Aikamoinen pelikaveri

Kävin tänään tapaamassa pitkästä, pitkästä aikaa viittä vaille viisivuotiasta poikaa ja hänen vanhempiaan. Pian hänen syntymänsä jälkeen lupauduin varamummoksi, mutta olen hoitanut tehtäväni erittäin huonosti. 

Jatkossa haluan hoitaa kunniatehtäväni paremmin. Nyt kun ei tarvitse pelätä, että pudotan pienen vauvan lattialle, tai tapahtuu jotain muuta kamalaa.

Käydessäni tämä vinkeä vilpertti halusi tietenkin muutakin sosiaalista kanssakäymistä kuin herkkujen syömistä yhdessä. Hän ehdotti, että pelataan muistipeliä. Tottahan toki suostuin, kun ei tarvinnut lattialle könytä, vaan ihan keittiön pöydän ääressä saatiin lähteä kisailemaan.

Muistipelin kortit olivat eläinaiheisia. Oli kettu, karhu, strutsi, jääkarhu, panda ja ties mitä. Tiikereitä oli kahdet erilaiset parit, joten se lisäsi pelin vaativuutta. Piti miettiä, missä se juuri tämän pari olikaan. Jos nyt muistin mitään.

Veijaripojan vanhemmat varoittelivat, että yleensä aikuiset häviävät. Itsevarmana tokaisin, että jospa nyt poika on löytänyt voittajansa.

Ensimmäisen pelin hävisin kaksi paria vastaan kymmenen paria. Huomio! Eläinpareja oli vain kaksitoista, yhteensä kaksikymmentäneljä korttia.

Toisessa pelissä onnistuin keräämään sentään kolme paria. Häviö silti. Kolmas peli taisi olla 4-8, minun häviökseni. En voinut kuin ihmetellä ja ihailla viisivuotiaan muistia. Hän osasi lisäksi käyttää hyväkseen minun kääntämieni korttien sijaintia. Minä onneton en seurannut riittävän tarkasti hänen liikkeitään.

Neljännen pelin sentään voitin 10-2. No pakko tunnustaa. Osa parien saamisesta oli kyllä omaa ansiota, mutta suurin ansio kuuluu pelikaverilleni. Hyvämuistisena hän käänsi tahallaan keskenään väärät kortit. 

Ja lopulta vilpertti auttoi minua konkreettisesti. (Vilpertti on muuten myös tonttini nimi kiinteistörekisterissä). Hän ohjasi käteni aina oikean parin kohdalle. 

On se aikamoinen pelikaveri. Naureskelusta näki, että hän nautti voitoista ja siitä, että sai antaa toisen voittaa.

Nyt pitää lopettaa tämän tarinan kirjoittaminen. Televisiossa alkaa kisa, jossa arvataan, kuka laulaja on minkin naamion takana. 

En ole koskaan arvannut siinä oikein. Ehkä pelaaminen ei sovi minulle.

Hyvä keksintö

Astmaatikkona olen joutunut usean vuoden ajan olemaan vailla syksyisiä kynttilätulia. Ilman niitä aitoja. Kynttilän käry ei sovi keuhkoilleni  Ja kovasti olen kynttilöitä kaivannut, mutta en käryä.

Viime syksynä suorastaan hyppäsin ilmaan työpaikan kahvihuoneessa, kun huomasin pöydällä olevan aidon kynttilän. Ennätin tulla melkein vihaiseksi. Miten kukaan meillä työyhteisössä voi tuoda elävän kynttilän yhteisiin tiloihin! Astmani on yleisessä tiedossa.

Olin turhan hätäinen. Onneksi en alkanut huutaa. (Nykyisin voisi ilmaista 'alkanut huutamaan', mutta olen vanhan liiton ihminen. Vanha ilmaisu on parempi!)

Niin siis onneksi en huutanut. Työkaverini (kutsun häntä tässä Marittaksi) sanoi, että se on led-kynttilä. Ei hätää.

Ällämystyin täysin. Niin elävän näköinen! Niin lämpimän näköinen!

Vasta tällä viikolla ryhdyin tuumasta toimeen ja hankin itselleni kaksi led-pöytäkynttilää. Kylläe ne luovat hyvän tunnelman, kun näyttävät elävältä tulelta. Vain lämpö puuttuu, vaikka ovat lämpimän näköisiä. 

