Tuntematon sotilas

Olen katsonut kaikki kolme elokuvaa, joiden pohjana on Väinö Linnan kirja Tuntematon sotilas: Edvin Laineen, Rauni Mollbergin ja Aku Louhimiehen. Nyt olen katsonut Yle Areenasta Louhimiehen versiosta tehtyä sarjaa.Viidestä osasta kaksi on katseltu.

Kaikkien näiden elokuvien ja tämän sarjan kohdalla olen tuntenut itseni hämmentyneeksi. Miksi nämä elokuvat on tehty?

Kunnioitetaanko niillä Väinö Linnaa, sodissa kuolleita ja elävinä selvinneitä sotasankareita, itse sotaa? Varmaan kaikkia muita, mutta toivon, että ei itse sotaa.

Laineen ja Mollbergin elokuvien katsomisesta on sen verran pitkä aika, että en tohdi suuria mielipiteitä niistä ilmaista. Ne olivat sekä erilaisia että samanlaisia. Olihan kyse saman romaanin filmatisoinnista.

Eikä Louhimiehen elokuvakaan poikkea niistä. Kaikki kolme on tehty eri aikakausina, mutta se ei näy niissä. Vai näkyykö - siis sisällöllisesti? Itse asiassa olen miettinyt, tarvittiinko enää tätä Louhimiehen elokuvaa ja sarjaa. Toiko se jotain lisäarvoa sodan ja kärsimyksen näkemiseen? Toiko se lisäarvoa Linnan romaanin tulkintaan?

Minulle sota on vastenmielinen. Se aiheuttaa ihmisissä valtavaa kärsimystä, tuskaa, epätietoisuutta.Siinä kärsivät rintamalla olevat ja kotijoukot - niin omalla puolella kuin vastapuolella.

En voi olla vertaamatta sotaa rauhan ajan väkivaltaan, etenkin lapsiin kohdistuvaan. Jos aikuiset pahoinpitelevät lapsia, niin lapset traumatisoituvat vakavasti. Kuten sotilaatkin.

Jos sotilaat voivat "riemuita", kun sodan toinen osapuoli ei osunutkaan, niin lapsi ei voi. Jos lapsi pääsee pakoon lyövää aikuista, niin riemu ei ole päällimmäinen tunne. Pelko, ahdistus, tuska seuraavaat pahoinpideltyä lasta myös silloin, kun häntä ei lyödä.

Sama koskee aikuisia, jotka joutuvat pahoinpidellyiksi rauhan aikana. 

Riippumatta siitä, milloin väkivaltaa kohdistetaan toisiin, se on väärin. Myös sota. Ihan kaikella kunnioituksella niitä kohtaan, jotka on pakotettu rintamalle.

Toivon, että Laineen, Mollbergin ja Louhimiehen elokuvat on tehty sotaa vastustamaan. Ihan aina ei tämä välity niistä, ainakaan minulle.

Hullu, sairas, välinpitämätön vai mitä?

Donald Trumpin presidenttikausi päättyy vajaan kahden kuukauden kuluttua. Onneksi. Uusi presidentti Joe Biden astuu virkaansa 20.1.2021.

Olen kovasti ihmetellyt ja miettinyt Trumpin käyttäytymistä. Hän toiminut erittäin vastuuttomasti ja omavaltaisesti koko virkakautensa ajan demokratiaa halveksuen. Hän on vaurioittanut, ja vaurioittaa edelleen, Yhdysvaltoja, sen kansalaisia ja kansaivälisiä suhteita.

En muista "törmänneeni" Trumpiin ennen hänen presidenttiyttään. Hänen virkakautensa aikana olen lukenut  aika paljon siitä, että "aiemmassa elämässään" "tv-tähtenä" hän olisi ollut samanlainen tökerö pöyhkeilijä kuin nyt.

Onko Donald Trump hullu, sairas, välinpitämätön vai mitä? Onko hänen persoonallisuutensa jotenkin häiriintynyt? En osaa sanoa. Eikä ainakaan hänen mahdolliset sairautensa ja persoonallisuuden häiriintynet piirteensä selviä, koska kaikki hänen lääkärinsä antavat vain myönteisiä lausuntoja. Luulen, että eivät uskalla muuta lausua.

