Uusia harrastuksia

Taannoinen nojatuolimatkani poiki uuden harrastuksen. Toivottavasti. Pääsin kuntayhtymän kuntosaliryhmään, pieneen sellaiseen, tuonne Hammaslahden puolelle. Minä saatan olla nuorin, mutta en ole tavannut kaikkia.

Tänään olivat ensimmäiset harjoitukset. Fysioterapeutti oli räätälöinyt meille jokaiselle oman ohjelman.

Olen niin pyörryksissä siitä valtavan hienosta tunteesta, joka siinä eri laitteilla puurtaessa tuli, että en muista kaikkea. Jalka-, käsi-, vatsa- ja selkälihakset ainakin saivat kyytiä. Yksi pitkiä selkälihaksia treenaava liike oli vaikea. En saanut paljon rautaa ilmaan. Siinä siis riittää erityistä haastetta.

Toinen uusi harrastukseni on kiipeily. Aivan oikein, luit oikein! Kiipeily. Tosin erittäin pienimuoitoisena. 

Päädyin siihen, kun piti siivota keittiössä yläkaappeja. Sen verran on lukiossa mitattu 157,5 cm:n pituuteni on kutistunut, että tavallinen porrasjakkara ei riitä eikä ole riittävän turvallinen. Siispä tikaskiipeily alkoi.

Tikkaat ovat A-malliset, joiden yläosassa on tasanne, jolla eri osat tukeutuvat toisiinsa ja jolle saa vaikkapa pienen vesiastian. Viisi askelmaa.

Kiipelyharrastuksen aloittelijalle ne ovat ihan riittävän korkeat. Kunhan hieman edistyn, siirryn Penttilän kaupunginosan kiipeilyportaisiin. Meidänkin kylälle ehdotettiin kiipeilyportaita, mutta kyläyhdistyksestä ilmoittivat, että ei ole kiinnostuneita.

Me tavan kyläläiset ihmettelimme, että mistä sellainen tieto. Kyselyä ei ole tehty, vaikka kyläyhdistys niin väittää.

Tärkeä kysymys

Tärkeistä asioista on tärkeää kysyä. Samoin ei ehkä niin tärkeistä, koska ei voi olla koskaan varma, mikä on oikeasti tärkeää.

Loppukeväästä minua alkoi vaivata yksi juttu. Niin paljon siitä esineestä kirjoitettiin lehdissä.

Kyse on parsakattilasta. Lehtien perusteella saattoi olettaa, ettei tankoparsaa voi keittää muutoin kuin varta vasten suunnitellussa kattilassa. Se on riittävän korkea, jotta parsat voivat olla vapaasti pystyasennossa.

Asia huolestutti minua niin paljon, että päätin lähettää kysymyksen siihen liittyen asiantuntijoille.

Onneksi maikkarilla on ohjelma Pitääkö olla huolissaan. Lähetin kysymykseni sinne. Pitääkö olla huolissaan, kun mietityttää, pitääkö tankoparsa keittää parsakattilassa? Voinko kuitenkin keittää ihan tavallisessa kattilassa, jotta ei tarvitse ostaa tätä varten uutta kattilaa?

Lähetin kysymykseni sen verran kauden lopussa, että se ei ennättänyt ohjelmaan mukaan. Nyt odotan jännityksellä uutta kautta. Osaako Pitääkö olla huolissaan -ohjelma vastata kysymykseeni vai jäänkö vaille vastausta? 

Toivon saavani vastauksen. Onhan kysymykseni sen verran tärkeä, ja asia on kaikkia kotikokkeja huolestuttava.

Päiväretkellä Joensuussa

Heinäkuun loppupuolella tein päiväretken Nurmekseen yhden Lieksassa asuvan ystäväni kanssa. Sovimme silloin, että seuraava retkemme vie Joensuuhun. Tänään toteutuimme sen.

Lähdin puoli yhdeksän tienoilla ajamaan kaupungin keskustaan, jonne olimme sopineet treffit noin klo 9.15. Ystäväni saapui junalla Lieksasta.

Koska monet kohteet avautuvat vasta kymmeneltä, kävimme pienellä kaupunkiajelulla, mikä kuluu olennaisena osana matkailuun. Tutuistuimme arkkitehtuuriin uusissa kaupunginosissa, tai ainakin meille vähemmän tunnetuissa.

Aloitimme Penttilästä, jonka jälkeen suuntasimme Vehkalahdelle. Ensin kävimme siellä viimeisimmän työpaikkani pihalla. Esittelin taloa ja aluetta. Tosin olin unohtanut jo osan lastensuojeluyksiköiden nimistä, mikä kertonee hyvin eläkkelle asettautumisestani. Ja sitten kiertelimme asuinalueella.

