiedän, että me Joensuun veronmaksat emme (ehkä) joudu maksamaan toriparkkia, mutta PKO:n asiakasomistajat kyllä. Ja entä jos toriparkkihanke meneekin pieleen. Ketkä kulut maksavat? Juha Kivelä?

Joensuun ja PKO:n kihlauksen ydin ei kuitenkaan ole toriparkki, vaan osuuskaupan saama etu muihin yrityksiin nähden.

Kaupunki vuokraa torin alueen PKO:lle. Hyvä – ei mene ilmaiseksi, mikä vääristäisi kilpailua. Vuokralainen kuitenkin hallitsee aluetta, näin olen ymmärtänyt.

PKO rakentaa erilaisia kiinteistöjä torille. Niihin tulee ehkä ravintoloita, kahviloita, myymälöitä. Ehkä jopa sanomalehti Karjalaisen unelmoima ”kaupungin parasta palvelua tarjoava liha- ja kalakauppa” saa sijansa.

Mikä taho pääsee tarjoamaan näitä palveluita? Villi arvaukseni on, että PKO vie koko potin itselleen. Jos osuuskauppa tarjoaa tiloja ulkopuolisille, vuokra lienee sen verran korkea, että pienet yrittäjät eivät pysty toimimaan.

Mihin torikauppiaat joutuvat? Mistä Torikahvio ja Martta-kahvio saavat sijansa? Onko tori enää tori jatkossa?

Joensuun ja PKO:n kytkökset kiinnostavat. Edustajistossa valtuuston jäseniä ovat Arto Pippuri (kok.), Anssi Törmälä (kok.) ja Eero Hirvonen (sdp). Hallintoneuvostossa istuvat kaupunginhallituksen Anssi Törmälä ja Ville Tahvanainen (vihr.).

Lautakuntien ja muiden Joensuun asioista päättävien tahojen kytköksiä Pohjois-Karjalan Osuuskauppaan en selvittänyt.

Karjalainen nosti esiin PKO:n roolin yhteiskunnallisena vaikuttajana. Rooli onkin merkittävä.  Pakostakin jäin miettimään, miten avioliiton solmimisen jälkeen käy.

Päättääkö Joensuun asioista sulho vai morsian?"

Elämän luksusta

Ihan ensiksi. Haluan kirjoittaa sanan luksusta kooässällä, en äksällä. Se kertonee jo paljon, mistä minun mielestäni on kyse.

Luksus ei ole paljon rahaa, hienoja autoja ja ravintoloita. Se ei ole sitä, että saa paistatella merkittävien (?) ihmisten seurassa. Se ei ole ulkomaan matkoja. Ei, vaikka raha, auto, ravintolat, matkat ja "tärkeät" ihmiset ovatkin monesti ihan kiva juttu. Eivät ne ole kiellettyjä.

"Tärkeät", joskus tärkeilevät ihmisetkin ovat tarpeen, kun pitää saada eteenpäin yhteiskunnallisia asioita. Tärkeät ihmiset eivät ole aina tärkeileviä - onneksi.

Elämän luksusta ovat oikeasti tärkeät ihmiset. Ne, joiden kanssa voi jakaa asioita. Joita voi rakastaa ja jotka rakastavat. Joista voi huolehtia ja jotka huolehtivat tarpeen tullen.

Luksusta ovat pienet asiat. Niitä ei aina huomaa. Pieniä asioita ei huomaa, jos isot asiat painavat päälle. Jos rahat eivät riitä, ruokaa ei ole, sairaudet kiusaavat. Silloin elämän luksus on kaukana.

Minulla neljän viikon huoltojakso päättyy. Palaan töihin maanantaina. Se on luksusta. Minulla on työ. Työ, josta pidän, vaikka välillä on todella rankkaa, eikä aina jakasisi mitenkään. Mutta minulla on mitä ihanimmat työkaverit. Toivottavasti he kestävät minua, ikääntyvää akkaa. Akkaa, jolla siintää edessä vastuuton vanhuus. Ja toivottavasti myös vaivaton vanhuus. Siis suurimmaksi osaksi.

Elämän luksusta minulle on myös koirani läsnäolo. Välillä sen hösellys ärsyttää, mutta enimmäkseen se on hieno kaveri. Se välittää, ja minä välitän. Välillämme on käsittämätön yhteisymmärrys. En ole varma, kumpi meistä lukee toista paremmin. Ehkä se.