Huolestuttavaa on, että hän on onnistunut saamaan lähipiirinsä käyttäytymään samalla tavoin. Onko hän sairastuttanut lähipiirinsä? En osaa vastata. Olen huolissani hänen nuorimmasta pojastaan, jolla olisi vielä mahdollisuuksia terveeseen elämään.

Onneksi iso osa hänen hallinnostaan on ymmärtänyt, että vallan vaihdos on väistämättä edessä, ja on ryhtynyt asianmukaisiin toimiin. 

Monet konservatiiveista myös ymmärtävät tämän. Äänten uudelleen laskijat eivät ole taipuneet Trumpin painostukseen. 

Donald Trump saa häipyä vallasta! Kauan eläköön demokratia!

Johan on ilmoja pidellyt

Torstaina 19.11.2020 oli myrskyävää, ulkona, ei sisällä kotona. Koko päivän ja koko illan kuuntelin tuulen voimaa. 

Koko päivän? Kyllä. Olin kotona, mutta en lomalla. Oli etätyöpäivä.

Aika usein olen hymähdellyt myrskyvaroituksille. Nehän kuuluvat rannikkoseudulle. Torstain jälkeen en enää hymähtele. Oli sen verran vakuuttavaa se tuulen voima.

On niitä ilmoja pidellyt ennen ja jälkeen. Tänään sunnuntaina kun heräsin, niin olipa satanut lunta. Lauantai-iltana alkoi, ja sateli pitkin yötä, oletan, koska sen verran sitä oli.

Kun päästin koirani pihalle, tulos näkyi vain osittain. Etupihan puolella oli enemmän. Ainakin siltä tuntui. Ehkä siksi, että minunkin piti mennä ulos. 

Viime talvena olin sen verran "kiireinen", etten aina "ennättänyt" lakaista lumia etukuistilta ennen töihin lähtöä. Lopputulos oli karmaiseva. Lumi tallaantui tiukkaan ja oli liukasta sopivien säiden tultua. Useamman kerran jäähakkuri pääsi töihin.

Päätin, että ei enää jatkossa. Ainakin näin vapaa-päivänä pidin lupaukseni. Kun lähdin hakemaan postia, ensin harjasin (oikeammin yritin harjata) kuistin ja portaat. Märkää lunta oli sen verran, että harjaamisesta ei tullut kunnon tulosta.

Kun palasin lehdenhakumatkalta, otin varastosta mukaani lumentyöntimen. Sen terällä sain loput, jo paakkuntuneet lumet pois.

Erilaisia sääilmiöitä on ollut ennenkin, jopa vuosikymmeniä sitten. Vähän yli kymmenvuotiaana olin vanhempieni kioskissa töissä. Eräänä päivänä oli kova ukkosilma. Vettä satoi rajusti. Rakastin sitä ääntä, saalamointia. Pidin kioskin lasiluukun avoinna, jotta sain nauttia sisään tulvivasta koivunlehtien tuoksista. Mitä luonnon voimaa!

Myöhemminkin olen nauttinut sateesta, ukkosesta, salamoinnista. Muistaakseni olin lukio-ikäinen, kun lähdin hyvällä säällä pyöräilemään. Tarkoituksenani oli ajella muutama kymmenen kilometriä. Reilun kymmenen kilometrin jälkeen sää muuttui rajusti.

Tuuli alkoi tuivertaa, puhalsi kovasti. Alkoi sade, joka yltyi hyvin nopeaan. Nousi ukkonen. Se ärähteli, salamat rajähtelivät ja valaisivat taivaan. 

Nautin siitä kaikesta. Siinä oli jotakin voimaa antavaa. Jalkani tahkosivat pyörän polkimia. Eteenpäin, eteenpäin.

Matkani katkesi, kun edessä alkoi olla yhä enemmän tielle kaatuneita puita. Totesin itsekseni, että nyt kannattaa lähteä kotia kohti.

