Sain tänään kirjeen

Sain tänään kirjeen. Kun hain sen postilaatikostani, tunnistin lähettäjän. Alan osaaja. 

Hipelöin  kuorta. Tunnustelin, mitä sieltä mahtaa löytyä. Siellä oli paperia, näin päättelin. Sitten jotain kovempaa. Se oli  pienempi kuin kuoressa oleva paperi.

Aloin aavistaa, mitä olen saanut. Ihan mieluiselta kortilta se tuntui. Näin ajattelin. Minua hymyilytti. Päätin pitää itseäni vielä hieman jännityksessä ja säästin kuoren avaamisen kotiini.

Aivan oikein olin arvannut. Arvokas kortti kuoresta löytyi. Työeläkekorttihan se oli.

Kesän alusta pääsen nauttimaan kaikista suurista eduista, joita eläkeläisille tarjotaan. Alennuksia alennusten perään. Tosin ensin pitää selvittää, mistä kaikesta niitä etuja saa.

Ruokaostokset, polttoaine, vaatteet, kengät olisivat mieluinen yllätys, mutta tiedän, että tämä kortti ei kelpaa. Niiden hankintaan tarvitaan pankkikortti tai käteistä rahaa.

Uskon silti löytäväni sopivia kohteita, joissa työeläkekorttia voi esitellä.

Vetovoimainen ja kilpailukykyiset henkilöstöedut?

Tulin tänään todella vihaiseksi. Työnantajani toimitusjohtaja esiintyi julkisuudessa ja kertoi, että organisaatio haluaa osoittaa olevansa vetovoimainen ja että sillä on kilpailukykyiset henkilöstöedut.

Syynä hänen lausuntoonsa on erään ammattiryhmän suuri vaje. Vaje pitää todellakin paikkansa. Kysein ammattiryhmä on valtavan taakan alla. Mutta samoin ovat muutkin ammattiryhmät työnantajaorganisaatiossani. Työntekijöiden kuormitusta ei oteta vakavasti!

Suivaannuin toimitusjohtajan sanoista. Miten hän kehtasi väittää organisaation olevan vetovoimainen ja sillä olevan kilpailukykyiset henkilöstöedut!?! Näin ei ole! Toimitusjohtaja puhui diipadaata.

Vetovoimaisuutta ei ole. Valitettavasti, kuten presidentti Martti Ahtisaari tapasi sanoa. Ylimmän johdon huono johtamiskulttuuri on sellainen, että vetoa on pikemminkin pois päin kuin sisään päin.

Jos toimitusjohtaja lupaa tälle yhdelle ryhmälle kilpailukykyisiä henkilöstöetuja, niin olisi mielenkiintoista tietää, mitä ne ovat. Meillä muilla on sadan euron arvoinen e-passi. Se on hyvä, mutta paljon vähemmän kuin muilla työnantajilla.

Lähetin tekstiviestin toimitusjohtajalle, annoin palautetta ja kyselin asiasta. Mitä  hän tarkoittaa lausunnollaan? Onko kyse jollekin yhdelle ammattiryhmälle tai hänelle itselleen tarkoitetuista eduista?

Se on ristiriidassa työnantajani määrittämän yhden perusarvon kanssa: yhdenvertaisuuden.

Valitettavasti moni muukaan työnantajani julkistama perusarvo ei ole toteutunut.

Toimitusjohtaja ei vastannut viestiini. Taisin osua oikeaan, ja kipeään paikkaan.

Olen käytettävissä

Monilla aloilla työntekijöistä on suuri pula. Toisilla ei. Olen käytettävissä moniin tehtäviin, asiantuntijatehtäviin, alasta riippumatta. Voin aloittaa tämän vuoden kesäkuun alussa. 

Kesäkuusta alkaen tililleni tippuu eläke yli viidenkymmenen vuoden työrupeaman ja siinä sivussa koulunkäynnin tai muun opiskelun jälkeen.

Minua ei haittaa, vaikka osa eläkettä kartuttavasta palkastani todettiinkin myöhemmin mitättömäksi. Ja sitten osa työstäni ei kartuttanutkaan eläkettä, kun palkka oli liian pieni tai en ollut tarpeeksi pitkään saman työantajan palveluksessa. Opiskelinhan siinä ”sivussa”.

