Ihmisen paras ominaisuus lienee mietityttänyt meitä monia. Mikä se voisi olla?
"Parhaat" vastaukset voisivat olla jotain niinkin hyveellisiä kuin "kohtelias", "toiset huomioon ottava", "rakastava", "auttavainen", ja jotain siihen suuntaan.
Ihan hyviä piirteitä ihmisessä sinänsä. Mutta sehän on täysin banaalia! Keskinkertaista. Pliisua.
Kyllä ihmisen parhaan ominaisuuden pitää olla jotain muuta. Jos laulussa lauletaan, että rakkauden pitää olla parempaa kuin mannapuuroa ja mansikkaa, niin miksi ihmisen parhaan ominaisuuden pitäisi olla jotain huonompaa, banaalimpaa.
Katsoin tänään Yle TV 1:n ohjelman Puoli seitsemän, jossa haastateltiin Kansallisteatterin johtajaa Mika Myllyahoa. Jokin hänen sanomisestaan avasi minulle koko maailman.
Ihmisen paras ominaisuus on, mikä. Tietenkin se, että kukin meistä ymmärtää, tajuaa, missä olemme hyviä ja missä emme ole hyviä. Ymmärrämme omat vahvuutemme ja vahvistamme niitä. Ymmärrämme, että jotkin ominaisuutemme ovat heikompia.
Niitä heikompia ominaisuuksiamme meidän kyllä kannattaa pyrkiä vahvistamaan. Vahvoja sitäkin enemmän!
Kun jokainen meistää antaa sen parhaansa, päästään pitkälle!
Olikohan pateettista? Banaalia? Tämä mielipiteeni.
torstai 26. maaliskuuta 2020
tiistai 24. maaliskuuta 2020
Hovikuljettajani
On pakko todeta, että olen etuoikeutettu työntekijä työyhteisössäni. Minulla on ollut kolme hovikuljettajaa 6.9.2019 lähtien.
Olen ehkä ansainnut tämän. Olenhan pitkään elänyt ihminen ja työyksikköni fyysisesti vanhin työntekijä. Henkisestä kypsyydestäni en ole aivan varma.
Jos olen vanhin, niin miten ihmeessä voin muistaa noin tarkkaan, mistä alkaen minulla on ollut hovikuljettajia. Miksi en voisi? Onhan se tärkeä päivämäärä. No, itse asiassa en muistanut. Kysyin asiaa yhdeltä hovikuljettajaltani, kutsuttakoon häntä Veikoksi. Hän muisti noin tarkan päivämäärän! Asiaan saattaa olla vaikutusta sillä, että hän oli silloin hakemassa toista työyksikkömme leasing-autoa. Ja hän on meidän autovastaavamme.
Miksi ihmeessä kutsun tätä Veikkoa ja kahta muuta, olkoot vaikka Pirjo ja Eija, hovikuljettajikseni? Siksi, että he ovat sitä, ihanassa, kauniissa merkityksessä. Eivät mitään alamaisiani (voiko Suomessa olla edes alamaisia tänä päivänä?) vaan aivan tasavertaisia työkavereitani.
Työnantajamme hankki yksikköömme kaksi leasing-autoa syyskussa viime vuonna. Tarkoituksena oli ja on edelleen, ihan oikeutetusti, vähentää matkakustannuksia. En usko, että kukaan meidän työyhteisössämme oli sitä vastaan.
Autojen osalta kohdallani oli ja on yksi mutta. Nämä leasing-autot ovat manuaalivaihteisia. Minä taas en pysty ajamaan sellaista autoa. Kytkinjakani oikuttelee ja puutuu juuri silloin, kun sen pitäisi toimia. Eihän siitä mitään tule! Kytkinjalkani vei voiton tuossa jokunen vuosi sitten, ja hankin automaattivaihteisten auton. En ole katunut!
Mutta miksi Pirjo, Veikko ja Eija ovat hovikuljettajiani? Siksi, että työmatkoilla he ajavat ja minä istun apukuljettajan paikalla. Onneksi olen osannut olla hiljaa enkä ole heitä ole ohjeistanut. Ei kyllä ole ollut tarvettakaan.
Älkää kertoko heille, mutta olen nauttinut tästä. Kerrankin minulla on ollut mahdollisuus tutkailla maisemia tutuilla teillä. Aiemmin olen mielelläni ollut kuskina omalla autollani ajaessani - kytkinjalkani ja lannerankani vuoksi näin oli parasta. Nyt vasta apukuskin paikalla näen oikein kunnolla, missä olen ennen ajellut. Mitä makoisia hetkiä!