Vaikka olen tällainen ukkoshullu, ja muidenkin ilmojen hullu, niin se ei tarkoita, ettenkö olisi huolissani ilmastonmuutoksessta. Nykyään vallalla olevat säiden ääri-ilmiöt pistävät miettimään.

Nauru ei kuulu työpaikalle

Työelämästä kantautuu mitä eriskummallisimpia asioita. Viimeisimmäksi kuulin yhden esimiehen sanoneen työntekijöilleen, että nauru ei kuulu työpaikalle.

Meni jonkin aikaa nieleskellessä, kun en tiennyt, purskahtaisinko itkuun vai nauruun. Nauru voitti. Oli sen verran käsittämätön asia.

Mitä ihmettä tämä esimies oikein ajatteli?! Vai ajatteliko laisinkaan? Eihän nauru esimiehen irvokkaalla käskyllä lopu. Nauru on työyhteisöjen voimavara. Kun tekee henkisesti tai fyysisesti raskasta työtä, niin kuormitus pitää saada purkaa.

Paras ja turvallisin paikka on työpaikka, jossa on ne tutut työkaverit. Kuormituksen purkamista tarvitsee koko työyhteisö.  Kollektiivinen nauru on parasta terapiaa. Ei tarvita työpsykologeja eikä muita terveydenhuollon palveluja, kun saa ”räjähtää” oikein kunnolla. Ei ainakaan niin usein. Ja on työnantajalle ilmaista.

Toki työnantaja voi pyrkiä estämään nauramisen eri keinoin. Tehdään taukotiloista avoimia, ovettomia, ja rakennetaan viereen avokonttori. Ei silloin voi nauraa, kun toiset tekevät vieressä töitä. Pitää kunnioittaa työrauhaa.

Mutta onko työnantajalla oikeutta määrätä työntekijöiden omasta ajasta, ruokatauosta? Onko työnantajalla oikeus esimerkiksi kieltää puhumasta joistakin tietyistä asioita taukohuoneessa, työntekijän omalla ajalla? Saako työnantaja määrätä, että tauolla ei saa nauraa eikä itkeä?

Toivottavasti tämä naurun kielto ei ole levinnyt kovin laajalle. Toivottavasti, siellä, missä kielto on astunut voimaan, kielto puretaan.

PT

Mitä ihmettä? Mikä tuo PT oikein on? Moni teistä lukijoistani saattaa luulla sen liittyvän koko nimeeni. Partsu. Ensimmäinen ja neljäs kirjain.

Ehei! Ei sinne päinkään! Sain tänään työkavereiltani uuden tehtävän eläkepäivilleni. Personal Trainer. Suomeksi lienee persoonallinen treenari, persoonien tukihenkilö tai persoonan treenaja. Itse kallistun tuon toisen kannalle.

Mutta miksi ihmeessä moinen tehtävä? Sanovat, että minua saattaisi tarvita, jos työnantaja kutsuu nykyisiä työkavereitani puhutteluun syystä tai toisesta.

Koska tiedän, että heitä syytettäisiin ihan väärin perustein, olisin kertomassa totuuden. Voisin ladata täysillä, sillä minulla ei olisi enää mitään menetettävää. Olisin niin sanotusti turvassa. Saisin jakaa oikeutta - puolustaa viattomia ihmisiä.

Aika makeelle tuntuu tämä ajatus.

Tikku silmään tai nenään

Eilen keskiviikkona kävin koronatestissä. Ei minulla ollut muita oireita kuin vähän nenästä erittyvää nestettä. Nuhaksi kai sitä kutsutaan. Vaikka minusta se ei ollut edes sitä.

En kuitenkaan jää miettimään tätä asiaa. Astmaatikolla ja allergikolla voi olla vaikka minkälaisia oireita, jotka muistuttavat nuhaa, flunssaa ilman kuumetta.

Työni vuoksi terveysasemalta minulle kuitenkin annettiin aika testiin. Ihan hyvä. Ei tarvitse miettiä. Testin tulos oli negatiivinen.