Tunnen suuren vastuuni yhteiskuntamme hyvinvoinnista, kasvusta ja kehityksestä. Siksi en voi jäädä lepäilemään laakereilleni eläkettä nauttiessani, vaan haluan antaa lisäpanokseni rakkaalle kotimaalleni.

Olen siis käytettävissä. Esitän vain muutamia reunaehtoja. Ensinnäkin palkan pitää olla riittävä. Summan pitää alkaa kolmosella, mieluummin nelosella tai vitosella. Ja sen jäljessä tulee olla (vain) kolme nollaa ennen euroja ja senttejä erottavaa pilkkua. Erittäin vaatimatonta!

Toiseksi tehtävänimikkeestä pitää löytyä johtaja-, päällikkö- tai kehittäjä-sana. Se takaa työni oikeanlaatuisen sisällön. Voin saada palkkaa ja olla tekevinäni töitä. Tai minut voi vapauttaa työtehtävistäni täysin. Saan palkkaa, vuosilomat ja eläke karttuvat.

Kehittämistehtävät ovat siitä mielenkiintoisia, että niitä voi tehdä ilman, että tietää varsinaisen työn sisällöstä mitään. Kehitä, äläkä kysy oikeilta asiantuntijoilta mitään. Eivät he kuitenkaan tiedä mitään.

Pyydän anteeksi kaikilta oikeilta johtajilta, päälliköiltä ja kehittäjiltä, jotka tekevät oikeasti työtä.

Rohkea ja riemastuttava

Olen menossa ensi viikon tiistaina kahden ystäväni kanssa kolmen tähden illalliselle ravintola Filipofiin. Koska kukaan meistä ei ole aiemmin käynyt siellä, lähestyin sähköpostilla. (Koronan vuoksi ravintola oli suljettuna, joten se oli ainoa mahdollisuus.)

Kyselin, miten ravintola on avoinna, kun se tiistaina avataan, ja miten helppoa tai vaikeaa on päästä pöydän ääreen. Jalka-pirulainen kun tahtoo olla tottelematta minua, päähenkilöään! Kuvasin itseäni kömpelöksi.

Vastaus tuli. Se oli rohkea ja riemastuttava. Viesti alkoi: Hei, kömpelö Partsu (lähettäjä Tiia käytti Partsun kohdalla oikeaa sukunimeäni, vain sukunimeäni).

Repesin liitoksistani ja ratkesin nauruun. Mikä huumorintaju! Miten hän olikaan osannut lukea sähköpostini ja ymmärtänyt, että minulle voi ja saa vastata juuri noin?!

Tiia muuten lupasi viestissään, että kyllä he saavat minut ravintolaan ja pöydän ääreen. 

Ei epäilystäkään, ettemekö mene Filipofiin, vaikka ruokalistasta ei ole mitään käsitystä. Tiistaina tiedämme. Joskus pitää olla seikkailumieltä, ja olla rohkea.

Täydellinen lohikeitto

Keitin  tänään täydellisen lohikeiton. Ainakin omasta mielestäni. Ja minullehan se on täydellinen. 

Tapani mukaan selailin keittokirjoja ja seikkailin netissä. Kun olin saanut tarpeeksi vinkkejä, aloitin mestarikokkina.

Tähän keittoon en ostanut mitään vartavasten, sillä keitto piti saada kokoon niistä raaka-aineista, joita kaapeista löytyi. Ja löytyihän niitä. Muutama peruna, pari porkkanaa, sipuli, puolikas ruohosipuliruukku. Pakastimesta sulatin aiemmin uunissa paistamani kirjolohifileen.

Silppusin sipulin veitsellä ja panin sen kiehuvaan veteen, johon oli liottanut kalaliemikuution. Kuorittuani perunat ja porkkanat, paloittelin ne ja heittää humautin sipulin perään. Kokonaisia maustepippureita ei minulla ollut, joten ripaus rouhittua mustapippuria riitti. Ruohosipulin silppusin vihannessaksilla.

Olin onnistunut paistamaan kirjolohesta lähes tönkkösuolattua, joten en pannut sitä kokonaan. Suolaa ei tietenkään tarvittu, kun sitä tuli lohesta ja kalaliemestä. Saa nähdä, mitä teen sille lopulle kalalle.