Vehkalahdelta kohti Karhumäkeä ja sieltä Multimäkeen. Jos muuta emme saaneet tästä niin ainakin sen, että tiedämme millaisiin paikkoihin emme asetu asumaan (jos ei ole pakko). :) Kaikella kunnioituksella. Maalla on mukavaa.

Pistäydyimme Taitokorttelissa, minkä jälkeen lounastimme ravintola Roustissa. Pistämättömän hyvää ruokaa, kuten aina! Sen jälkeen ensin kotileipurin Herkkupajaan leipäostoksille ja sitten uudestaan Taitokortteliin, jossa putiikkien kiertelyn jälkeen pohdimme jatkoa.

Ensin suunnittelimme Pohjois-Karjalan museota. Päädyimme kuitenkin tekemään kuntaliitoksem.

Jos ilomantsilaiset eivät vielä tiedä, niin liitimme heidän kuntansa Joensuuhun. Anteeksi. Olimmehan päiväretkellä Joensuussa.

Ilomantsissa tutustuimme Karhufestivaalin veistoksiin. Uusiin ja vanhoihin, näin päättelimme.

Sinänsä Katri Valan kulttuurikeskuksen pihassa ja lähiympäristössä, myös pitkin pitäjää, sijaitseva näyttely oli mielenkiintoinen. Harmittivat ainoastaan ympäristöön jätetyt puiset lavat, jotka rumensivat maisemaa ja olivat tarpeettomia. Ja vähän jokin muukin häiritsi.

Retki oli antoisa, mukava. Ja kuten ystäväni totei, tärkeintä oli se jutustelu, jota kävimme keskenämme.

Seuraava retkemme kohde on vielä avoinna. Yritämme saada mukaan Polvijärven Sotkumassa asuvan ystävämme. Josko hän pääsisi ruuhkavuosiensa keskeltä meidän eläkeläisten seuraan. Jos ei retkelle, niin ainakin syömään.

Sienisato alkaa olla tallessa.

Kävin tänään hakemassa kantarelleja kaksi sangollista. Ostin ne samalta henkilöltä kuin viime vuonna Tohmajärveltä. Hän sovitti tapaamisemme niin, että minulle tuli ajomatkaa vähän reilu kaksikymmentä kilometriä suuntaansa.

Nyt olen haihduttanut nesteen ihanasta keltaisesta sadosta. Odottaa vielä jäähtymistä ja pakastamista. Pussitettu on. Aika ison määrän laitoin umpiorasiaan jääkaappiin, jotta kantarelleja on huomenna laitettavaksi. Kastiketta tai muhennosta varmaan teen.

Olen käynyt keskustelua valmiista suolasienistä, haaparouskuista. Jos hinnasta pääsemme sopuun, saanen tällä viikolla. Ostan, jos ei ole tuhottoman kallista, sangollisen.

Kun vielä tatteja jostakin saan, niin sienisato on tallessa. Eiköhän niitä löydy torilta, jos en löydä henkilöä, jolta voin ostaa suoraan. Mielelläni maksan torihinnan suoraan kerääjälle.

Maakuntamatkailua, ja ...

Olin eilen perjantaina pienellä lähes koko päivän kestävällä maakuntamatkalla yhden ystäväni kanssa. Sain hänet lopulta lähtemään mukaani.

Matkan varsinainen tarkoitus oli käydä syömässä jossakin. Minun päätökseni oli, että ei Joensuussa. Etukäteen selvitin, mistä saa kasvis- ja kalaruokaa. Tämä ystäväni syö mieluummin niitä kuin punaista lihaa. Minulle kelpaa kaikki, tai ainakin lähes kaikki.

Tärkein kohteemme matkalla oli Puukarin pysäkki Valtimolla. Olin varannut sinne lounaan meille. Ruoka oli hyvää. Paistettua ahventa, lämpimiä kasviksia, mainiota salaattia, sieniä. Onneksi ystäväni ei välitä sienistä, joten sain itselleni kaiken kahden henkilön annoksesta. Oli myös siellä paistettua leipää.

Ensimmäinen välikohteemme oli Kolinportti. Kun ajoimme pihaan, luulimme olevamme väärässä paikassa. Eikös Kolinportin pitänyt olla houkutteleva, hieno matkailukohde? Ei ole ainakaan enää. Hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Ankeaa. Ravintola oli avoinna, mutta ei asiakkaita kuin pari.

Myymälä, josta on ostettavissa niin kunnollisia tuotteita kuin krääsää ja apteekkitarvikkeita, avattiin siellä ollessamme. Ostin hienon mukin ja paistolastan. Ison osan rakennuksesta vei PKO:n Sale-myymälä. Ei houkuttele.