Kun asiasta iloiten kerroin melkein kaikille lähipiiriini kuuluville, yksi työkavereistani (eri yksiköstä) ja samalla ystäväni vastasi viestillä.

Arveli minun saaneen tikun silmään. Toinen työkaverini (myös kanssani eriyksiköstä, mutta vastaajan kanssa samasta) oli hänkin käynyt koronatestissä. Oli kertonut, että oli saanut tikun silmään. Onnekseni minä en saanut. Sain sen vasempaan sieraimeeni.

Niin minä kuin toinen testissä käynyt olemme reippaasti alle 160 cm pitkiä (lyhiytä?). Minä (noin 155 cm) pari senttiä pidempi, hän pari senttiä lyhyempi.

Oli ihan pakko vastata viestin lähettäjälle toisen testissä käyneen olevan niin lyhyen, että silmän ja sieraimen korkeutta on vaikea arvioida. 😂

Rakas työkaverini, kannattaisi olla pidempi. Vaikkapa 160 cm.

Raskaana?

Olen ollut viime aikoina huolissani itsestäni. Olenkohan raskaana?

Olen perso suolaisille herkuille. Nyt tämä himo niitä kohtaan on kasvanut. Suorastaan räjähtänyt. Viikonloppuna ostin muun muassa (kolme purkkia!) chipsejä, joita taloudestani ei normaalisti löydy.

Suolakurkkuihin isken hampaani enemmän kuin suurella innolla. Minulle eivät kelpaa mitkään purkissa olevat valmiiksi viipaloidut mukamas suolakurkut, jotka ovat enemmäkin makeita kuin suolaisia.

Kaupan tynnyreistä ammennan kokonaisia kurkkuja. Mieleni tekisi syödä ne siltä seisomalta, mutta pitäähän ne ensin maksaa.

Eikä tässä kaikki. Myös makean nälkä on tullut mukaan kuvioihin. Normaalisti minulla ei ole kotona mitään makeaa. Makeat herkkupalat kuuluvat minulla seurassa nauttimiseen. Työpaikalla, kyläillessä, harrastusten parissa. Ja nykyään yksin kotona koiran kuolatessa vieressä.

Nämä pahkeiset makeat suorastaan hyppäävät ostosteni joukkoon, vaikka en haluaisi. Ostan lakritsia, salmiakkia, suklaata. Melkein ihan mitä vain. Olen ostanut voisilmäpullia, muita pullia, munkkirinkilöitä.

Aloin jo epäillä olevani raskaana. Sitten onneksi järki voitti. Tällä iällä ja hmmm... (en taida paljastaa sen enempää) raskaus on mahdoton.

Hyvä näin. Lapsi parka joutuisi sietämään äkäistä vanhaa akkaa, joka ei välttämättä kestäisi siihen saakka, kunnes hän on täysi-ikäinen. Akka ei kestäisi ehkä ainakaan täysissä ruumiin ja sielun voimissa.

Jos / kun en ole raskaana, mikä ihme minua vaivaa? En osaa sanoa.

Eläkkeellä ilmaista rahaa

Tässä viikonloppuna vaihdoin kuulumisia erään nuorehkon henkilön kanssa. Hänen ja hänen perheensä kuulumisten lisäksi puhuimme minusta.

Kerroin, että työtä ja vapaa-aikaa on sopivassa suhteessa. Harrastuksiakin on. Nautin olostani. Valmistaudun ensi kesänä, heti kesäkuun alussa, alkaviin eläkepäiviini.

Valmistautumiseni alkoi jo parisen vuotta sitten. Olin saanut eräältä ystävältäni hyvän vinkin, että kannattaa aloittaa hyvissä ajoin.

Oli muuten hyvä vinkki. Olen selvitellyt käytännön järjestelyjä niin eläkeyhtiöltä kuin työnantajaltajani. Ne ovat jo "selvää pässin lihaa".