Suurena valkosipulin rakastajana oli aivan pakko pilkkoa yksi kynsi pieniksi ja lisätä se keittoon.

Piti enää ratkaista, teenkö liemestä kirkkaan vai täyteläisemmän. En miettinyt kauan. Täyteläisen tietenkin. Jääkaapissa oli ruokakermaa (15 %). Kumosin kaksi kahden desin tetraa kermaa ainesten joukkoon. Näytti herkulliselta.

Kaiken kruunasi pienenpieni voinokare. Keitto oli vähän sakeahkoa, mikä teki siitä täyteläisen näköisen. Ruokajuomana oli maitoa, rasvatonta. Ihan överiksi en sentään heittäytynyt.

Tuntui hienolta, kun sain itse tehtynä kotiruoasta oikean gourmet-aterian, kolme annosta. Ei tarvinnut matkustaa Helsinkiin Savoyhin tai muuhun hienoon paikkaan.

Silti kosketus pyllyyn säilyy

Keskustelin tänään puhelimessa yhden työkaverini kanssa. Hän on muuttamassa kerrostaloasuntoon. Kolmanteen kerrokseen. Talossa ei ole hissiä.

Olimme samaa mieltä, että pitää tavata. Joko hänen luonaan, minun luonani tai jossain kolmannessa paikassa. Yksi kriteeri on, että pystyn tapaaman hänet vaivoistani huolimatta.

Helpointa olisi tavata kotonani. Se käy mainiostai. Toinen paikka voisi olla torikahvio. Sinne on myös esteetön pääsy.

Kolmas vaihtoehto on tämän työkaverini uusi koti. Pitäisihän minun päästä tarkistamaan, että hän ja hänen lapsensa asuvat varmasti asianmukaisesti.

Eipä aikaakaan, kun keksimme ratkaisun. Jos portaiden kapuaminen osoittautuu hankalaksi, niin soitan työkaverini apuun. Työntämään vaikka pyllystä.

Hän nauroi ja sanoi, että vaikka emme ole parisuhteessa, niin silti kosketus pyllyyn säilyy.

Näin se muuten on. Ilman mitään taka-ajatuksia.

Nupit kaakossa

Valtava riemu on täyttänyt mieleni. Tämä vapauden tunne saa minut lähes lentämään. Minä siis todellakin saan päättää itse omasta ajastani! Jos olisin Jyrki Katainen, käyttäisin ilmaisua "fantastista". 

Tosin fantastista-ilmaisu olisi tilanteessani laimeampaa kuin laimennettu vesi. Minä esitän vapauteni voimakkaasti. Radiosta nupit on äännetty kaakkoon! Kun tulee musiikkia.

Pidän monenlaisestsa musiikista. Klassisesta, rokista, jatsista, popista, iskelmistä, lavatanssimusiikista, lauletusta, instrumentaalimusiikista. Se, mitä kuuntelen, riippuu mielialastani.

Yllätin tässä itseni jokin aika sitten. Paikallisradiosta tuli lauantaitanssit. Päätinpä kuunnella. Yllätin itseni uudestaan, kun raijasin huonekaluja vähän syrjemmälle. Aloin tapailla tanssiaskelia. Ei mitään jiveä tai quickstepiä, vaan rauhallisempaa - valssia ja tangoa.

Nuoruudessani kävin innokkaasti lavatansseissa. Ympäri maakuntaa. Ja talvella muun muassa työväentalolla.

Nyt mieleni täytti hellyydensekainen huvitus itseäni kohtaan. Siinä minä haparoivin askelin tapailin yy-kaa-koo, yy-kaa-koo. Ja askel-vaihtoaskel, askel-vaihtoaskel. 

Askelmerkit ovat iskostuneet vahvasti selkärankaani ja aivoihini. Niiden muistamattomuus ei aiheuttanut haparointia. Epävarmuutta aiheutti, kun mietin, milloin kenties kaadun. Olinhan niin monta kertaa taistellut mattojeni kanssa, ja kaatunut.

Hyvin meni. Jalat tykkäsivät. Mieli tykkäsi. Koko keho tykkäsi. 

