torstai 26. syyskuuta 2019

Kadonnut biojäteastia

Viime perjantaina biojäteastiani katosi. Ei minulta, mutta Puhas Oy:n jäteauton kuljettajalta. Enpä olisi uskonut.

Olin lähdössä töihin aamulla seitsemän aikaan. Peruuttaessani autoani autokatoksesta kuulin piippauksia, jotka olivat merkki peruuttavasta isosta autosta. Arvasin jäteauton saapuvatn.

Jäin kiltisti odottamaan. Sieltä se auto peruutuspeilin ja sivupeilien näkymään ilmestyi. Oikeasta sivupeilistä näin, kuinka kuljettaja tyhjensi jäteastian auton suureen nieluun.

Vasta illalla kotiin palattuani tajusin, että tyhjennetty oli vain poltettavan jätteen astia. Biojäteastiassa olivat vielä kaikki ne hedelmien ja perunankuoret, suodatinpussit kahvinporoineen sekä muut kyseiseen astiaan kuuluvat biojätteet. Ei siis tyhjennetty. Vuorossa olikin auto, joka keräsi niin sanotun sekajätteen, biojätteen keräsi toinen.

Viikonloppuna annoin palautetta Puhakselle sähköpostitse. Vastaukseksi sain, että kuljettaja ei ollut löytänyt biojäteastiaani! Olin ihan äimänkäkenä.

Siis mitä? Piti mennä ihan pihalle tarkistamaan, olinko nähnyt näkyjä. Olinko seonnut aivan täysin? Aamulla töihin lähtiessäni astia oli paikallaan. Niin oli muuten vieläkin.

Siis uudestaan sähköpostia kirjoittamaan. Kerroin, että siellä se biojäteastia nököttää poltettavan jätteen astian vieressä talousrakennuksen edessä. Siis sen astian vieressä, joka aamulla tyhjennettiin!

Viestiä kirjoittaessani hoksasin mainita, että meidän kylällä parilliset talojen numerot ovat vasemmalla ja parittomat oikealla. Siis toisin kuin monessa muussa paikassa kuten maakuntamme pääkaupungissa.

Vaikka minulla ja naapureillani talojemme etupuolella seinässä on selkeästi osoitettu, mikä on numero, niin silti kuljettaja eksyi. Ajoi minun kannaltani väärään pihaan. Siellä kuten muillakin naapureillani on kompostori.

Mutta ei mitään. Biojäte haetaan myöhemmin sovitusti. Onneksi viilenee, niin ei rupea haisemaan. Vai viileneekö sittenkään!

Vastuista ja luottamuksesta Siun sotessa

Siun soten toimitusjohtaja Ilkka Pirskanen lähestyi työntekijöitä videotervehdyksellä. Hänen mukaansa alkuvuosi on mennyt monelta osin hyvin, ja Siun sote menee parempaan suuntaan.

Jos menee hyvin ja parempaan suuntaan, niin mistä tämä henkilöstössä suurta huolta herättävä viesti juontaa juurensa?

Jos kulujen hallinta on ongelma, johto ja luottamushenkilöt kantavat vastuun. Työntekijät eivät ole tulosvastuussa. Talouden ajattelu työntekijöillä ei ole edes aina mahdollista. Perheet tarvitsevat palveluja, ja ne on hankittava, lakisääteisiä kun ovat ainakin lastensuojelussa.

Työnantajalla on vastuu huolehtia, että työntekijät voivat keskittyä olennaiseen. Jos hoitohenkilökunnan pitää siivota ja jakaa ruokaa, niin keskittyminen olennaiseen on kaukana.

Olennainen on jäänyt myös jatkuvien muutosten varjoon. Työntekijät ovat milloin yhden alueen työntekijöitä, milloin toisen. Milloin on yksi esimies, milloin toinen. Oman työhuoneen sijainnistakaan ei aina ole varmuutta.

Järkyttävää, että toimitusjohtaja epäsuorasti väittää työntekijöiden puuhastelevan mitä sattuu. Jos on yksittäisiä työntekijöitä, jotka eivät ole tehtäviensä tasalla, esimiehen vastuulla on puuttua asiaan.

Pirskanen puhuu vastuuttomasta toiminnasta. Kysyy, ovatko oikeat henkilöt oikeilla paikoilla. Minä kysyn, luottaako hän työntekijöihinsä. Arvostaako hän heitä? Koin puheen uhkaavaksi erityisesti lähiesimiehiä kohtaan.