Led-kynttilät ovat hyvä keksintö. Me, jotka syystä tai toisesta emme pysty polttamaan "oikeita" kynttilöitä, saamme nauttia liekin lepatuksesta. Kiitos, kenelle kiitos sitten kuuluukaan.

Lähiaikoina hankin useita led-pöytäkynttilöitä. Saan valaista kotini melkeinpä entiseen tapaan. Ja led-kynttilät ovat turvallisia. Etenkin ikääntyvälle höperehtijälle.

Minusta on tullut rouva

Uskokaa tai älkää, mutta minusta on tullut rouva. Älkää säikähtäkö. En ole solminut avioliittoa, avoliittoa tai rekisteröityä parisuhdetta. Ei laisinkaan sinnepäin!

Minun upea (?) ulkoinen olemukseni on tuonut minulle tämän arvonimen. Ei minua voi tytötellä tai sanoa minulle 'sinä nainen'. Siitä puhumattakaan, että joku puhuttelisi minua 'sinä nuori mies' tai 'herra siellä'. Ei, ei ei!

Kun toinen ihminen kohtaa minut, hän nykyään automaattisesti alkaa teititellä. Ja kutsuu minua rouvaksi: "Rouva on hyvä ja istuu odottamaan, me hoidamme asian". "Tässä rouvalle auton avaimet. Autonne on pesty. Tuulilasin pesuneste on apukuljettajan jalkatilassa".

Mainittakoon, että sain kyseisen pesunesteen Niinivaaran Nesteeltä kaupanpäällisiksi. Omistajan mielestä olin ansainnut sen olemalla uskollinen auton pesettäjä kyseisessä paikassa. Ja miksi en olisi? Saan siellä todella hyvää palvelua.

Miksi ansaitsen rouvittelun? Mikä ulkoisessa olemuksessani on niin upeaa? No, kaikki, jotka ovat nähneet minut, tietävät syyn.

Minulla on aivan upeasti harmaantuneet hiukset. Kiitos geenien! Ja kampaajani on leikannut hiukseni upeasti. Olen arvokkaan oloinen rokki-ihminen. ;) Ihan kampaajani sanoja tässä toistelen.

Nyt jäin miettimään. Toistan sanaa upea eri muodoissaan. Tuli jotenkin dejavuu-tunne. Kuka ihme toisteli yhtä sanaa jatkuvaan? Ai niin. Jyrki Tapani Katainen pääministerinä ollessaan siinä 2011-2014. Ups. Pois Katainen minusta!

Onko vielä muista syitä, miksi ansaitsen rouva-nimityksen? Onhan toki. Kun tukeva olemukseni ilmestyy tilaan mihin tahansa, muuta eivät voi kuin rouvitella. Onneksi sukulaiset, ystävät ja työkaverit eivät ole näin sinisilmäisiä.

Kun vielä kävellessäni arvokkaasti tukeudun tyylikkääseen kävelykeppiin, jonka ostin nettikaupasta, niin arveluille ei jää varaa. Rouva mikä rouva!

PS. Painotan, että en saa mitään palkkioita yrityksiltä, joita kiittelen blogiteksteissäni. Tuskin tietävät blogini olemassaolosta.

Turvassa pimeässä

Ihanaa. Taas siirryttiin normaaliaikaan, jota jotkin typerykset talviajaksi kutsuvat. Suomen levys-, pituus- ja kaikilla piireillä eletään normaaliaikaa. Ei mitään poikkeavaa aikaa!!!

Monet eivät pidä siitä, että pimeä tulee aiemmin kuin epänormaalina kesäaikana. Toisille aamujen valoisuus on tärkeää. Niin myös minulle. Olisi vaikeaa kuvitella, että valoisa aika pimeimpänä vuodenaikana koittaisi vasta kymmen-yhdentoista tienoilla. Se olisi kuolema!

Tänään jo viiden aikaan illalla oli hämärää. Sisältä käsin, kun valot olivat päällä, ulkona näytti pimeältä. Tuntui ihanalta. 