Se alunperin hieno, moderni ja ristiriitaisia tunteita herättänyt rakennus oli kuihtunut täysin.

Suuntasimme Nunnanlahteen, kivimuseoon. Ystäväni etsi pitsakiviä. Ei ollut kukkarolle sopivia. Turhan kalliita.

Seuraava kohde ennen Puukarin pysäkkiä oli puu-Juuka. Ihastelimme sitä. Sieltä löytyi yllättäviä asioita, palveluja taidegalleriaa myöten. Kauan emme voineet olla, koska piti joutua tilatulle lounaalle.

Kun liikenteessä on kaksi fiksua (viksua) naista, niin piti jatkaa uutta reittiä, ei samaa, jottei käy tylsäksi Ja...

Sen saattoi arvata. Ensin uskoimme, että tie, jota pitkin ajelimme, vie kohti kuutostietä. Ehei, ei suinkaan. Eksyimme.

Lopulta epäily kasvoi niin suureksi, että pistin puhelimen navigaattorin päälle. Kun se ilmoitti matka-ajaksi lähes kaksi tuntia - kaksi tuntia Juuasta Valtimolle - oli pakko uskoa, että tie oli väärä. Onneksi autossani on pakki ja rattikin kääntyy, joten palasimme takaisin Juukaan.

Tarkistin tänään kartasta. Se tie olisi vienyt Kaavin ja Juankosken suuntaan. Kauas Valtimolta.

Onneksi tärkein toteutui. Saimme nauttia erittäin hyvästä lounaasta. Ja lähes sovittuun aikaan (meidän syystämme hieman myöhässä).

Kun naurua ei pysty pidättämään

Tässä tällä tai viime viikolla odottelin radiosta Yle Joensuun aamu-uutisia. Joko puoli seitsemältä tai puoli kahdeksalta.

Aamun uutistoimittaja selvisi tehtävästään hyvin. Vaikkakin yhdessä hetkessä hän ei pystynyt pidättämään nauruaan. Enkä sitten minäkään.

Hän uutisoi yhdestä Siun soten nimityksestä. Ihan johtaja-tason nimityksestä. Kesken luennan hän sai valtavan naurukohtauksen. Hän ei pystynyt pidättämään nauruaan. Enkä sitten minäkään, vaikka en tarkalleen tiennyt, mistä oli kyse.

Nauraa kätkäkin niin pirusti. Nauruhan kun tarttuu herkästi.

Aamuohjelman toimittaja selvisi tilanteesta nauramatta, vaikka toinen nauraa pyrskähteli siinä pöydän toisella puolella ja yritti jatkaa uutisten lukemista. Ihailen. Minulle sellainen asiallinen käytös olisi ollut mahdotonta. Olisin lähtenyt nauruun mukaan. Väkisin.

Myöhemmin lähetyksessä selvisi, että uutistoimittajaa oli alkanut naurattaa oma kirjoitusvirheensä. Olisin veikannut kyseistä hienoa nimitystä. Johtaja-titteliä. Oli jotain sinne päin kuten hyvinvointimuutosjohtaja.

Olen saanut pidättelemättömiä naurukohtauksia aiemminkin. Tässä vain yksi niistä.

Työskentelin eräässä keskisuuressa yrityksessä. Minun ja toisen vientisihteerin työpiste oli käytännössä eteisessä. Vastasimme myös vuoronperään yrityksen vaihteeseen.

Erään kerran, kun olin vastuuvuorossa vaihteeseen vastaamisessa iltapäivällä, vastasin kummallisesti. Jos nimeni oli Partsu Partsunen ja työkaverini Leena Leppänen, niin tilanne meni suunnilleen näin.

Puhelimen soidessa vastasin: Firma se ja se, Leena Leppänen. Näin silmäkulmastani, että Leena vilkaisi minua kummastellen. Hänellekö puhelu oli tulossa. Ei ollut, vaan yhdelle firman miehistä.

Olin kuunnellut aamupäivän ajan, kun työkaverini oli vastaillut "Firma se ja se, Leena Leppänen." Tämä toisto oli jäänyt selkärankaani ja aivoihini, joten toistin sitä.

Minua alkoi naurattaa. Nauruun yhtyi työkaverini. En pystynyt pidättämään nauruani, vaan sanoin soittajalle pyrskähdelle, että pieni hetki. Nauru vain valtasi koko tilan.

Myöhemmin en kysellyt kyseiseltä firman mieheltä, mahtoitko soittaja kommentoida käyttäytymistäni vai ei. Eikä tämä mieskään minulle asiaa kommentoinut.

Nauruani en vain pystynyt pidättämään!

