Että sellaista

Koulussa olin keskinkertainen oppilas, menestyksen puolesta. Seiskaa, kasia, joitakin numeroita vähän enemmän, joitakin vähemmän

Luonteeltani olin hiljainen, ennen kaikkea ujo. Näin jälkikäteen ajateltuna oli minussa jotain rohkeuttakin.

Että sellainen oppilas.

Kansakoulussa (toivottavasti nuoret lukijani tietävät, mikä kansakoulu oli) noudatin ohjeita. Menin muiden mukana, siellä perässä. Olin ilonen, kun oli joitakin kavereita.

Ensimmäisellä, toisella luokalla yhden luokkakaverin äiti toimi samassa yhdistyksessä kuin oma äitini. Me lapset olimme kokouksissa mukana. Kerran kokous pidettiin tämän kaverini kotona. Hän kysyi minulta, tykkäänkö korvapuusteista. Olin järkyttynyt. Minulle korvapuusti oli lyönti korvalle (vaikka ei minua lyöty). En tiennyt mitään siitä herkullisesta pullasta nimeltä korvapuusti.

Kolmannella ja neljännellä luokalla aloin kehittyä nopeammin kuin muut luokkatoverini. Aloin peitellä kehittymistäni ja kuljin kädet kehittyviä rintoja peitellen. Ja siinä ryhtini meni kasaan.

Onneksi minulla oli aivan ihana opettaja, Irja Kivinen. Kerran hän pyysi minut käytävälle ja kertoi, että minun kannattaa olla ylpeä kehittymisestäni. Olin tulossa naiseksi aiemmin kuin muut ikätoverini, ei tarvitse hävetä. Siitä selkäni suoristui, enkä enää hävennyt itseäni.

Keskikoulun kävin kaupungin toisella puolella, koska vanhin sisareni oli valinnut sen oppipaikakseen. Sisarusalennus piti saada. Ihan ymmärrettävää. Isäni oli rakennusmies ja äitini tehdastyöläinen. Rahaa ei ollut liikaa. Herkkunälkään kotiin ostettiin kaksi lakritsipatukkaa, jotka puolitettiin neljän siskoksen kesken.

Keskikoulun aikoihin kiinnostukseni yhteiskunnallisiin asiohin heräsi. Osallistuin Teiniliiton toimintaan melko aktiivisesti. Meillä silloisessa Pielisjoen yhteiskoulussa keskustelu asioista oli todella mielenkiintoista.

Lukiossakin pärjäsin, siis keskitasoisesti. Joissakin aineissa paremmin, joissakin heikommin. Siihen aikaan oli varaa valita kieli-, reaali- tai matematiikkalinjan välillä. Valitsin tuon viimeisen.

Jo ensimmäisen lukiovuoden jälkeen luokanvalvojamme Asko ehdotti, että vaihtaisin joko kielilinjalle tai reaalilinjalle.

Opiskelin vapaaehtoista kieltä kielilinjan mukana. En halunnut sinne. Tyttöluokalle. Katsoa napitin lähes kaksimetristä opettajaani silmiin (olin ja olen edelleen alle 160 senttiä pitkä) ja sanoin, että en minä sinne kanojen joukkoon halua. Nyt nämä sanat hävettävät. Valinta ei.

Reaalilinjallekaan en halunnut. Minusta matematiikkalinja antoi ainoat oikeat mahdollisuudet elämälle.

Lukion toisen luokan jälkeen opettajani Asko ehdotti, että jättäytyisin luokalleni. Mahdollisuuteni selvitä ylioppilaskirjoituksista pitkän matematiikan kohdalla olivat heikot. Kieltäydyin.

Kirjoitusten jälkeen Asko-opettajani sanoi, että olin tehnyt kymmenestä tehtävästä tasan kolme oikein ja seitsemän väärin. Hän voisi yrittää ehdottaa jostain väärästä tehtävästä antaa minulle pisteen, mutta se ei menisi läpi.

Taas minä tuijotin häntä alhaalta yläilmoihin. Sanoin, että jos kerran ylioppilakirjoitukset menevät läpi, niin se riittää minulle.

Valkolakin pistin päähäni toukokuussa 1979. Ja elämä odotti.

Voisi luulla, että pitkän matematiikan linja lukiossa olisi antanut minulle joitain kunnon valmiuksia matemaattisessa ajattelussa. Joissakin asioissa ehkä, mutta ei kaikissa.

Ihmettelin tänään työkaverilleni, että miksi nettopalkkani on suurempi kuin aiemmin, vaikka veroprosentti nousi. Järkevänä ihmisenä hän vastasi minulle, että jos bruttopalkka nousee, niin yleensä myös nettopalkka nousee, ellei osu juuri rajamaille.

Näinhän se on. En palauta "liikaa" saamaani palkkaa työnantajalleni.

Että sellaista.