Lainsäädännön noudattamiseksi rivityöntekijöiden lomautukset ja irtisanomiset eivät ole mahdollisia.

Työhyvinvointipäällikön Kati Koppisen kommentti Karjalaisen verkkosivulla oli asiaton. Asioista pitää puhua suoraan. Tapa, jolla Pirskanen asiat esitti, ei paranna työhyvinvointia, päinvastoin!

Odotan mielenkiinnolla rakennemuutosta. Toivottavasti linjaorganisaation suuntaan muokkaaminen tarkoittaa sitä alkuperäistä ajatusta, jonka Pirskanen valitettavasti muutti!

tiistai 10. syyskuuta 2019

Tasavalta sata

Tasavalta sata,
onko tämä rata.
Suora vaiko mutka,
ellei jopa putka.

Onko merkitystä,
ettei tiedä mistä,
kyse onpi tässä.

Suomen rata
ei oo ollut suora.
Mutkaa ja kaarta.
Vettä ja maata
suota ja saarta.

Kalliolle päädyn
ennen kuin jäädyn.
Saanen lujan pohjan
enkä minkään sohjan.

JA niin edelleen.

Jos olisin Jorma Uotinen, sanoisin (suomeksi, en englanniksi), no huono. Mutta kun en ole, sanon, no TODELLA huono.

Ei ole tämä elämäni ensimmäinn räppi, mutta ensimmäinen julkaistu. Ne muut ovat tietenkin parempia. Voittaisin niillä aivan varmasti Suomen räp-Idoli-kilpailun, ellen peräti maailman mestaruutta.

Joka tapauksessa onnea Suomen tasavaltaiselle hallitusmuodolle, joka täyttää tänään sata vuotta!

Rakkaat lukijani. Voitte rauhassa tuntea myötähäpeää. Tälläinen hölmö minä oikeasti olen! :(

Minäkin häpeän itseäni. ;)

lauantai 7. syyskuuta 2019

Sittenkin ruoasta

Kun aloitin tämän blogini kirjoittamisen, niin sanoin yhdelle ystävistäni, etten todellakaan aio kirjoittaa mitään ruoasta. No, nyt sittenkin kirjoitan, vasta muutama kuukausi aloittamisen jälkeen. En kuitenkaan varsinaisia reseptejä tarjoile, ainakaan vielä.

Kävin kesällä erään toisen ystäväni luona. Hänen ja hänen miehensä aikuisia lapsia oli käymässä. Nuorempi sukupolvi oli siirtynyt joko kasvis- tai täysin vegaaniruokavalioon. Pääsin siis maistamaan jotain, jota en ollut aiemmin maistanut. Nuudeleita ja härkistä.

Olin yllättynyt. Miten voikin olla hyvää! Ystäväni ei tarjonnut nuudeleita vedessä lilluvina vaan kuin vaikkapa spagettia konsanaan. Ja se härkis! Se vei mieleni ja kieleni. Tästä intouduin kokeilemaan lihalle vaihtoehtoisia ruokia.

Tein härkistä. Heittelin sekaan sipulia, valkosipulia, tomaatteja, erivärisiä paprikoita, tomaattipyrettä, ainakin. Ja kasvismaustettuja nuudeleita. Voi että oli syötävän hyvää!

Toisen kerran korvasin makaronilaatikossa jauhelihan nyhtökauralla. Muutoin tein kuten ennenkin. Keitin makaronit kasvisliemessä, paistoin nyhtökauraa paistinpannulla. Mukaan panin ainakin sipulia ja valkosipulia, sipuli-ihminen kun olen. Soijakastiketta. Tomaattia. En edes muista, mitä kaikkea yhdistelin. Jokaisen kannattaa käyttää mielikuvitustaan ja seurata omia mielihalujaan.

Näiden ruokien kohdalla törmäsin johonkin odottamattomaan. Töissä lounaan jälkeen vatsani oli tyytyväisen täynnä. Mutta. En ollut ollenkaan väsynyt!

Eilen sovimme yhden työkaverini kanssa, että teemme näin lauantain kunniaksi täytettyä jauhelihamureketta ja perunamuusia. Murekkeeseen täytteeksi ainakin pekonia ja vahvaa Koskenlaskija-juustoa. Minäpä tein, ja varmaan työkaverini. Ei uskalla sopimustamme pettää!