Nojatuolimatkalla

Kävin tänään aamupäivästä nojatuolimatkalla. Tavallisestihan nämä nojatuolimatkat tehdään omassa kodissa mukavassa laiskanlinnassa istuen. Minun matkani oli erilainen.

Ennen varsinaisen nojatuolimatkan alkua piti verytellä kunnolla. Koutsini Anne, fysioterapeutti Hammaslahden terveysasemalla, pisti minut tekemään jos jonkinmoisia liikkeitä, seisomaan silmät kiinni, menemään kyykkyyn ja ylös. Mitä nyt fysioterapeutit pistävät tekemään, kun selvittävät asiakkaan taitoja ja kehittymistarpeita, jotta nämä pysyisivät toimintakykyisinä mahdollisimman pitkään.

Kunnon koutsin tapaan Anne otti myös aikaa eri suorituksilleni.

Sitten oli aika aloittaa nojatuolimatka. Siirryimme kuntosaliin. Laitteet olivat toista muuta kuin oman kyläni kuntosalissa. Treenin pääsi tekemään nojatuolissa, siis istuen. Ei tarvinnut jalkaprässiä käyttääkseen kömpiä lattianrajaan. Soutulaitekin oli kohtuullisen korkealla tällaiselle kömpelölle ihmiselle.

Kolmannessa laitteessa piti "nostaa painoja" reisien ulkosyrjällä - jalat tiukasti kiinni toisisaan ja niitä puristavaa prässiä piti saada sivulle, kun samalla edessä olevat painot nousivat ylöspäin.

Sitten oli vielä yksi haaste. Säärien nostaminen istuen ylöspäin, painojen kera tietty. Tässä pitäisi saada tulokseksi oman paino verran rautaa ylös. Tulokseni oli hieman vaatimattomampi. Kaikkiaan tulokseni olivat peremmat kuin arvelin - koutsi joutuikin korottamaan painoja lähtötilanteesta.

Tämä tapaaminen Anne-koutsin kanssa oli toinen. Näillä tapaamisilla oli vakavia seuraamuksia. Ilman suurempaa houkuttelua lähdin mukaan muutaman hengen kuntosaliryhmään. Yksi kerta salilla, yksi kerta Teamsin välityksellä - siis yhteensä kaksi kertaa viikossa syksyn ajan.

Miksi ihmeessä päädyin tällaiseen? Vastaukset ovat selviä. Koutsi on pirun hyvä, osaa innostaa turhia lässyttämättä. Kehuu, kun on aihetta. Sanoo, kun aihetta parantaa jotakin.

Lisäksi itse olen motivoitunut! Kun minulla ei olekaan hermovauriota, josta terveydenhuollossa on minulle puhuttu vuosia, niin uskon itselläni olevan mahdollisuuksia. Jo näillä kahdella koutsin tapaamisella olen huomannut edistymistä liikkumisessani.

Nyt on kiinni vain minusta itsestäni, miten asiat edistyvät. Saattaa minusta tulla vielä kuntosalikuntoilija(kin). 😎 Kunhan ei tarvitse lattianrajassa kömpiä ja rämpiä.

Takaisin koulun penkille

Elokuun alku on sellaista aikaa, että ainakin perusasteen ja toisen asteen oppilaat palaavat takaisin koulun penkille. Toivottavasti, eivätkä oman kodin jollekin penkille etäopetukseen.

Yliopistoissa ja kansalaisopistoissa opetus alkaa syyskuussa. Se tarkoittaa, että minäkin palaan koulun penkille. Pitkästä aikaa.

Olen ilmoittautunut kolmelle Joensuun seudun kansalaisopiston kurssille: espanjan (aamu) päiväkurssille, ilmaisutaidon Vaikuta ja vakuuta -kurssille sekä Aloita kirjoittaminen.

Näistä kaksi viimeisintä ovat lyhytkursseja, joten ne päättyvät ennen kuin saan koiranpennun - jos saan. Se on vielä kasvattajan vallassa. 

Nämä kaksi kurssia kutkuttavat. Ne ovat minulle vieraita. Vaikuta ja vakuuta -kurssilla kouluttajana on itse Tuire Hindikka!

Espanjan kurssista, jolle olen halunnut päästä jo kauan, jää osa oman opiskelun varaan, jos koira tulee taloon. Keväällä jatkan.

On todella mukavaa päästä tapaamaan minulle aivan uusia ihmisiä. Ainakin osa heistä on  tuntemattomia, outoja. Mutta eivät kummallisia. Riittää, kun minä olen outo ja kummallinen. Tai saavat hekin olla outoja. Se on mielenkiintoista.

Käyn vielä katsomassa Itä-Suomen yliopiston avoimen yliopiston kurssitarjonnan. Ehkä sieltä löytyy jotain. Tai löytyy varmasti, mutta nyt elämääni määrittää mahdollinen uusi perheenjäsen. Liikaa  en halua ahnehtia kursseja, vaikka tiedonnälkä onkin valtava.