Henkinenkin valmistautuminen on kunnossa. Omalla toiminnallaan työnantajani on tietämättään sitä tukenut. Päätökseni siirtyä eläkkeelle heti, kun se on mahdollista (63 v ja 9 kk) vain vahvistunut vuosien (lue kolmen vuoden) saatossa. Ei ole tarvetta eikä syytä jatkaa työelämässä.

Uusi aikakausi odottaa.

Mutta siitä ilmaisesta rahasta. Suorastaan järkytyin keskustelukumppanini sanoista, että eläke on ilmaista rahaa. Siis miten?

Sanoin topakasti, että ei ilmaista vaan ansaittua rahaa!

Olen tavalla tai toisella ollut työelämässä mukana jo 11-vuotiaasta saakka. Ensin vähemmän, sitten enemmän. Välillä sekä opiskellen että työssä käyden. Välillä jopa niin, että opiskelin kokoaikaisesti ja tein töitä kokoaikaisesti.

Olisinkohan tehnyt oman osuuteni ansaitakseni eläkkeeni?

Eläkettä ei aina tarvitse ansaita kovasti työtä tekemällä vieraan palveluksessa tai omassa yrityksessä. Sen voi ansaita vaikkapa hoitamalla lapsensa kotona, ja sitten hoitamalla lastenlapsiaan.

Niitä, jotka näin tekevät, ei pidä syyllistää. He saavat "rangaistuksensa" pienen kansaneläkkeen muodossa ja seisomalla "leipäjonoissa". Onko se oikein?

Eläke ei ole ilmaista rahaa. Meistä jokainen on osuutensa tehnyt sen saamiskesi.

Onneksi keskustelukumppani ymmärsi, kun totesin eläkkeen olevan ansaittua rahaa!

Järki ja äly voittivat sittenkin

Monien muiden suomalaisten ja muiden maiden kansalaisten tapaan olen seurannut Yhdysvaltojen presidentin vaaleja. En jokaista käännettä, mutta tiiviisti. Välillä iloisena, välillä kauhuissani.

Kauhu väistyi, kun uutinen Joe Bidenin voitosta lopulta tuli. Järki ja äly voittivat sittenkin Yhdysvalloissa. Trumpin kausi on ollut sen verran epävakaa, että siitä on ollut pelkästään haittaa Yhdysvalloille ja koko maailmalle. Onneksi ei peruuttamattomasti.

Jo nyt Joe Bidenin ilmoitukset palata takaisin mukaan kansainvälisiin sopimuksiin kertoo, että on lupa odottaa parempaa ja vakaampaa.

Toivottavasti Trump kuuntelee itseään viisaampia ja myöntää vaalitappionsa.

Trumpin läheiset ovat kertoneet (nimettöminä) tiedotusvälineille, että presidentin valitukset oikeuteen vaalituloksesta antavat hänelle kunniallisen mahdollisuuden väistyä syrjään.

Kunniallisempaa olisi, jos hän myöntäisi rehellisesti vaalitappionsa.

Tammikuussa virkaan astuvassa USA:n presidentissä on näkynyt iso muutos. Harmaa, lähes alistuneen oloinen vanhus on muuttunut valoisaksi ikäihmiseksi. 

USA:n vaalit olivat merkitykselliset myös siksi, että varapresidentiksi nousee ensimmäistä kertaa nainen.

Onnea Joe Biden ja Kamala Harris! Täältä Suomen syrjäkyliltä.

Että minä säikähdin

Tänään minulla oli outo tunne lähes aamusta alkaen. Huippasi, pää ei ollut oma itsensä, jalat olivat aika vetelät, kuin makaroonia.

Kummastelin itsekseni. Ajattelin, että kyllä tämä tästä. Ei meinannut mennä ohitse. Ei vielä iltapäivälläkään neljän tienoilla.

Huolestuin. Suorastaan säikähdin. Nyt on jotain todella pahasti pielessä. Onko aivoissa tai verenkierrossa jotain, minkä vuoksi kannattaisi olla yhteydessä omaan lääkäriin? Pettävätkö jalkalihakset tai -hermot?