Ja nupit olivat kaakossa. Piti kyllä käydä pihalla kuuntelemassa, häiritseekö musiikki naapureita. Ei ollut ääni sentään niin kovalla, että kovin kauas seinien ulkopuolelle se olisi kantautunut. Santtu-koirani kuulee jo melko huonosti, joten se ei korvaansa lotkauta emännän aiheuttamalle hälinälle.

Aika lentää

Joskus nuorempana minua hymyilytti, kun "vanhat" väittivät ajan lentävän. Etenkin eläkepäivinä. Ajattelin, että höpöhöpö. Pitääkö sitä yrittää kaikin tavoin korostaa, että minulla on menoja? Kalenteri täyttyy, olen siis olemassa. Olen tärkeä.

Olen muuttanut ajatukseni täysin näistä ihmisistä. Kyllä, kyllä he olivat oikeassa. Eivät he itseään ja tärkeyttään korostaakseen puhuneet ajan lentämisestä. Ei kalenterin tarvinnut olla edes täynnä, kun aika lensi. Partsu häpeää alhaista ajatteluaan.

En ole ihan vielä eläkkeellä. Melkein suuren maailman tapaan nautin täyttä palkkaa ilman työvelvoitetta. En ole tehnyt mitään väärää, en ole rikkonut lakia enkä virkavelvollisuuksiani. Tilanteeni on lain ja työehtosopimuksen määräämä. Minulla on oikeus palkalliseen lomaan. Se kestää toukokuun loppuun.

Ja sitten alkavat ne e-päivät!

Vaikka en vielä nautikaan eläkettä, olen jo huomannut, miten aika lentää. Tuntuu kuin aamulla silmät avattuani on jo ilta ja nukkumaan menon aika. Mihin se päivä hävisi?

Tiede on antanut tällekin selityksen. On pohdittu, miksi lapsena aika kulkee hitaasti, mutta vanhempana se lentää. Lapsi kokee ja oppii koko ajan uutta. Aikuisena ja vielä aikuisempana päivät tahtovat mennä samoja ratoja. Ei ole suurempia vaihteluita, yleensä.

Radiosta tämän kuulin. Todennäköisesti Yle radio 1:stä. Tarkemmin ne pysty sanomaan. On paljon mahdollista, että kyse oli ykkösen tiedeohjelmasta, joka on mielenkiintoinen. Kuten suurin osa ykkösen ohjelmistosta.

Silakkapihvit

Paistoin eilen silakkapihvejä. Ostin valmiiksi fileroituja silakkafileitä. Tosin eipä olisi tainnut saadakaan tuoreita silakoita mistään. Ja laiskana kokkina en olisi kyllä viitsinyt itse perata niitä.

Etsin kotona olevista keittokirjoista valmistusohjeita. Katselin myös netistä muun muassa Kotikokki.net-, Pro Kala- ja Kalaneuvos -sivustoilta. Sitten tapani mukaan sotkin niitä keskenään.

Silakkapihvien leivittäminen on hankalaa, kun täyte on sisällä. Siksi oikaisin ja helpotin työtä. Levitin leivinpaperille korppujauhoja, joiden päälle panin puolet fileistä. Sitten levitin täytteen ja laitoin päälle toiset puolikkaat. Niille sirottelin korppujauhoa.

Korppujauhon sijasta olisin käyttänyt mieluummin ruisjauhoa, mutta sitä ei minulla ollutkaan. Ja korppujauhon "ikä" oli lähestymässä loppuaan.

Mitäpä täytteenä? Suolaa ja rouhettua mustapippuria. Sitten tilli-ruohosipulisilppua sekä pienenpienet nokareet ruohosipulituorejuustoa. Valkosipulimurskettakin piti lisätä, mutta unohdin, kun oli niin kova nälkä. Seuraavalla kerralla sitten.

Lopuksi ennen uuniin panoa puristin pihveille sitruunasta mehua ja kaikkien päälle vielä pienenpienet nokareet voita. Ihan oikeaa voita.

Ei silakkafileitä ilman perunamuusia, joka on keitetty täysmaitoon.

Kuka sanoi ja mitä sanoi, vai sanoiko kukaan mitään?

Koronarajoituksista tiedottaminen on saanut välillä surkuhupaisia piirteitä. Yksi viimeisimmistä on liikkumisrajoitusasia. Pääministeri kertoi hallituksen nojaavan THL:n lausuntoon, ja siksi hallitus suunnitteli lakia liikkumisrajoituksista.