Meedio

Yksi ystävistäni on Meedio. Hän osasi etukäteen arvata/tietää, että saa kovan kuumeen toisesta koronarokotuksesta.

Hän myös tiesi (?) etukäteen, että en ole kuolemansairas. Toivottavasti oli oikeassa.😎

Lisäksi hän tiesi ennen kuin minä itse, että koiranomistajan elämäni ei ole päättynyt. Hän kirjoitti: "Jotenkin arvasin, että vielä sinulle koira tulee... meedio tietää". Toivottavasti tulee.

Ihan tulee hiki, kun ajattelen seuraavaa visiittiä hänen luokseen. Mitähän hän osaa minulle vielä kertoa minusta? Toivottavasti ei mitään kovin järisyttävää.

Ministerin logiikkaa

Tuore valtiovarainministerimme Annika Saarikko kertoi muun muassa Ylen uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa, että on tärkeää, jotta työttömät ja työpaikat kohtaavat toisensa. Olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä.

"Lääkkeeksi" Saarikko esitti muutoksia työttömyyskorvauksiin. Miten se vaikuttaisi tilanteeseen? Yleensä tällä tarkoitetaan työttömyyskorvausten leikkaamista. Ja jos Saarikko tarkoitti niiden korottamista, niin silti ei tämä "lääke" taida vaikuttaa.

Mietitäänpä. Työttömiä on määrä X ja työpaikkoja määrä Y. X:stä on 70 prosenttia hitsareita ja Y:stä on avoinna saman verran sairaanhoitajien paikkoja. Jos työttömyyskorvauksia leikataan, niin miten se vaikuttaa näiden työttömien ja avoinna olevien työpaikkojen kohtaamiseen. 

Ei mitenkään. Luuleeko Annika Saarikko, että työttömyyskorvauksia leikkaamalla hitsareista tuleekin simsalabim sairaanhoitajia? No, onhan ammattinimikkeissä jotain yhteistä. Ainakin kirjaimet s, a, h, r, t.

Jos mitenkään ymmärrän ministerin logiikkaa, niin se menee näin. Kun työttömältä hitsarilta leikataan korvauksia, niin hän etsii entistä aktiivisemmin työtä. Muuten eivät rahat riitä edes ruokaan.

Kun hitsari lopulta löytää avoinna olevan sairaanhoitajan työpaikan, niin hän hakee sitä. Häntä ei valita, vaikka olisi ainoa hakija. 

Miksi? Siksi, koska hänellä ei ole koulutusta siihen tehtävään. Eikä kokemustakaan siitä. Näin ollen hitsari on edelleen ilman työtä ja sairaanhoitajan paikka edelleen avoinna. Hitsari vain saa vähemmän tukea kuin aiemmin. Ja voi huonosti.

PS - ei se sittenkään päättynyt

Nyt on mukavan turvallinen olo. Juttelin tänään vanhimman siskoni yhden pojan kanssa. Hän lupasi, että jos siskontyttö ei pystykään ottamaan koiraani mahdollisen hankalan tilanteen sattuessa, niin hän ottaa.

Oloni on helpottunut, koska koskaan ei tiedä mitä sattuu. Itseni suhteen olen luottavaisin mielin. Yllättäville käänteille ei mahda mitään.

On myös ihanaa, kun siskontyttö perheineen (mies ja tytär) lähtee hakemaan koiraa kanssani, mikäli se suinkin on mahdollista. Hänen miehensä pyytää työvuorojärjestelyjä, kunhan saan tietää, saanko pennun ja milloin. 

Ongelmani ei ole matkan pituus. Haluan vain takaisin tullessani pitää pentua sylissäni silloin, kun se ei nuku. Päästään heti haistelemaan toinen toisiamme. :) Tarvitsen siis kuskin paluumatkaa varten. Jos siskontyttö ja perhe eivät pääse, niin siskonpoika lähtee, jos työtilanne sen sallii.

Ei se sittenkään päättynyt

Kirjoitin aiemmin, että lähes 25-vuotinen koiranomistajan elämäni päättyi. Ei se sittenkään päättynyt! Siltä nyt vaikuttaa.

Santun kuoleman jälkeen koti on tuntunut koko ajan tyhjältä. Aina kotiin tullessani se näyttää kolkolta, ikävältä. Kukaan ei touhota jaloissa innoissaan: jess, ollaan taas yhdessä. Onpa mukavaa, kun tulit!

Aikani kärvisteltyäni päätin tehdä asialle jotain. Heitin verkkoja kennelvesiin. Aikuinen tai pentu, kyllä käy.