Auton ajaminen sinänsä ei tee Pirjosta, Veikosta ja Eijasta hovikuljettajia. Sen arvonimen (!) (ei siis mitään halventavaa!) he ansaitsevat, kun ovat tukeneet Partsua niin liukkailla keleillä kuin Partsun jalkojen yrittäessä sanoa yhteistyösopimuksen irti. Tarvittaessa he ovat ottaneet minut kyytiin aivan ulko-oven edestä ja jättäneet määränpään ovelle niin lähelle kuin mahdollista. Ja jopa palauttaneet takaisin työpaikalle. Ei ole tarvinnut kävellä kymmeniä kilometrejä hylättynä ja onnettomana.
Partsun, siis minun, sisäsyntyiseksi kasvanut pelko kaatumisesta ei ole saanut yliotetta. Kiitos Eijan, Pirjon ja Veikon!
Tämän kolmikon tuki minulle ei ole ollut pelkästään tätä. Kun vuosi sitten talvella uuvuin töissä, he, ja muut työkaverit, tukivat minua. Etenkin Pirjo rajasi minua. Kaikki tiimissämme ottivat vastuuta enemmän, kun Partsu ei oikein jaksanut. Kiitos!!!
Tukea olen saanut myös Pirjon, Veikon ja Eijan laaja-alaisesta, vankasta osaamisesta. Ilman sitä olisin ollut monesti pulassa.
Nyt, tämän saamani tuen avulla, jaksan olla kiusananne vielä reilun vuoden. Hä-hä-hää! 😀
Ylihuomenna torstaina meillä on haikea päivä. Eija jää pois. Hän on ollut määräaikaisena. Kun paikka pantiin taas auki, valituksi tuli toinen. Todella loistava osaaja, hieno tyyppi kaiken kaikkiaan. Jospa voisimme pitää heidät molemmat.
Tämä Eijaksi kutsuttu nainen on tuonut meille todella paljon riemua. Hän sai aikaan "salaisen" ja julkisen jumpparyhmän. Tämä salainen ryhmä on kokoontunut Eijan ja Pirjon työhuoneessa. Veikko pahkeinen, liikunnasta innostunut mies, meni siihen mukaan. Kerran satuin menemään huoneeseen kesken jumppatuokion. Siellä nämä kolme ähki ja puhisi. Milloin venyttelyä, milloin lankutusta, milloin mitäkin. Saivat minutkin kokeilemaan. Ei ollut paha, vaikka en samaan pystynytkään. Tein omalla tavallani.
Minulta jumppa heidän kanssaan jäi. En tiedä miksi. Nyt kuitenkin kerron salaisuuden. Eijalle ja Pirjolle ei saa kertoa. Olen jumpannut salaa omassa työhuoneessani. Tehnyt sitä, mikä on tuntunut minulle sopivalta. Jokaisen jumppatuokion jälkeen on ollut todella hyvä olo.
Eija tekee hyviä korvapuusteja. Kävisiköhän hän ilahduttamassa meitä silloin tällöin. Jos ei jaksa paistaa korvapuusteja, niin sitten jotain muuta pullaa. Pullahiiri kun hän on. Tai sämpylöitä. Toiveita voi aina esittää - eikö vain.
Moni työkaverini saattoi jo huokaista ja pyyhkiä hikeä otsaltaan. Ei jouduttu Partsun porinoihin. Liian aikaisin huokaisitte, sanon minä! Poimin teidät vuorollanne kuin marjatertun. Hmm. Marjaterttu. Saisiko tästä jotakin? Kyllä vain. Marjaterttu pitää sisällään paljon tietoa ja kokemusta. Sehän näkee luonnon muuttuvan, ainakin loppukesästä. Ja säilyttää tiedon, jota muut janoavat.
Työyhteisömme valitsi viime vuonna vuoden tietotoimiston. T = tietotoimisto. Ja sehän voi olla kuin. Tietotoimisto saakoon nimeksi Terttu. Marjaterttu pitää sisällään myös marjan, sen viisaan ja osaavan. Viisas ja osaava olkoon Marja. He ovat seuraavat työkaverini, joista kirjoitan. Edelleenkin kaikella kunnioituksella. Ja toivottavasti myös hauskasti, tai ainakin niin, että te rakkaat lukijani kiinnostutte ja haluatte lukea tekstin loppuun. Ja jatkossa myös muita.
Rakkaat työkaverini. Poimin teidät näihin Partsun porinoihin kunkin vuorollaan, kuin marjatertun. Ihan vain muidenkin lukijoitteni iloksi. Hoo ja Koo jo houkuttelevat.
Olen ehkä ansainnut tämän. Olenhan pitkään elänyt ihminen ja työyksikköni fyysisesti vanhin työntekijä. Henkisestä kypsyydestäni en ole aivan varma.