Olen innostunut ruoanlaitosta.Haluan kokeilla erilaisia juttuja. Eineksiin turvaudun enää harvemmin, mutta en niitä väheksy. Ovat ihana helpotus elämässä. Aina kun ei ennätä tai jaksa tai muutoin vain ei viitsi.

En kuitenkaan aio ryhtyä yhden aatteen kannattajaksi. Aion jatkossakin syödä lihaa, kalaa, kasviksia, juureksia, hedelmiä, marjoja, maitotuotteita, leipää - täysjyväruista, -kauraa, joskus täysjyvävehnää, kaikkea mahdollista ihmisruoaksi kelpaavaa! Perunan kunnian haluan erityisesti palauttaa - niin muualta Suomeen tullut kuin se onkin. Ei leviä kuten vieraslajit! Riisiä, makaronia... Vai pitääkö nykyään sanoa pastaa? Vehnäleipää, tarkemmin valkosipulipatonkia syön, kun teen kananmuna-juusto-valkosipuli-majoneesi-tahnaa. Pakko sanoa, nam, tosi hyvää - lauantai-illan herkku, esimerkiksi!

En myöskään aio ryhtyä moraalinvartijaksi ruoan suhteen. Jokainen päättäköön itse, mitä syö.

Se, miksi olen päättänyt syödä vähän kaikkea, johtuu tieteellisistä tutkimuksista. :) Aiemmin on välillä kielletty lähes vaikka mitä (mm. kananmunat) ja välillä palautettu kunnia kielletyille / rajoitettuille ruoka-aineille.Viimeisimmäksi (luin Hesarista) on todettu, että kasvissyöjillä on suurempi vaara saada aivoinfarkti kuin lihansyöjillä, mutta kasvissyöjillä sepelvaltimotaudin todennäköisyys on pienempi. Tuntuu, että mikään ei suojele - eikä välttämättä tapa. Ei kun syömään!


Olen siis päättänyt käyttää tervettä järkeäni ja syödä kaikkea monipuolisesti. Näin mikään ei pääse yllättämään - vai pääseekö sittenkin!?

Ja maailma pelastuu!?

Minäkö elätti - rajua vastakkainasettelua

Viime viikkoina olen törmännyt kummallisiin, tietenkin nimettömiin mielipiteisiin sanomalehti Karjalaisen tekstiviestipalstalla. Kyse on rajusta vastakkainasettelusta julkisen - yksityisen sektorin työntekijät sekä eläkeläiset - nuoret työssäkäyvät.

Yksityisen sektorin, etenkin vientiteollisuuden työntekijät ovat röyhistelleet rintaansa ja väittäneet elättävänsä julkisen puolen työntekijät. Siis mitä?!

Olen kuntayhtymän palveluksessa ja omasta mielestäni hankin itse elantoni, ihan omalla työlläni. Ei ole näkynyt sen enempää paperi- kuin metallimiehiä tai -naisia rahaa tarjoamassa. Ei ole kysytty, saanko elättää sinut!

Valtio nimeltä Suomi tarvitsee viennistä saatavia tuloja. Se tarvitsee myös sisämarkkinoita ja julkisen sektorin tarjoamia palveluita. Ilman julkisten alojen työpanosta maamme ei toimisi sen enempää kuin ilman vientiäkään.

Verotuloilla maksetaan palvelut, joita me kaikki tarvitsemme ja käytämme, niin Pekka Perhetyöntekijä kuin Paula Paperityöntekijäkin. Julkisella puolella työskentelevät maksavat veroja siinä missä muutkin

Nuoret, ja ihan aikuisemmatkin väittävät, että eläkeläiset ovat elättejä. Työssä käyvät maksavat heidän elantonsa, mukamas. Työuransa päättäneet ovat aikoinaan maksaneet oman osuutensa eläkkeistään. Aivan, kuten laki on kulloinkin määrännyt.

Itse olen maksanut jokaisesta palkastani osuuteni eläkekassaan 18-vuotiaasta alkaen. Sittemmin valtio nimeltä Suomi ryösti maksamani ja työnantajieni osana palkkaani maksaman osuuden takautuvasti viideltä vuodelta. Eläkettä alkoikin kertyä vasta 23-vuoden iästä.