Uskalsin tehdä tämän ratkaisun, koska fysioterapeutin ohjeet purivat ja jalkani alkoivat totella minua. Kävelykeppiä en tarvinnut enää kuin hankalissa tilanteissa. Jalkavoimani vahvistuivat. Kun vielä nuorimman siskoni tytär lupasi huolehtia koirasta, jos minä en pystykään, niin asia oli ratkaistu.

Yhdestä verkosta löytyi 3.9. syntyvä pentue. Toisesta 8.9. syntyvä. Tein alustavasti suullisen varauksen molempiin kenneleihin. Kolmas verkko ei ole vielä tuottanut tulosta. Siellä on haussa pentu tai aikuinen.

Kasvattajille kerroin, että koirasta tulee ensisijaisesti minulle kaveri. Lisäksi, mahdollisuuksien mukaan, suunnittelen siitä kaverikoiraa päiväkoteihin ja palvelutaloihin. Ja jos löydän jostain läheltä lukukoirakoulutuksen, niin sekin "työ" on mahdollinen. Koira saa olla narttu tai uros, värilläkään ei ole väliä.

Heti, kun olin päätökseni tehnyt, sytyin riemuun. Alkoi iloinen uuden perheenjäsenen odotus.

Saan tietää tosin vasta syyskuun toisella viikolla, onko minulle koiraa. Jos ei ole, niin seuraavaa tietoa joudun odottamaan siitä toisesta kennelistä. 

Jos saan koiran siitä pentueesta, joka syntyy 3.9., niin pentu tulee kotiin lokakuun lopulla. Aika tuntuu jo nyt pitkältä. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että aika lentää.

Pentua odotellessa itken pois suruani Santusta. Ajan kanssa se helpottaa. Kaikilla koirillani on paikka sydämessäni. Vielä sinne yksi mahtuu.

Lääkärin määräyksestä

Kävin tänään suunnitellusti lääkärissä. Viiden viikon tauon jälkeen meillä oli taas lääkäri paikalla. Meidän oma Anttimme, johon voi luottaa ja joka antaa potilaille riittävästi aikaa.

Syynä käyntiini oli määrittämätön anemia. Pitkän ajan kuluessa hemoglobiiniarvoni olivat laskeneet hitaasti, mutta varmasti. Edes kuukauden vahva rautatablettikuuri ei laskua pysäyttänyt.

Antti on tarkka lääkäri. Hän tutkii potilaansa perusteellisesti. Olin käynyt useaan otteeseen antamassa jos jonkinmoista näytettä laboratoriossa. Selvää vastausta ne eivät antaneet.

Jokainen, joka tuntee minut, tietää, että aloin olla lähes hysteerinen. Olen varmasti kuolemansairas. Ei kannata tehdä pitkän ajan suunnitelmia.

Tänään löytyi syy. Enkä ole kuolemansairas. Sain reseptin, jolla ostin lääkettä. Tai siis rahalla ostin, reseptiä tarvitsin lääkkeen saadakseni.

Lääkärimme Antti ei jättänyt asiaa tähän. Määräsi vielä laboratoriokokeen, jolla selvitetään tarkemmin B12-vitamiinipitoisuuteni. Nyt se on viitearvojen sisällä, mutta siellä aivan alarajoilla. Antti kyseli myös ruokavaliostani, joka on terveellinen. Näin hän sanoi. Mutta en saa siitä riittävästi rautaa.

Jatkossa ruokavaliooni kuuluu - lääkärin määräyksestä - enemmän lihaa ja maitoa. Siitäkin huolimatta, että ilmastoasioiden vuoksi pitäisi toimia toisin. Eipähän tarvitse ostella apteekista rautatabletteja.

Persuilua

Persut ne jaksavat persuilla. Olen miettinyt, että mikä on mennyt pieleen, kun jokainen heistä päästelee suustaan vähän mitä sattuu ja tekee vähän mitä sattuu. Vieläpä vakavalla naamalla.

Ei siinä muuten mitään, mutta kun he ovat mukana päättämässä asioistamme kaikilla mahdollisilla tasoilla: kunnissa/kaupungeissa, maakunnallisissa elimisssä ja eduskunnassa valiokunnat mukaan lukien. Onneksi eivät päätä sentään yksin.

Joensuussa persujen eliitti, kuten Karjalaisen toimituspäällikkö Jyrki Utrianen kirjoitti eilen (7.8.) kolumnissaan, valitsi henkilöitä luottamuspaikoille ja jätti syrjään ryhmästä kolmanneksi eniten ääniä saaneen Osmo Kokon. Kokko on mielestäni ainoa vähän "täysijärkinen" persu.