Jos olen vanhin, niin miten ihmeessä voin muistaa noin tarkkaan, mistä alkaen minulla on ollut hovikuljettajia. Miksi en voisi? Onhan se tärkeä päivämäärä. No, itse asiassa en muistanut. Kysyin asiaa yhdeltä hovikuljettajaltani, kutsuttakoon häntä Veikoksi. Hän muisti noin tarkan päivämäärän! Asiaan saattaa olla vaikutusta sillä, että hän oli silloin hakemassa toista työyksikkömme leasing-autoa. Ja hän on meidän autovastaavamme.
Miksi ihmeessä kutsun tätä Veikkoa ja kahta muuta, olkoot vaikka Pirjo ja Eija, hovikuljettajikseni? Siksi, että he ovat sitä, ihanassa, kauniissa merkityksessä. Eivät mitään alamaisiani (voiko Suomessa olla edes alamaisia tänä päivänä?) vaan aivan tasavertaisia työkavereitani.
Työnantajamme hankki yksikköömme kaksi leasing-autoa syyskussa viime vuonna. Tarkoituksena oli ja on edelleen, ihan oikeutetusti, vähentää matkakustannuksia. En usko, että kukaan meidän työyhteisössämme oli sitä vastaan.
Autojen osalta kohdallani oli ja on yksi mutta. Nämä leasing-autot ovat manuaalivaihteisia. Minä taas en pysty ajamaan sellaista autoa. Kytkinjakani oikuttelee ja puutuu juuri silloin, kun sen pitäisi toimia. Eihän siitä mitään tule! Kytkinjalkani vei voiton tuossa jokunen vuosi sitten, ja hankin automaattivaihteisten auton. En ole katunut!
Mutta miksi Pirjo, Veikko ja Eija ovat hovikuljettajiani? Siksi, että työmatkoilla he ajavat ja minä istun apukuljettajan paikalla. Onneksi olen osannut olla hiljaa enkä ole heitä ole ohjeistanut. Ei kyllä ole ollut tarvettakaan.
Älkää kertoko heille, mutta olen nauttinut tästä. Kerrankin minulla on ollut mahdollisuus tutkailla maisemia tutuilla teillä. Aiemmin olen mielelläni ollut kuskina omalla autollani ajaessani - kytkinjalkani ja lannerankani vuoksi näin oli parasta. Nyt vasta apukuskin paikalla näen oikein kunnolla, missä olen ennen ajellut. Mitä makoisia hetkiä!
Auton ajaminen sinänsä ei tee Pirjosta, Veikosta ja Eijasta hovikuljettajia. Sen arvonimen (!) (ei siis mitään halventavaa!) he ansaitsevat, kun ovat tukeneet Partsua niin liukkailla keleillä kuin Partsun jalkojen yrittäessä sanoa yhteistyösopimuksen irti. Tarvittaessa he ovat ottaneet minut kyytiin aivan ulko-oven edestä ja jättäneet määränpään ovelle niin lähelle kuin mahdollista. Ja jopa palauttaneet takaisin työpaikalle. Ei ole tarvinnut kävellä kymmeniä kilometrejä hylättynä ja onnettomana.
Partsun, siis minun, sisäsyntyiseksi kasvanut pelko kaatumisesta ei ole saanut yliotetta. Kiitos Eijan, Pirjon ja Veikon!
Tämän kolmikon tuki minulle ei ole ollut pelkästään tätä. Kun vuosi sitten talvella uuvuin töissä, he, ja muut työkaverit, tukivat minua. Etenkin Pirjo rajasi minua. Kaikki tiimissämme ottivat vastuuta enemmän, kun Partsu ei oikein jaksanut. Kiitos!!!
Tukea olen saanut myös Pirjon, Veikon ja Eijan laaja-alaisesta, vankasta osaamisesta. Ilman sitä olisin ollut monesti pulassa.
Nyt, tämän saamani tuen avulla, jaksan olla kiusananne vielä reilun vuoden. Hä-hä-hää! 😀
Ylihuomenna torstaina meillä on haikea päivä. Eija jää pois. Hän on ollut määräaikaisena. Kun paikka pantiin taas auki, valituksi tuli toinen. Todella loistava osaaja, hieno tyyppi kaiken kaikkiaan. Jospa voisimme pitää heidät molemmat.
Tämä Eijaksi kutsuttu nainen on tuonut meille todella paljon riemua. Hän sai aikaan "salaisen" ja julkisen jumpparyhmän. Tämä salainen ryhmä on kokoontunut Eijan ja Pirjon työhuoneessa. Veikko pahkeinen, liikunnasta innostunut mies, meni siihen mukaan. Kerran satuin menemään huoneeseen kesken jumppatuokion. Siellä nämä kolme ähki ja puhisi. Milloin venyttelyä, milloin lankutusta, milloin mitäkin. Saivat minutkin kokeilemaan. Ei ollut paha, vaikka en samaan pystynytkään. Tein omalla tavallani.