Kotona sisällä olen turvassa, vaikka ulkona on pimeää. Vain pimeä voi antaa tämän tunteen. Siitäkin huolimatta, että ikkunoissa ei ole kaihtimia, jotka peittäisivät ikkunat. Paitsi kahdessa. Toisen kaihtimen lasken alas yöksi. Toisen pimeän tullen. Näin en jää tuijottelemaan naapurin valaistuja ikkunoita.

Tosin en niitä muutenkaan tuijottele, mutta selitys on hyvä.

Rakastan kevään ja kesän valoa. En koe turvattomuutta. Mutta syksyn pimeydessä on jotain rauhoittavaa, turvallista.

Turvavälejä

Näin koronaepidemian aikana on tärkeää huolehtia turvaväleistä, metrin, kahden väleistä kanssasisariin ja -veljiin. Usein se onnistuu, usein sitä noudatetaan. Ei aina.

Kaupoissa olen törmännyt kahdenlaisiin ihmisiin. On niitä, jotka kohteliaasti pysyttelevät kauempana. Kenenkään ei tarvitse väistellä, kun kaikki ottavat huomioon nyt jokaisen tarvittava tilan. Vastuu on kaikilla. Myös minulla.

Sitten on niitä, jotka tunkevat kylkeen kiinni. Näitä tilanteita on tullut, kun esimerkiksi olen tutkinut jonkin tuotteen tuoteselostusta. Tai kun olen ollut valitsemassa tuorehyllystä herkkuja: erilaisia pullia, lihapiirakoita ja pasteijoita.

Kerran yksi minua huomattavasti iäkkäämpi nainen yritti päästä samalle kapealle lasivitriinille kanssani. Sen eteen ei todellakaan mahdu kahta ihmistä - ainakaan minun kanssani. :)  Ensin yritin kohteliaasti käsimerkein osoittaa, että voisitteko odottaa. Kun tulosta ei tullut, oli pakko ilmaista sanallisesti. 

Ehkä hän pelkäsi, että vien kaikki herkut siitä vitriinistä. Taisin näyttää nälkiintyneeltä, vaikka ihan tuhdissa kunnossa olen. Tai ahneelta.

Turvaväleistä keskusteliin myös joko Ylen tv-uutisissa tai urheiluruudussa. Kyseessä oli jokin naisten koripallojoukkue. Kaikki haastatellut painottivat turvavälien merkitystä. Pukuhuoneessa pidetään väli joukuetoveriin.

Ohjelmassa näytettiin pätkä pelistä. Siinä oli kosketusta toiseen jos kerrankin. Onnistuneen korin jälkeen pelaajat halasivat toisiaan lujasti.

Hämmennyin. Sitten päätin luottaa, että vasta viidentoista minuutin samassa tilassa oleminen voi altistaa.

Kauanko muuten koripallopeli kestääkään?

Hyvä mieli pienistä asioista

Kävin eilen vaihdattamassa tavirenkaat Timosen Autolla, jossa renkaani ovat säilytyksessä, siis rengashotellissa.

Pyysin samalla lisäämään tuulilasin pesunestettä, kun säiliö tyhjeni sinne ajaessani. Yleensä en autohuollossa sitä tee tuulilasinesteen kalleuden vuoksi, mutta nyt piti päästä turvallisesti kotiin. Olin oikein reilu. Pannaan säiliö täyteen.

Maksaessani rengashotelliin sisältyvää renkaiden vaihtoa muistutin, että pyysin myös täyttämään tuulilasin pesunestesäiliön. Timosen Auton työntekijä sanoi, että siitä ei veloiteta, kun olen pitkäaikainen asiakas ja olen huollattanut autoni siellä.

Varmistivat, että pienellä asialla pitävät minut asiakkaanaan. Ja minä sain pienestä asiasta hyvän mielen.

Vielä koronasta, ja kasvomaskeista

Minulla on kotona erilaisia kasvomaskeja yhteensä toistasataa. Ei siksi, että olisin pelännyt niiden loppuvan, vaan siksi, kun piti päästä kokeilemaan erilaisia malleja. Mikä olisi astmaatikolle paras? Käytän ne kaikki. Luulenpa, että loppuvat ennen ensi kevättä.

Ihan hyvää en ole löytänyt. Tosin kaikkia pakkauksia en ole avannut, jotta säilyvät pidempään. Sekä töissä että kotiin hankittujen julkisissa tiloissa käyttämieni kohdalla on ollut hakaluutta, mutta ei mahdottomuutta.