Hänet syrjäytti Sampsa Jääskeläinen, suuri tyhjän puhuja. Äänet kuntavaaleissa jakautuivat 345-59, Kokon hyväksi. Utriainen kysyykin oikeutetusti, millä kompetenssilla Jääskeläinen valittiin.

"Ulkopuoliset tuntevat Jääskeläisen lähinnä someöykkärinä, jolla on harvoin mitään asiaa - jos silloinkaan." Suora lainaus Utriaiselta.

Eivätkä joensuulaiset persut ole maakunnassa ainoita, jotka "osaavat". Kiteellä sitä "osaamista" riittää. Persut yhdessä Nyt liikkeen kanssa jarruttaa luottamusmiespaikkojen jakamista. Pitää saada tietää etukäteen, keiden kanssa hiekkalaatikolla leikitään. Haluavat varmaan päättää muidenkin puolueiden valinnoista.

Persujen puheenjohtajaehdokkaiden yhteishaastattelu tällä viikolla ei luvannut yhtään enempää "täysijärkisyyttä" puolueeseen. En katsonut haastattelua kokonaan, vain pienen koosteen. Kummastelin. Ehkä kyse oli minun vajavaisuudestani. Ehkä ei sittenkään.

Riikka Purra, joka toimi aiemmin Vihreissä, totesi taannoin (muistaakseni Hesarin haastattelussa), että hän liittyi persuihin sen maahanmuuttovastaisen ideologian vuoksi. Voiko sitä selvemmin sanoa? Mamut pysykööt poissa.

Yhdellä on merkitystä

Olen viime aikoina oppinut ymmärtämään, että yhdellä on merkitystä. Suure voi olla mikä vain, mutta yhdellä on merkitystä.

Ajatellaanpa vain urheilun hyppylajeja. Yksi sentti voi ratkaista voiton tai häviön. Pituushypyssä, kolmiloikassa, korkeushypyssä. Tosin, jos muistan oikein, korkeushypyssä ylitettävän riman korkeus asetetaan yleensä enemmän kuin sentin välein.

Entäpä sitten juoksu? Yksi minuutti, yksi sekunti, yksi sekunnin kymmenys, jopa yksi sekunnin sadasosa on voinut ratkaista. Tosin, jos muistan oikein, tuloksia ei enää lasketa sekunnin sadasosan tarkkuudella.

Pisteet! Ne pisteet, jotka seuraavat meitä heti syntymästä saakka. Heti vauvan putkahdettua maailmaan hänet arvioidaan, pisteytetään. Yksi piste enemmän tekee paremman vauvan.

Urheilussakin pisteet kertovat sijoituksen. Jos urheilija saa yhden pisteen enemmän kilpakumppaniaan, hän voittaa. Jos hän saa yhden pisteen vähemmän, hän häviää.

Kaiken tämän ymmärsin seuratessani Tokion olympialaisia puolella korvalla. Ei tarvinnut istua öitä ja päiviä television ääressä. Aamulla kahvia juodessa saattoi lukea päivän lehtiä ja kuunnella urheiluradiota puolihuolimattomasti, ja tulla viisaammaksi.

Yhdellä on todellakin merkitystä.

Laaja perheeni

Virallisesti minut luokitellaan perheettömäksi. Ja veroilmoituksessa taitaa olla vieläkin ilmaisu naimaton. No, sitä minä olen, jos sillä tarkoitetaan, olenko naimisissa vai en.

Olen eri mieltä tuosta perheettömyydestä. Ydinperheeni tällä hetkellä käsittää minut. Vielä kolme viikkoa sitten se oli minä ja Santtu-koirani. Ja jokunen vuosi sitä ennen kaksi, kolme, neljä ja viisi koiraa - yhtäaikaa. Kaikkiaan koiria minulla on ollut kuusi.

Olen eri mieltä perheettömyydestäni. Vaikka samassa taloudessa asuvia ihmisiä ei ole lisäkseni muita, minulla ovat biologiset lähisukulaiseni - sisareni ja heidän lapsensa ja lastenlapset. Ja tietysti heidän kaikkien puolisot kuuluvat perheeseeni.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Perheeni on oikeasti laaja. Kakkosäitini lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset ovat myös osa perhettäni. Ja puolisot. Toiset kiinteämmin, toiset väljemmin.

Jos minusta puhuttaessa on vaarana sekoittaa, kenestä on kyse, niin sanotaan Moskovan Tarja. Kaikki ovat silloin kartalla. Olen kutsumanimestäni erittäin ylpeä!

Olen muistaakseni jo aiemmin kirjoittanut, miten jännältä tuntuu, kun tapaan heitä vuosienkin jälkeen. Jutun juurta piisaa. En tiedä, mistä aiheet kumpuavat, mutta niitä vain riittää.