Elämän luksusta on myös hiljaisuus. Sen ei tarvitse olla absoluuttista. Huoltovapaallani olen nauttinut, kun olen istunut pihallani ja kuunnellut. Hiljaisuutta. Tuulen suhinaa, lintujen pesimälauluja, naapureiden ruohonleikkuuta, ohi ajavien autojen ja mopojen pärinää. Jostain kuuluu leikkivien lasten ääniä, ja lapsia komentavien koirien haukuntaa. Ja silti on hiljaista!

Iloa ja surua

Minulla ei ole minkään puolueen jäsenkirjaa, mutta kolmesta asiasta olen iloinen tämän hallituksen kokoonpanossa: ulkoministerinä Pekka Haavisto, opetusministerinä Li Andersson, ja ympäristö- ja ilmastoministerinä joensuulainnen Krista Mikkonen. Ja on neljäskin ilon aihe: Keskustan ilomantsilainen kansanedustaja Hannu Hoskonen ei ole ministeri. Hän ei näe metsää puilta.

Eikä iloa ilman surua. Surullista on, että Ruotsalainen Kansanpuolue sai jopa kaksi ministerin salkkua ja pakollisen ruotsin ylioppilaskirjoituksiin. Minulla ei ole mitään ruotsin kieltä vastaan. Pidän siitä ja opiskelen koko ajan. Mutta rajansa kaikella. Anteeksi oikeusministeri Anna-Maija Hendriksson. Ei millään pahalla.

Meinasi muuten unohtua, surua sekin. Oppositiopuolueen Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen (ent. SDP). Juhana on suurin suurimmista räksyttäjistä. Tuli ihan hiki katsoessani hänen esiintymistään eduskunnan täysistunnossa. Pelkäsin hänen saavan jonkinlaisen laagin, niin hän raivosi. Mies, joka esiintyy talousasiantuntijana, mutta ei taida nähdä talouden kokonaisuuksia. No, suutarilla itselläänkään ei aina ole niitä kenkiä.

Hallitusta ja oppositiota

Valtio nimeltä Suomen Tasavalta on saanut jälleen uuden hallituksen. Onnea ja menestystä sille!

Onni ja menestys eivät ole aivan kaikkien toivoma tila. Oppositio ainakin tuntuu haluavan epäonnea. Se ei tosin ole uutta, sillä ainahan oppositio puolueista riippumatta toivoo hallituksen epäonnistuvan.

Hallituksella on kunnianhimoiset tavoitteet. Jos se onnistuu niissä, niin hienoa.

Oppositio väittää tavoitteiden rakennetun hiekan päälle. Monet minua paljon viisaammat ovat kumonneet opposition väitteet suurelta osin. Eikös se hiekkaperusta rakennettu jo edellisen hallituksen aikana? Sipilä, Orpo, Terho ja monet muut.

Oppositio on suorastaan raivoisasti räksyttänyt nykyhallituksen suunnitelmia korottaa haittaveroja. Opposition tehtävä onkin kritisoida hallitusta, mutta nyt tuntuu, että meininki on toinen, ei suomalainen. Ovatko rakkikoirat päässeet irti? Niin kuin oikein Ameriikoissa?

Jotenkin muistelen, että erityisesti Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo oli edellisen hallituksen aikana korottamassa juuri haittaveroja. Enhän vain muista väärin? Miksi nyt suunnankäännös?!

Pääministeri Antti Rinne myhäilee tyytyväisenä. Hän sai hallituksen kasaan suhteellisen nopeasti. Hallituksen tavoitteiden raameista on sovittu. Tarvitaan vielä "lihaa luiden ympärille" eli konkreettisia toimintatapoja tavoitteiden toteuttamiseksi.

Suureksi hiilineutraaliksi pyöräilykaupungiksi

Kotikaupunkini haluaa suureksi pyöräilykaupungiksi. Jo ennestään hyvät pyöräilyreitit ovat saaneet täydennystä aivan ydinkeskustassa, pyöräilykatuja rakennetaan ja rakennetaan. Infrastruktuuri alkaa olla huipussaan pyöräilyn kannalta.