Kaikki kokeilemani kostuessaan nostavat esiin pahan hajun. Ehkä niitä on käsitelty jollain aineella, joka haisee. Tosin pidempään käytettäessä hajuun tottuu, tai sitten haju laimentuu. En tiedä. On myös hieman hengitysteihin vaikuttavaa ongelmaa. Ääni kuuluu maskinkin takaa.

Eilen kävin vaihdattamassa talvirenkaat menopelini alle. Siellä ei kukaan kummeksunut kasvomaskiani. Vain yksi toinen asiakas käytti, mutta muut maskittomat tai henkilökunta eivät kummeksuneet.

Samoin kävi kauppareissulla. Asiakkaista kukaan ei katsonut oudoksuen. Meitä kasvomaskeja käyttäviä oli enemmän kuin aiemmin. En tiedä kuvittelinko, mutta minusta tuntui, että henkilökunta tervehti meitä maskillisia erityisen ystävällisesti. Ymmärrän, jos näin oli. Kauppojen työntekijät altistuvat vaaralle koko työvuoronsa ajan.

Vaikka maskeja on, Covid 19 -virus, meille taviksille korona, saa puolestani häipyä hornan tuuttiin! Tosin asiantuntijat arvelevat, että ensi kesään asti on odotettava.

Koronaan sairastuminen kuin lottovoitto - ?

Keskustellessani tänään erään sukulaiseni kanssa olin onnellinen, kun istuin autossa, joka ei ollut liikkeessä vaan paikoillaan parkkiruudussa. Hän nimittäin sanoi, että koronaan sairastuminen on lottovoitto!

Onneksi minulla ei myöskään ollut mitään ruokaa tai juomaa suussa, sillä silloin tukehtuminen olisi ollut lähellä.

Sukulaiseni mielestä ihmiset ovat koronan suhteen hysteerisiä. Koronan saa yhtä huonosti kuin lottovoiton. Hänen mielestään nyt(kin) saa elää ihan tavallista elämää. Näin hän sanoi minulle riskiryhmään kuuluvalle. 

Hän kertoi olevansa vain perheensä kanssa. Perhe tarkoittaa aikuisia lapsia ja lastenlapsia. Jokunen lastenlapsista on ihan pieniä ja siksi vaarassa. Minun mielestäni, koska vauvat eivät ehkä kestä koronaa hyvin. Vaikka muutoin nuoret meitä ylempään keski-ikään kuuluvia kestävät taudin paremmin.

Sukulaiseni ei käy "missään". Paitsi on perheensä parissa. Ja käy kaupassa. Ja käy uimahallissa. Kasvomaskeja ei tarvita! Sairastuu vain, jos käy bilettämässä yökerhoissa.

Olen kuitenkin lukenut lehdistä ja kuullut uutisista, että Covid 19 -viruksen aiheuttamaan tautiin on sairastuttu työpaikoilla, järjestöjen tapaamisissa ja ties vaikka missä.

Mikä on yksilöiden vastuu tässä  tilanteessa? Tarvitseeko meidän välittää mistään ja kenestäkään? Minusta kyllä!

Kaikki eivät ole kanssani samaa mieltä, mutta sille minä en voi mitään.

Koronaan sairastuminen on helpompaa kuin lottovoiton saaminen.

Lämmittämisen ihmeellisyyksiä

Taloni, pieni sellainen, lämpiää sähköllä ja varaavan takkauunin turvin. Tänä syksynä olen ollut hieman ihmeissäni. Jokin ei pelitä.

Tavallisesti näillä lämpimillä keleillä, joita tänä syksynä on ollut, sähköpatterit ja uunin lämmittäminen kaksi, kolme kertaa viikossa on ollut riittävää. Nyt olen joutunut lämmittämään uunia joka päivä. Jo tässä vaiheessa syksyä!

Kun tulin tänään töistä kotiin, talossa oli lämmintä vain reilu 19 astetta. En siitä säikähtänyt, kun on vaatteita, sellaisia ei julkisesti käytettäviä, riittämiin. 