Kun sitten aikoinaan jään eläkkeelle, en aio kantaa syyllisyyttä saamastani eläkkeestä. En koe, että sisarteni lapset esimerkiksi elättäisivät minut. Tai naapurini lapset. Ihan olen omalla arvokkaalla työlläni eläkkeeni ansainnut.

Toivon, että tällainen vastakkainasettelu lopetettaisiin, sillä se ei johda mihinkään hyvään. Meitä kaikkia tarvitaan, jos oikein ajatellaan.

torstai 5. syyskuuta 2019

Ikäkriisit

Olenkohan jotenkin epänormaali? Parikymppisenä en edes ajatellut, että pitäisi olla ikäkriisi. Kun lähestyin kolmenkymmenen vuoden ikää, niin olin jo sentään kuullut sellaisen olemassaolosta. En kokenut sitä. Tai sitten en ymmärtänyt, että minulla oli sellainen, jos oli.

40, 50 vuotta. Ei vieläkään mitään ikään liittyvää kriisiä. Tuntui, että elämäni vain paranee ja muuttuu makeammaksi vuosien saatossa.

Ollessani 60-vuotissyntymäpäivieni kynnyksellä ajattelin vahvasti, että nyt se tulee. Se suuri ikäkriisi. Täytyyhän minun ahdistua ikääntymisestäni, kun kerran muutkin ahdistuvat. Tai ainakin väittävät.

Luulin välillä ikäkriisini jääneen työstä johtuneen väsymyksen varjoon, tuossa kuudenkympin tienoilla. Mutta ei sittenkään! Väsymys jäi taakse, mutta ikäkriisi ei vieläkään saanut minua kiinni.

En yhtään vähättele muiden ikäkriisituntemuksia. Ne ovat varmasti totta. Monille ikääntyminen on menetys jostakin. Minulle se on uusia asioita, joihin suhtaudun uteliaasti.

Ehkä olen välttänyt ikäkriisit myös siksi, että kansakoulussa, keskikoulussa ja lukiossa olin todella arka. Vielä lukiossa luokanvalvojani totesi vanhempainillassa, että ok, kunhan tuo joskus aukaisisi suunsa

Iän myötä olen saanut varmuutta. En enää pidä suutani supussa. Ehkä kanssaihmiseni haluaisivat, että edes joskus jättäisin mielipiteeni ilmaisematta. Eivät he ole siitä sanoneet, ainakaan vielä. Voisiko syynä olla, että he pelkäävät minun ilmaisevan mielipiteeni sittenkin? Ja ehkä vielä kirjoittavan sen julkisuuteen? :) Tai sitten he tykkäävät, kun sanon asiat suoraan. Tai eivät vain välitä. Tiedä häntä.

Olen pähkäillyt pienessä ja kovia kaatumisteni vuoksi kokeneessa päässäni, että ikä on tuonut minulle rohkeutta elää ja olla oma itseni. Iän myötä olen oppinut tunnistamaan sen, mitä mieltä oikeasti olen ilman, että tarvitsee miellyttää muita. Iän myötä olen rohkaistunut ilmaisemaan mielipiteeni.

Tai siis jo vajaan neljänkymmenen iässä. Olin maikkarin aamu-TV:ssä kotikaupunkini torilla puolustamassa mielipidettäni kotikaupunkini kalliista ja turhasta hankinnasta. Oli pakko pärjätä, koska kummitustätiasemani oli vaakalaudalla. Kummitustyttöni isä sanoi, että parasta pärjätä, jos meinaat jatkossakin olla kummitustäti. Niin, siis tv-lähetyksestä. Asiasta vastaava varakaupunginjohtaja ei uskaltanut tulla mukaan lähetykseen! Lähetti tilalleen lautakunnan puheenjohtajan.

Ikä ei ole kriisi! Vaikka syntymähetki on yhä kauempana ja elämän päättyminen lähempänä, niin se ei ole kriisi! (Meinasi tulla sana gris, joka jos oikein muistan on ruotsia ja tarkoittaa sika.) Elämä on nauttimisen arvoinen! Elämä on elämisen arvoinen!

Ja muistakaa, rakkaat lukijani, en aio päästää teitä helpolla. Jos minusta itsestäni suinkin riippuu, niin olen ilonanne, riesananne, harminanne, kiusananne, hauskuuttajanne ihan tappiin asti! :)

Siis monia vuosia/vuosikymmeniä. Nämä eivät (!) ole jäähyväiset.

Kyse on ihanasta, vapauttavasta iästä. Ei kriisistä.