Eikä tämä biologinen perheeni jää mitenkään huonommaksi. Juttua riittää. 

Ja kaikki ovat minulle rakkaita.

Kakkosäitiäni tapaamassa

Kävin tänään tapaamassa kakkosäitiäni yhden hänen tyttärensä kanssa, joka on myös yksi ystävistäni. Sovimme menosta eilen siten, että haen ystäväni yhdentoista tienoilla.

Kakkosäitini vointi ja jaksaminen ovat vaihdelleet. Siksi olikin hienoa kuulla, että hän oli syömässä ruokasalissa muiden kanssa, kun menimme hänen palvelukotiinsa.

Saimme ovella käsiimme desinfiointiruiskautukset ja kasvomaskit. Ei tarvinnut omia viedä. Menimme odottamaan ystäväni ykkös- ja minun kakkosäitiä hänen huoneeseensa.

Kun hänet tuotiin pyörätuolissa, kyselin, muistaako hän minut. Sanoin varmuuden vuoksi siinä perheessä käytettävän kutsumanimeni - Moskovan Tarja. Hän ilahtui ja totesi, että nyt, kun kuulen äänen, tiedän. Niin, eihän sitä näinä päivinä ketään oikein kasvomaskin takaa tunnistakaan.

Istuskelimme, puhelimme niitä näitä. Äiti sanoi, että jutelkaa vain. Hän ei selvästikään jaksanut puhua paljon, mutta halusi kuunnella muiden jutustelua.

Ystäväni hieroi hänen käsiään. Kyseli äidiltä asioita kuin tarkistaen, muistaako äiti - ja ehkä myös, muistaako hän itse oikein esimerkiksi äidin siskojen asuinpaikat. Kumpikin muisti. Ja jopa minulla oli jokin mielikuva.

Jonkin ajan kuluttua hoitajan käytyä auttamassa äitiä ja asetettua hänet sänkyyn me aloimme tehdä lähtöä. Olin onnellinen, kun ystäväni kysyi, että haluaisinko sanoa äidille heipat ihan läheltä. En ollut uskaltanut tervehtiä kädestä koronatilanteen vuoksi.

Menin sängyn luoksee, silitin äitiä käsivarresta. Tuntui hyvältä, kun äiti tarttui käsillään käsistäni ja puristi hiljaa. Sanoimme heipat.

Äiti jäi sänkyyn makaamaan. Televisio jäi auki. Kaukosäädin hänen ulottuvilleen. Hän sai päättää, katsooko ja mitä katsoo. Ja sai torkahdella.

Uusia perunoita ja ...

Heinäkuu on kääntynyt elokuuksi. Silti vielä on tarjolla uusia perunoita, tai kesäperunoita - miksi niitä sitten kutsutaankaan.

Uudet perunat eivät tarvitse lisäkseen kovin kummoista syötävää. Tomaattia, kurkkua, salaattia. Ja voita tai muuta levitettä.

Ken tykkää sillistä, voi nauttia hyvin erilaisista mauista. Minulla oli taukoa jokunen vuosi, mutta nyt silli maistuu.

On sinappisilliä, valkosipulisilliä, tomaattisilliä. Tänä kesänä löysin kaupan hyllystä Abbalta todellisen herkun - smetanasillin. Ja kun purkki on tyhjä sillistä, siinä on yleensä jäljellä  kastiketta, jota ei kannata heittää pois. Sen voi käytää myöhemmin perunoiden kastikkeena ihan sellaisenaan.

Syön mielelläni uusien perunoiden kera kreikkalaista salaattia. Koska olen ainakin välistä patalaiska, en tee erillistä salaattia vaan kerään ainekset suoran lautaselle sellaisenaan. Jo edellä mainitut tomaatti, salaatinlehdet ja kurkku. Mustat oliivit, salaattijuusto, sipulia. Tilliä ja persiljaa voi silputa annoksen päälle. Ja vähän kylmäpuristettua neitsytoliiviöljyä.

Eräs tuttavani vinkkasi skagenista, jota käytetään paahtoleivän päällä (toastskagen). Netistä löytyy erilaisia ohjeita, muun muassa Kotikokilta. Tarvitaan pakastekatkarapuja, ranskankermaa, sitruunamajoneesia tai majoneesia ja sitruunaa, ruohosipulia sekä musta- tai valkopippuria myllystä. Keitetyt kananmunat pilkottuina sopivat myös hyvin. 

Ainekset sekoitetaan, ja se on siinä. Ja jokainen voi muunnella reseptiä mielensä mukaan. Jos skagenia jää jäljelle perunoiden jälkeen, niin iltapalla sitä voi todellakin levittää paahtoleivän päälle.