Päästin koiran ulos tarpeilleen ja lähdin liiteriin hakemaan puita. Uunin päällä oli sen verran, että alkuun pääsin. Tänään haetut ennättivät lämmetä, jotta ne paloivat puhtaasti. Kävin tarkistamassa ulkona. Vain juuri ja juuri näkyvää savua, lähes veden väristä.

Rupesin selvittämään asiaa. Makuuhuoneessa sähköpatteri oli asetettu kahteenkymmeneen asteeseen. Se oli jopa päällä. Sisäkuistin patteri oli 17 asteessa. Siis riittävä kuistin lämmöksi. Työhuoneessa en pidä patteria päällä, kun uunin muuri on osittain huoneen puolella. 

Jäljelle jäi tupakeittiö. Siellä patterit on kytketty sarjaan. On yksi pääpatteri, jossa on termostaatti. Kaksi muuta noudattavat sen käkyjä. Niiden päällekytkentä oli kunnossa.

Lähestyin pääpatteria. Kiersin kokeeksi termostaatin 26 asteeseen. Ei lämmennyt. Olin jo vasrma, että termostaatti oli sanonut yhteistyön irti. Onneksi tarkistin sen päällekytkennän. Se oli pois päältä.

Kun kytkin sen päälle, kaikki kolme patteria alkoivat lämmittää.Termostaatti 22 asteessa. 

Patterit ovat minulle tärkeitä lämmityksen apureita. Ilman niitä saattaisin joutua lämmittämään pientä takkauunia aamulla ja illalla, ja ehkä päivälläkin. Ei sitä kukaan kestä!

Kyllä talon lämmittäminen on ihmeellistä. Ihan pieni pois kytkentä saattaa sotkea kaiken.

Enkä edes muista, milloin ja miksi olen tämän pääpatterin kytkenyt pois päältä!

Suomalaista small talkia

Kävin tänään lähikaupassa töistä tullessani. Kaupasta lähtiessäni tapasin erään kyläläisen, joka oli menossa kauppaan. Kävimme suomalaisen small talkin, vai peräti syvällisen keskustelun.

Tervehdin häntä: Terve!

Hän nyökkäsi ja totesi: On sitten eväitä ostettu.

Vastasin: Nyt sitä pärjää ainakin huomiseen.

Hän katosi kaupan syövereihin. Minä starttasin autoni ja ajoin kotiin.

Täysin tyrmistyttävää

Olen tyrmistynyt tämän päivän menosta. Ja vähän peloissani. Minne on kadonnut asiallisuus politiikasta? On sitä ennenkin "otettu yhteen", mutta siedettävissä rajoissa on pysytty.

Aloitan maailmalta. Ja varmaan arvaattekin, että Yhdysvalloista. Minusta "Trumppi" on jotenkin sekaisin. Puhuu ristiriitaisesti. Haukkuu, halveksii ja miltei haistattelee kaikille. Väittää asioita, jotka eivät ole laisinkaan totta. Jopa pieni lapsikin ymmärtää osan Tumpin väitteistä vääräksi, tai siis valheeksi.

Voisin kirjoittaa valhe-sanan sijaan ei totuus, muutettu totuus, toisenlainen totuus ja vaikka mitä. Minulle valhe on valhe.

Valitettavasti Yhdysvaltain presidentin vaaleissa ei ole ehdolla kuin vain huonoja vaihtoehtoja. Kertooko se jotain amerikkalaisista?

Löytyy vastaavaa lähempääkin. Itänaapurimme Venäjän johdossa on samantyppinen preisdentti. Vähät välittää muiden, asiantuntijoidenkaan, mielipiteistä. Kuten Yhdysvalloissa niin myös Venäjällä ihmiset pelkäävät maan päämiestä. Trumpin kannattajat pelkäävät ilmaista eriävän mielipiteensä presidentistä. Venäjällä tavankansalaisetkin pelkäävät maansa päämiestä.

Valko-Venäjän Lukashenka on näkyvästi diktaattori. Putin ja Trump ovat piilodiktaattoreita. Valko-Venäjällä jokaisella on syytä pelätä sitä mielivaltaista johtamista. Vankilan ovet kalahtavat kiinni kovin helposti. Kansalainen on siellä sisäpuolella.