THL:n Mika Salminen puolestaan kielsi, että laitos olisi suositellut rajoitustoimia. Hän antoi perustuslakivaliokunnalle aivan muunlaisen lausunnon. Rajoituksia ei tarvita. Joku toinen THL:stä totesi, että rajoitukset ovat tarpeen.

Nyt on käynyt todisteellisesti ilmi, että THL suositteli hallitusta ottamaan käyttöön rajoitustoimet.

Kuka sanoi ja mitä sanoi? Vai sanoiko kukaan mitään? Absurdia, eikö vain!

Tosin ei tämä ole ainoa laatuaan oleva tilanne, jossa on käyty keskustelua milloin kenenkin sanomisista tai sanomattomuudesta. Politiikassa sitä sattuu vähän väliä. 

Johtuukohan se siitä, että poliitikoilla on alkava muistihäiriösairaus? Vai onko kenties kyse valikoivasta muistista? Vai tietoisesta valehtelusta? Valitettavasti tämä tauti, olkoon sitten mikä vaan, on levinnyt myös valtakunnan ylimpiin viranhaltijoihin.

Olen osa nuoriso-osastoa

Kävin tässä jokin aika sitten sähköpostikirjeenvaihtoa erään toimittajan kanssa. Onnittelin häntä. En kuitenkaan niin sanotusti ruskeakielisenä vaan vilpittömästi.

Kirjeenvahdossamme kävi ilmi, että olen häntä 13 päivää nuorempi. Vastauksessaan hän kiitteli onnitteluista "sinne nuoriso-osastollekin". Tuntui mahtavalle. Olen siis nuori! Kuten hänkin.

Löytyihän se lopultakin - se oikea

Löysin lopultakin sen oikean. Tänään kävin hakemassa sen kotiin. Uuden kahvinkeittimen. 

Entinen oli keittänyt jo pitkään vähän pahanmakuista kahvia. Tosin se oli jo pitkälle toistakymmentä vuotta vanha, joten ei mikään ihme. Eikä kahvia voinut missään nimessä mainita kuumaksi. Se oli haaleaa.

En olisi uskonut, miten vaikeaa on etsiä uutta. Vanha oli palvellut pitkään, uskollisesti. Se oli hyvä kahvinkeitin, mutta sille kävi kuten kaikille ennemmin tai myöhemmin vanhetessaan. Se alkoi rapistua.

Halusin ehdottomasti samanlaisen, tai ainakin melkein. Edellytyksenä, suorastaan vaatimuksena oli, että siinä on kaksi kytkintä - on/off- ja lämpölevyn säätökytkin. Keittimessä piti olla automaattinen katkaisu ja suodattimessa automaattinen tippalukko. 

Pannun piti olla samanlainen kuin edellisessä. Miksi? Jotta vanhan voisi jättää kaiken varalle, jos uusi särkyy. Tosin vanha kesti ilman yhtään naarmua koko ajan, minkä se oli käytössäni.

Mikä tahansa värikään ei minulle kelvannut. Hopean/teräksenharmaa tai musta sen olla piti. Ei valkoinen, harmaa, keltainen eikä punainen. Ostin ensin mainitsemani.

Onneksi se on vain kahvinketin, vaikka onkin tärkeä kapistus. Ajatelkaa, jos kyseessä olisi uusi miesystävä, avo- tai aviomies. Olisi aika mahdoton tilanne hänelle. Itse asiassa mikään ei kelpaisi, kun kahta samanlaista ihmistä ei löydy. Tai ainakaan miestä.

Mietitte varmaankin, minkä merkkinen keitin on. Päätin, että tässä blogitekstissäni en mainosta mitään merkkiä, joten ilmaisen asiat kiertoteitse. Kyse on "kahvimestarista".

Kun tulin kotiin, niin piti juhlistaa uutta kahvinkeitintä. Otettuani sen käyttöön ohjeiden mukaisesti ryhdyin keittopuuhiin. 

Tätä hetkeä varten olin ostanut tasavallan päämiehen tasoista tummapaahtoista kahvia. Sen kanssa nautin hiivatonta maalaisleipää, 65-prosenttista levitettä, voileipämakkaraa ja ihanan maukasta juustoa. Sen nimi on sama kuin kotikaupunkini Joensuun yliopiston kampuksen konserttisali. Salin nimi vain alkaa C-kirjaimella, juusto K-kirjaimella.