Päätin vielä odotella. Annoin koiralleni ruoan ja jälkiruoaksi piimää. Päästin sen (vai pitäisikö sanoa hänet) ulos aidatulle pihalle, isolle sellaiselle. Ei siis syytä eläinsuojelullisiin toimenpiteisiin. :)

Sitten minä tajusin. En ollut syönyt koko päivänä mitään! Etätyöpäiväpahkeinen sotki taas kerran kaiken.

Aamulla nukuin niin pitkään kuin mahdollista. Työkoneeni olin viritellyt jo edellisenä iltana niin valmiiksi kuin mahdollista. Etätyöyhteyden luominen vie aina aikaa, joten sen vuoksi kirjauduin töihin pari minuuttia yli aamukahdeksan.

Siinä se päivän rumba alkoi. Tanssii tähtien kanssa -ohjelman väki voisi olla kateellinen tällaiselle työrumballe. Siinä huonompijalkaisenkin jalka nousee ja laskee ihan oikein ja oikeaan tahtiin. Ehkä sittenkin hieman liian nopeasti ja vääriin paikkoihin. Vaikkei ketään tapaakaan.

Etätyö vei mennessään. Vain pienet vessatauot. Kun ei ollut työkavereiden "pakottavaa" painetta tavata heitä tauoilla, tauot jäivät pitämättä. Myön ruokatauko nälkäiseltä Partsulta.

Tajuttuani tilanteeni oikean laidan ryhdyin korjaustoimiin. Pikaisella silmäyksellä jääkaappiin löysin "pikaruokaa": nakkeja, jotka lämpiävät nopeasti mikroaaltouunissa. Levitettä ja tuorekurkkuja. Kuivamuonakaapista lähiruisleipää, jota lämmitin leivänpaahtimessa. Elämä pelastui!

Huomiselle olen levitellyt muistilappuja joka paikkaan. Aamupesun jälkeen aamiainen. Kahvi- ja ruokatauot kuin olisin varsinaisella työpaikalla. Lappuja löytyy työkoneesta, työhuoneen ovesta, vessan ovesta, miltei joka paikasta, missä ehkä liikun, kun on pakko nousta työtuolilta.

Vielä/enää kaksi, kolme yötä

Kun tässä lasken öitä johonkin, niin kyse ei ole todellakaan joulupukista ja minun huonosta laskutaidostani. Kyse on tietenkin Yhdysvaltain presidentin vaaleista. Itse vaalit on tiistaina 3.11. ja tulos tullee keskiviikkona 4.11.2020.

On suorastaan jännittävää, kumpi tulee valituksi - Biden vai Trump. Molemmat ovat huonoja valintoja, mutta huonoista vähemmän huono on Biden (äänetään Baiden tai suomalaisittain Biden, ei Bidè). 

Tällä hetkellä Biden on johdossa selvästi. Tänä päivänä aamulla Helsingin Sanomissa oli arvio, että hän olisi saamassa sen maagisen valituksi tulemisen rajan yli 270 valitsijaa. Nyt HS:n mukaan tilanne näyttäisi olevan 258 - 121 Bidenin hyväksi.

Toteuttaako Trump uhkauksensa olla luovuttamasta valtaa, jos hän hän häviää? Se jää nähtäväksi. Vesa Sirèn kirjoittaa tänään HS:ssa, että meidän tulee kiittää Donald Trumpia useiden vaalilupausten pettämisestä. 

Mitä tarkoittaa Trumpin toteamus, että "he kaikki kuolevat" ja "koko maa" menee päin helvettiä, jos hänen kautensa päättyy nyt? Sirènin mukaan suurin toive on, ettei tämä lupaus toteudu. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Pahimmassa tapauksessa se tarkoittaa, että ydinasevaltion johtaja preidentti suistaaa koko maan helvettiin - ja samalla koko maailman. 

Jos Trump tulee valituksi, maailma saa pelätä edelleen. Jos hän ei tule valituksi, maailma saa silti pelätä. Onhan hän ilmoittanut, ettei hän suosiolla luovu vallasta.