Entä Baltian maista Suomen lempilapsi, miten siellä toimitaan? Ei olla vielä diktatuurissa, mutta yksi poliitikko on ylitse muiden ilmauksissaan. Tarkoitan tietenkin Viroa, jota on myös Eestiksi kutsuttu. Siellä sisäminsteri Helme päästelee suustaan mitä sattuu.

Pääministerimme Sanna Marinin pätevyyden kyseenalaistaminen sillä perusteella, että tämä on työskennellyt myyjänä, on vielä pientä. Nyt tämä Helme lähettäisi kaikki virolaiset homoseksuaalit Ruotsiin. Ei ole oikein valtakunnan ministerin tasoista puhetta.

Pelottavaa on meno myös Puolassa, Unkarissa, Turkissa, Pohjois-Koreassa. 

Mutta ei meillä Suomessakaan osata toimia korrekstisti. Mitään diktatorista suuntausta ei ainakaan vielä ole ollut, mutta jotkut poliitikot eivät ymmärrä asemaansa. Kokoomuksesta puheenjohtaja Petteri Orpo ja Juhana Vartiainen ovat kuin räkyttäviä pikkupiskejä vailla ymmärrystä.

Orpolta on tainnut mennä muistikin. Keväällä hän ja muut kokoomuslaiset vastustivat maskisuositusta. Ei olisi suosituksia pitänyt antaa. Nyt Orpo antaa vaikutelmaan, että niitä ei olisi tehty, Ja haukkuu hallitusta. 

Hänestä ohjeistus oli täysin epäselvä. Minulle asia oli melko selvä. Niiltä osin kuin en ymmärtänyt täysin, osasin miettiä, mikä on minulle ja muille turvallista.

Se, että keväällä maskeja ei ollut riittävästi, ei ole hallituksen eikä muidenkaan vika. Korona-pahalainen pääsi yllättämään meidät kaikki kuvaannollisesti housut kintuissa. Silloin ei pysty liikkumaan.

Nykyiseltä oppositiolta ovat hyvät käytöstavat hukassa. Terävä, hyvä, asiallinen ja asiapohjainen, tietoon perustuvat kritiikki on älykästä. Sitä ei voi kuin ihailla, vaikkei olisikaan samaa mieltä. Nyt oppositio ei ansaitse ihailua.

Työtä, ja taistelua itsetunnon ja jaksamisen kanssa

Olen työskennellyt nykyisissä tehtävissäni vuodesta 2012. Aluksi epäpätevänä, ja välillä muualla käyden. Nykyisessä toimipaikassani olen toiminut yhtäjaksoisesti tammikuusta 2016, vaikka työnantaja onkin vaihtunut.

Työni ei ole henkisesti helppoa. Joudun tarvittaessa puuttumaan ihmisten itsemääräämisoikeuteen, tekemään päätöksiä, jotka eivät miellytä asiakkaitani.

Ymmärrän erittäin hyvin asiakkaitani. En minäkään pitäisi kaikista niistä päätöksistä, joita teen. Virka-asemani kuitenkin velvottaa toimimaan kuten teen. Muutoin saisin syytteitä laiminlyönneistä.

Tekemistäni päätöksistä on tehty useita valituksia hallinto-oikeuteen. Yksi meni läpi, mutta olin jo ennättänyt purkaa sen päätöksen.

Toinen valmistelemani, mutta esimieheni allekirjoittama hakemus hallinto-oikeudelle meni muutoin läpi, mutta eräs yksityiskohta poikkesi hakemuksesta. Nyt on käynyt ilmi, että esimieheni ja minä olimme oikeassa, hallinto-oikeus väärässä. Asiakas ei ole turvassa.

Korkein hallinto-oikeus on myös joutunut ottamaan kantaa valmistelemiini asioihin. Siellä hallinto-oikeuden ratkaisut, jotka ovat olleet hakemusten mukaisia, ovat pysyneet voimassa.

Aluehallintovirastollekin on minusta kanneltu. Kantelijoiden mukaan olen käyttänyt epäasiallista kieltä, toiminut muutoin väärin. Kantelijoina on ollut muitakin kuin asianosaisia. Yhdessä tilanteessa huomasin toimineeni väärin. Korjasin tilanteen välittömästi.

On minusta tehty myös rikosilmoituksia. Milloin olen avustanut kidnappauksessa milloin väärentänyt asiakirjoja. Eivät ole nämä asiat menneet läpi poliisissa. Esitutkintaa ei ole aloitettu.