Leipänautintoni kruunasivat mitä parhaimmat maustekurkkuviipalet. 

Juhlahetki kannatti järjestää! Makuelämys oli mitä suurin. Nyt mieli on hyvä.

Satayksivuotias jolla mielestään oli liikaa mielessään

Hyvä lukijani! Älä missään nimessä luule, että olisin kokenut valaistuksen ja alkanut keksiä hienoja otsikoita blogiteksteilleni.

Yllä oleva otsikko 'Satayksivuotias jolla mielestään oli liikaa mielessään' on ruotsalaisen kirjailijan Jonas Jonassonin kirjan suomennoksen nimi. Kirjan on suomentanut Kari Koski. Alkuteoksen nimi on Hundraettåringen som tänkte att han tänkte for mycket. Ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 2018, suomennos 2019.

Miksipä minä tänään tällaisella aloitan, jatkan ja lopetan? Kirja on loistava! Se on saanut minut hyrskyttelemään, tirskumaan, nauramaan ääneen. Reilussa päivässä (en siis ole käyttänyt koko aikaani tähän) olen lukenut reilun puolitoistasataa sivua. Jäljellä on enemmän. Sivuja on yhteensä 447.

Kirja ei jää taatusti kesken. Se suorastaan pakottaa lukemaan eteenpäin. Välillä oikein harmittaa, kun pitää jättää kesken. Mutta on huolehdittava muistakin omista tarpeistani ja koirastani. Sekä tietenkin tästä blogista. Jos minulla olisi teille lukijoilleni vielä jotain annettavaa.

Voisin kuvailla kirjaa monin sanoin, mutta ruotsalaiset sanomalehdet ovat tehneet sen jo paljon paremmin. Siksi lainaan niitä. Lainaukset löytyvät myös kirjan takakannen sisäpuolelta.

"Allan Karlsson on ehtinyt sadanyhden vuoden ikään. Mutta hän ylenkatsoo vallanpitäjiä yhtä huolettomasti kuin ennenkin. Ja tekee ehkä maailmasta vähän paremman paikan." - Land

"Varsinainen kalajuttu, jolla on korkea huumorikerroin ja yhtä korkea viihdearvo." - BTJ

"Jonasson täräyttää kiilan suoraan viime vuosia leimanneeseen poliittiseen suurvaltapeliin. Maailman johtajat ovat tärähtäneempiä kuin laki sallii, pörssihait rohmuavat itselleen kaiken minkä irti saavat ja jatkuvan riiston uhrit maksavat laskun." - Borås Tidning

"Voi olla, että nauruventtiillin tarve johtuu tosimaailman synkästä poliittisesta nykytilanteesta. En tiedä varmasti. Mutta sen tiedän, että tässä romaanissa Jonas Jonasson sulloo kaikki aikamme huolenaiheet huimapäiseen huumorikaruselliin." - Svenska Dagbladet

"Jonas Jonassonin kirjat Allan Karlssoinista, joka nyt on täyttänyt satayksi vuotta, ovat hauskoja siksi, että niissä puhutaan maailmanpolitiikasta hilpeän epäkunnioittavaan sävyyn, kuin kyse olisi aivan tavallisista ihmisistä." - Dagens Nyheter

Tervemenoa riemastuttavalle matkalle satayksivuotiaan seurassa Balille, Indonesiaan, Pohjois-Koreaa, Yhdysvaltoihin, Ruotsiin, Saksaan, Sveitsiin... Jonas Jonassonilta on suomennettu kolme muutakin teosta.

Tasan viikko

Tänään torstaina 8.4.2021 on kulunut tasan viikko viimeisestä työpäivästäni. Aika ei ole käynyt pitkäksi. Olen nauttinut jokaisesta sekunnista. Miten rakastankaan hitaita aamuja, kun ei ole pakko rynnätä sinne ja tänne, jotta ennättäisin töihin.