Kaupunkilaset pyöräilevät muuallakin kuin kaupunkikeskustassa. Maalla ja pienemmissä taajamissa, mutta silti omassa kaupungissa. Eivät ne olot ole huonot sielläkään. Mukavasti matka sujuu sorateiden reunamilla. Tiet eivät ole leveydellä pilattuja, joten välillä pitää ajaa kieli keskellä suuta. Autot tuppaavat ajamaan aikamoista vauhtia. Auton koolla ei ole väliä. Eniten pelottavat rekat. Entä jos juuri minun kohdallani perävaunu heilahtaa ja huiskauttaa minut kaaressa metsähallituksen tai yksityismetsän omistajan puolelle?

En minä tarkoita, että maalle pitäisi rakentaa kattava pyöräilyverkosto. Haluan vain tuoda päättäjille ja valmisteleville virkamiehille mieleen muistutuksena, että kaupunkimme on laaja. Kannattaa nostaa katse pois vanhoista kartoista ja ottaa esin ajanmukaiset kartat. Mitä kaikkea sieltä löytyykään?

Kotikaupunkini haluaa myös hiilineutraaliksi kaupungiksi. Siihen varmaan tuo pyöräilyn mahdollisuuksien kehittäminen osaltaan tähtää.

Kehitys kehittyy hitaasti, ja aina eivät päättäjämme ole johdonmukaisia. Pyöräilyä tuetaan, mutta jätteiden lajittelua ei riittävästi. Kantakaupungissa on kolme muovin keräyspistettä ja tiettävästi yksi maaseutualueella yhdessä taajamassa.

On pakko kysyä. Miten se, että ihmiset ajavat polttomoottoriautoillaan kymmeniä kilometrejä, jopa lähemmäs sata kilometriä tuodakseen muovijätteensä kaupungin keskustaan, tukee hiilineutraaliuden tavoitetta? Minä en keksinyt vastausta.

Pitäisiköhän tehdä kuntalaisaloite muovinkeräysbussien käyttöönotosta. Ei suinkaan niin, että muovit kerätään busseihin, vaan ihmiset, jotka sitten tuovat muovinsa niihin kolmeen kantakaupungin keräyspisteeseen. Samalla tulisi tutustuttua omaan kaupunkiin laajemmin kuin omassa pihapiirissä.

Ai niin, ei se onnistu. Eiväthän ne muovijätteet mahdu niihin kolmeen säiliöön. Jo nyt muovia on yltympäriinsä keräyspisteissä maassa. Ei siellä, missä pitäisi.

Huollossa

Elämäni on nyt kunnossa. Olen ollut kolmisen viikkoa huollossa. Ja vielä on viikko. Huolto tekee terää itse kellekin. On tullut tunne, että taitaa minulla vielä järki olla tallella - vaikka aika usein minua hulluksi mainitaan. Mainitsijat lienevät oikeassa, ehkä.

Elämisen riemu on palannut. Olen sen perään jonkin aikaa haikaillut. Oli piilosilla kanssani, hävytön. Ei minulla asiat huonosti ole olleet, mutta jotain kaipasin. Aamulla ylös, töihin, illansuussa kotiin, tylsänä televisiota katsellen. Työ vei kaikki mehut, mutta onneksi ei lopullisesti. Hähää, päihitinpä tylsyyden ja väsymyksen.

Päihitin, mutta en ihan omin voimin. Töissä oma tiimi ja koko työyhteisö toimillaan auttoivat jaksamaan ja pääsemään eteenpäin. Hyvillä mielin lähdin huoltoon ja hyvillä mielin palaan huollosta töihin. Odottamaan uutta huoltojaksoa joskus syksyllä. Juhannuksen jälkeen on toisten vuoro päästä huoltoon.

Huollossa on ollut autonikin. Aiemmin keväällä. Useaan otteeseen vein Timosen Autolle päänsäryksi. Auto kehveli kun ei suostunut paljastamaan salaisuuksiaan, missä vika. Lopulta sen oli antauduttava asiantuntijoiden edessä. Vika löytyi, se korjattiin. Kiitos Timosen Auton huollon väki! Partsu ajelee taas. Mikäli on rahaa bensan ostoon. Onhan sitä, kun vielä töissä käyn. Elleivät nosta hintaa (lue veroja) niin julmetusti, että pistän auton parkkiin. Tosin se ei käy, kun pitää ainakin töihin päästä.