Viimeisin "riemastuttava" kantelu oli tehty eduskunnan oikeusasiamiehelle, joka siirsi asian työnantajani selvitettäväksi. Oli harmillista, kun esitin kantelijalle ja tämän puolisolle vaihtoehtoa, koska heidän alkuperäinen esityksensä ei siinä hetkessä ollut mahdollinen. Sekös heitä suututti.

Hyvä, kun kantelivat. Nyt tämäkin asia tulee käsitellyksi. 

Useimmiten itse työ tuo suurta iloa. Saan toimia muiden hyväksi ja (ainakin yrittää) käyttää ammattitaitoani.

Välillä pitää taistella itsetunnon ja jaksamisen kanssa. Asiakkailla on tietenkin oikeus ilmaista mielipiteensä sekä valittaa ja kannella. Silti turhat ja vääristellyt väitteet tuovat rasitusta itsetunnolle ja jaksamiselle.

Onneksi työyhteisön tuki on takana, myös esimiehen. Sillä jaksan "loppuun" saakka.

Olen hengissä - palaan pian

Nyt on jäänyt monta asiaa kirjoittamatta. Ja varmaan lauluja laulamattaa. Moni asia on pitänyt kiireisenä, muun muassa rakas koirani Santtu.

Olen siis hengissä, kuten Santtukin on! Palaan pian tälle areenalle pian. Ihan tällä viikolla. Toivottavasti en ole pettänyt teitä, rakkaat lukijani.

Lukemisiin!

Lyhtyikäinen ihastuminen

Me kaksi naista, työkaverini ja minä, ihastuimme kolmisen viikkoa sitten. Emme toisiimme vaan yhteen mieheen, lääkäriin, psykiatriin.

Emme ihastuneet hänen ulkoiseen karismaansa, sillä sitä ei ole. Ei ainakaan minun makuni mukaan. Ihastuimme hänen ammatilliseen otteeseensa.

Olimme samassa palaverissa yhteisen asiakkaamme asioissa. Palaveri järjestettiin Teams-kokouksena. Ihastelimme hänen suoraa otettaan asioihin. Ihastelimme sitä ammattitaitoa, jota hän osoitti. Ihastelimme, kun hän selvästikin halusi saada asiakkaallemme, hänen näkökulmastaan potilaalle, parhaan mahdollisen avun.

Hyvin selväsanaisesti tämä lääkäri toi esiin huolensa potilaan tilasta. Hän määritti potilaan psyykkisen tilan vakavaksi ja kriittiseksi.

Tuossa palaverissa sovimme, mitä kukin läsnä ollut taho tekee ja miten toimii.

Kun kerroin muille työkavereillemme ihastumisestamme, he olivat pöyristyineitä. Miten voin puhua moista? Miten voin olla sitä mieltä kuin olin?

Minä puolestani yllätyin. Eivätkö he näe tämän psykiatrin erinomaista osaamista ja johdonmukaisuutta?!

Tällä viikolla torstaina meillä oli seurantapalaveri asiakkaan asioissa. Ihastuminen jäi lyhytikäiseksi. Se loppui palaveriin.

Psykiatri pyörsi kaikki sanansa. Hän käänsi kelkkansa täydellisesti. Asiakas ei olekaan psykiatrisen avun tarpeessa. Herra ja hidalgo halusi siirtää vastuun muille tahoille potilaasta, jonka psyykkisen tilan hän oli arvioinut vakavaksi ja kriittiseksi vain kolme viikkoa aiemmin!

Todellinen ihmeparantuminen!

Mieltäni kirpaisi, suorastaan loukkasi, kun herra ja hidalgo antoi kaikin tavoin ymmärtää epäilevänsä, että me muuta tahot emme olleet hoitaneet pestiämme sovitusti. Hän loukkasi meidän kaikkien muiden ammatillista itsetuntoa epäillessään osaamistamme ja ammattietiikkaamme.

On pakko myöntää, että työkavereidemme kummastelu ihastumisemme vuoksi oli perusteltua. Jos herra ja hidalgo toimii muiden ammattiryhmien kanssa kuten hän nyt torstaina toimi, niin hän ei ansaitse kunnioitusta.