Hyvin haudutettu aamupuuro (nyt on meneillään kaurapuurovaihe) milloin voisilmän, milloin marjojen, hunajan, pähkinöiden kera maistuu. Ennen aamupalaa olen tehnyt muut aamutoimet ja hakenut lehden postilaatikosta. Jokunen kerta olen tehnyt pidemmänkin kävelylenkin kuin kotiportailta postilaatikolle ja takaisin. On muuten pitkä aika, jolloin olen voinut lukea lehden arkisinkin aamupalalla.

Olen puuhastellut yhtä jos toista. Tehnyt kotitöitä (lue: pistänyt huushollia järjestykseen), seurustellut koirani kanssa, lämmitellyt uunia. Televisiota olen katsonut vähemmän kuin vaikkapa kuukausi sitten. Olen osallistunut vapaaehtoistoimintaan - etänä puhelinpäivystyksessä.

Ulkona olen ollut mahdollisimman paljon, minkä jalkani ovat sallineet. Kävelylenkkeilyä kuitenkin olen harjoittanut vähintään tunnin päivässä joko kerralla tai pariin otteeseen.

Nukun hyvin. En muistanutkaan, miltä todella hyvä uni tuntuu. Päätökseni, että aloitan päivät brunssilla, eivät toteudu. En jaksa maata sängyssä niin pitkään, sillä virtaa on. Pakko aloittaa aamupalalla.

Kun nuppia ei kiristä, niin energiaa riittää moneen. Olen ennättänyt elvyttää sosiaalisia suhteitani joihinkin, joiden kanssa en ole ollut tekemisisssä vuosiin. 

Eilen soitin samalla kylällä asuvalle (etä)naapurilleni. Jo oli aikakin. Kutsuin sentään hänet ainoana kylältäni juhliin, kun valmistuin yhteiskuntatieteiden maisteriksi, pääaineena sosiaalityö.

Kokkailukin on palannut elämääni. Olen ennättänyt kokeilla viikossa melkein mitä vain. Tänään ajalsin kymmenen kilometrin päähän K-Marketiin Marjuskaan ostamaan vain ja ainoastaan uimaharjulaisen Viipukan ruisleipää. 

Ei se siihen jäänyt. Hyllystä suorastaan hyppäsi syliini perinteinen suomalainen poronlihasäilykepurkki. Kysyt varmaan, mitäpä teen siitä. En tiedä. Onneksi minulla minulla on viisi suomenkielistä ja kakasi venäjänkielistä kokkailukirjaa. Ja netti sen lisäksi. Joitain ohjeita löytyy varmasti.

Yksi hyvä merkki virrastani on, että kävin lähikirjastossani. En ole oikein jaksanut keskittyä lukemiseen pitkään aikaan. Pääsiäisenä sekin taivas repesi. Ehkäpä siksi televisio on jäänyt vähemmälle. Tyhjensin muuten melkein kokonaan uutuudet-telineen. Ihanaa! Edessä on hyviä lukukokemuksia.

Viikkoon mahtuu paljon. Silti ei ole ollut kiirettä. Ihan hitaasti olen saanut edetä. :)

Kolmen yön jälkeen

Olen nukkunut nyt kolme yötä viimeisen työpäiväni jälkeen. Työasiat eivät ole vaivanneet. Yhden työtehtäviä liippaavan unen olen nähnyt. Aioin sijoittaa itseäni vanhemman miehen todella täysi-ikäisen tyttären kodin ulkopuolelle. Pääsimme yhteisymmärrykseen varhaisen tuen vastaanottamisella. Tämä mies kiitteli minua kyyneleet silmissään.

Työkaverit ovat pyrähdelleet aika ajoin mielessäni. Hyvällä tavalla. Mieleeni on noussut jos jonkinlaisia hauskoja sattumia. Välillä olen hihitellyt, naurahdellut ja jopa nauranut ääneen. Että he osaavatkin hauskuuttaa vielä näin etänä!

Vajaassa kolmessa päivässä olen saanut tupakeittiöni hyrskynmyrskyn. Päätin muuttaa keittiökaappien sisältöjen paikkoja. Mitään plääniä ei ollut, vain ajatuksen häivähdys, miten saan astiat ja elintarvikkeet uusille oikeille paikoilleen. Työtaso ja suurin osa ruokapöydästä ovat mitä ihmeellisimpien kekojen peitossa. Tuoleilla on kattiloita, paistinpannuja ja uunivuokia. Onneksi laatikostot alkavat olla järjestyksessään. Mahdun sentään ruokailemaan ruokapöydän ääressä.