Päävalmentaja jännittää - ja tukee

Nyt on jännät paikat. Perjantaina 14.6.2019 on joukkueeni kisapäivä. Tosin en tiedä, missä. Tai siis tiedän, että meidän omassa kotikaupungissamme ja juoksu on lajina. Mutta mikä kisa sinänsä on. Sitä en tiedä.

Väliäkö sillä on? Ei todellakaan.

Pääsin päävalmentajaksi, kun vain ilmoittauduin. Ei minua käsittääkseni kukaan valinnut. Tosin luulin, että kisa käydään elokuun lopussa. Lauantaina. Huoltopäällikön kanssa lupasimme huolehtia nesteytyksestä kisan aikana silloin elokuussa. Ajamme autollani. Huoltopäällikkö tarjoilee kuohuviiniä väsyneille ja väsymättömille. Tarvittaessa porkkanana maaliin pääsemiseksi - auton ikkunasta, tottakai. Minä vain ajan. Huoltopäällikkö istuu ja tarjoilee.

En ole ollut vain passiivinen päävalmentaja. Haluan tukea joukkuettani omalla esimerkilläni. Olen kävellyt portaat viisi kertaa ylös ja alas. Askelmia on neljä. Tuplasin myös viime vuosien jaksamiseni kävelyssä. Kävelin peräti tunnin.

Sen jälkeen en enää kävellytkään, ainakaan niin kauan ja kauas.

Tsemppiä koko porukalle perjantaiseen koitokseen!

Elämä yllättää

Elämä yllättää. Tai sitten ei. Olin miettinyt blogin kirjoittamista usean vuoden ajan ennen kuin lopulta päätin kokeilla. Tosin Partsun poliittiset päiväkirjat vaihtuivat Partsun porinoihin. Jos valtakunnan tason poliitittkko Erkki Tuomioja on kirjoittanut omat poliittiset päiväkirjansa, niin ehkä itäsuomalaisen tavanihmisen ei kannata siitä näkökulmasta asioista sen kummemmin porista. Ja olisihan se epäeettistä käyttää samaa otsikkoa. Olisiko kyseessä peräti ideavarkaus?

Ja elämässä riittää aiheita Partsun porinoihin muutoinkin. Politiikkaakaan unohtamatta. Onhan polittiikka yhteisten asioiden hoitamista, äärettömän laaja-alainen aihe sinänsä.

Kyllä jännittää. Elämäni ensimmäin blogi. Elämäni ensimmäinen kerta esiintyä sosiaalisessa mediassa. Eihän sähköposti ole sellainen? Ja kun olin luvannut, että some ei ole minua varten! Elämä yllättää sittenkin.

Luin monia ohjeita blogin kirjoittamisesta. Yksi yhteinen tekijä oli, että pitää valita aihe tai aihealue, josta kirjoittaa. Mitä ihmettä? Enhän minä pysty rajaamaan aiheita! Elämä, maailma on niitä pullollaan.


Sitä paitsi jopa psykologi on todennut minut lähes mahdottomaksi rajaamisessa. Aikoinani hain erään suuren yrityksen vientipäälliköksi. Pääsin hakijoiden joukosta psykologin testeihin toisen henkilön lisäksi. Psykologi kertoi huomanneensa, että teen "satoja" asioita samanakaisesti. Tulin valituksi. Olin kuulemma se pienempi paha. En ihmettele. Olenhan alle 160 senttiä pitkä. Tosin sittemmin itse huomasin parissa kuukaudessa, että olin väärä valinta. Minusta ei ole vientipäälliköksi. En osaa myydä.

Pidän itseäni aika osaavana monissa asioissa. Blogin kirjoittamisen aloittaminen vaati kuitenkin taustatukea. Sain hyviä vinkkejä Mummolta, joka kirjoitti blogia Mummo ja koira. Toivottavasti saamme jatkoa. Kiitos Mummo!

En tiedä, mitä tästä tulee. Erään keskisuomalaisen ystäväni kanssa olemme puhuneet jo aikoja päiviä, että aika näyttää. Sitä, mistä alunperin oli kyse, aika ei ole vielä näyttänyt. Mutta aikaa on, toivottavasti.

Mistä tässä sitten on kyse?

Kirjoitan mistä vain, mutta en mitä vain.

Tervetuloa seuraani!