Ruoasta puheen ollen ostin karitsan jauhelihaa. Takoituksena on saada siitä maittavaa. Idean kartisan kokeiluun sain alkuviikosta, kun tilasimme töihin noutoruokaa Ravintola Roustista. Rohkaistuin maistamaan enisimmäisen kerran karitsaa. Varsinaista lammasta en ole vielä maistanut.

Uusi ruoka-aine, josta teen joko pyöryköitä, pihvejä, mureketta tai pataa. Miten maustan? Ei hätää. Käännyin sisareni pojan puoleen, joka on ammattikokki. Itse olin ajatellut suolaa, rouhittua mustapippuria, sipulia ja valkosipulia. Sisareni poika täydensi yrttejä: rosmariinia, timjamia, oreganoa.

Oliko se salaliitto?

Suomen tasavallan hallitus pääministeri Sanna Marinin johdolla valmisteli liikkumisvapautta rajoittavaa lakia. Kuten tiedotusvälineistä olemme saaneet kuulla ja lukea, niin pieleen meni. Perustuslakivaliokunta näytti punaista valoa. Stop!

Asiantuntijoina valmistelussa olivat ministeriöiden virkamiehet ja laillisuuden valvojana oikeuskansleri Tuomas Pöysti. Silti tuli sutta. Miten se on mahdollista?

Minulle tuli mieleeni salaliiton mahdollisuus. Entä jos virkamiehet ja oikeuskansleri olivat tahallaan johtaneet ministereitä harhaan, jotta hallitus epäonnistuisi tämän(kin) lain valmistelussa? Entä jos tarkoituksena oli kaataa hallitus saattamalla se mahdollisimman epämukavaan ja tukalaan tilanteeseen?

No, en minä oikeasti tällaiseen usko. Kyllä kyse oli virkamiesten ja oikeuskanslerin osaamattomuudesta, kuten monet oikeusoppineet ovat julkisuudessa puhuneet, tai jostain muusta. 

Jos kyse oli osaamattomuudesta, mietityttää, mitkä ovat ne kriteerit, joilla ministeriöiden korkeat virkamiehet ja oikeuskansleri valitaan. Vai onko kenties sittenkin niin, että kyse on heidän uupumisestaan valtavan työtaakan alla, jolloin kaikkea ei yksinkertaisesti huomaa?

Oliskohan tässä työnohjauksen paikka?

Se oli siinä!

Se oli siinä. Nimittäin työurani. Tänään oli viimeinen työpäiväni ennen viimeistä vuosilomaani. Ajatukseni ovat sekaiset ja ristiriitaiset. En vielä tiedä, mitä ajatella ja mitä tuntea.

Eilen juotiin läksiäiskahvit sen porukan voimin, joka sai olla paikalla koronan vuoksi - muut taisivat olla pelaamassa nimittäin korona-peliä. Vähän pelkäsin etukäteen, että olen kuin vesiputous. Pari liikutuksenhetkeä oli kahvipöydän ääressä, mutta muutoin oli ihana ja rento tunnelma. 

Jouduin toteamaan, että olivat pomo ja työkaverit kuunnelleet, mitä olen vuosien saatossa höpöttänyt, ja painaneet mieleensä. Sieltä niitä tuli takaisin mukavina ripauksina.

Itku tuli, kun oli kahdenkeskisiä hyvästejä. Ei onneksi kuitenkaan jättöjä.On hyvä tietää, että ne ihmiset ovat olemassa.

Kun tänään pääsin autooni ja käänsin sen nokan kohti vapauden tuulia, niin silloin alkoivat taas itkunpyrskähdykset. En ollutkaan niin tomera kuin aiemmin luulin.

Itku oli pakko pysäyttää, jotta selvisin kunnialla kaupassakäynnistä.

En ole koskaan kirjoittanut päiväkirjaa. Tämä blogini on vähän siihen suuntaan. Kun olen nyt uuden elämänvaiheen edessä, puran tuntojani ja ajatuksiani täällä. Itsestäni ainakin on hyvä tietää jälkikäteen, miten tässä kävi. Ja jospa joku muu saa vinkkejä tai luottamusta, että ei siinä niin pahasti käynytkään. Toivottavasti.