Minulta jumppa heidän kanssaan jäi. En tiedä miksi. Nyt kuitenkin kerron salaisuuden. Eijalle ja Pirjolle ei saa kertoa. Olen jumpannut salaa omassa työhuoneessani. Tehnyt sitä, mikä on tuntunut minulle sopivalta. Jokaisen jumppatuokion jälkeen on ollut todella hyvä olo.
Eija tekee hyviä korvapuusteja. Kävisiköhän hän ilahduttamassa meitä silloin tällöin. Jos ei jaksa paistaa korvapuusteja, niin sitten jotain muuta pullaa. Pullahiiri kun hän on. Tai sämpylöitä. Toiveita voi aina esittää - eikö vain.
Moni työkaverini saattoi jo huokaista ja pyyhkiä hikeä otsaltaan. Ei jouduttu Partsun porinoihin. Liian aikaisin huokaisitte, sanon minä! Poimin teidät vuorollanne kuin marjatertun. Hmm. Marjaterttu. Saisiko tästä jotakin? Kyllä vain. Marjaterttu pitää sisällään paljon tietoa ja kokemusta. Sehän näkee luonnon muuttuvan, ainakin loppukesästä. Ja säilyttää tiedon, jota muut janoavat.
Työyhteisömme valitsi viime vuonna vuoden tietotoimiston. T = tietotoimisto. Ja sehän voi olla kuin. Tietotoimisto saakoon nimeksi Terttu. Marjaterttu pitää sisällään myös marjan, sen viisaan ja osaavan. Viisas ja osaava olkoon Marja. He ovat seuraavat työkaverini, joista kirjoitan. Edelleenkin kaikella kunnioituksella. Ja toivottavasti myös hauskasti, tai ainakin niin, että te rakkaat lukijani kiinnostutte ja haluatte lukea tekstin loppuun. Ja jatkossa myös muita.
Rakkaat työkaverini. Poimin teidät näihin Partsun porinoihin kunkin vuorollaan, kuin marjatertun. Ihan vain muidenkin lukijoitteni iloksi. Hoo ja Koo jo houkuttelevat.
lauantai 21. maaliskuuta 2020
Korona-aikoja
Nyt on vakava paikka Suomessa. Korona-aika. Tämä vaarallinen virus kun on saanut valtiovallankin puuttumaan asiaan vakavimmalla mahdollisella tavalla - valmiuslailla. Ja tokihan Partsu ottaa kantaa asiaan - omalla tavallaan.
On hyvä, että hallitus toimii ripeästi. Monet ovat kritisoineet, että toiminta on ollut liian hidasta - hitaampaa kuin monissa muissa Euroopan maissa. Pitänee muistaa, että jokainen maa tekee johtopäätöksensä sen mukaan, miten viruksen aiheuttama tauti etenee maassa. Ja jossittelu ei auta. Nyt on tehty päätöksiä, joita on syytä noudattaa.
Valitettavasti kaikki eivät noudata. Minä, minä, minä - minä ensin -asenne puskee esiin monella taholla. Onneksi ei kaikkialla.
Ei minulla ole mitään! Minä kyllä aion mennä sinne, tänne ja tuonne! Enhän edes kuulu riskíryhmään! Jos joku muu kuuluu, niin mitä sitten! En minä ole vaarassa!
Hei haloo, ja hyvät hyssykät! Meillä kaikilla on vastuu kaikista. Jos oma napa pelkästään on huomion arvioinen, niin silloin arvot ovat pahasti pielessä.
Vetoankin kaikkiin isovanhempiin, että älkää ottako lastenlapsianne hoitoon muutoin kuin ääritapauksessa. Älkää menkö hoitamaan heitä heidän koteihinsa. Otatte muutoin ison riskin ja kannatte ison vastuun.
Vetoan kaikkiin vanhempiin. Älkää pyytäkö lastenne isovanhempia hoitoapuun sen enempää omaan kotiinne kuin isovanhempien kotiin. Otatte muutoin ison riskin ja kannatte ison vastuun.
Näinä vakavina aikoina vanhempien pitää järjestellä elämänsä muulla tavoin kuin nojautua isovanhempiin. Pitäisikö vanhempien itse jäädä kotiin? Työnantajat lienevät myötämielisiä tässä tilanteessa. Valtiovallan ohjeistusta kannattaa kuunnella!
Kuulin eräältä ystävältäni, että hänen tuttavansa perheineen Tampereen seudulta päätti tulla lomailemaan keskiseen Suomeen vuokramökille, kun siellä ei todennäköisesti ole muita muissa mökeissä. Perheen kannalta hieno asia. Vuokraajan kannalta ei. Vuokraaja on sydänsairas diabeetikko - siis todella riskiryhmässä. Harmi, että hän ei osannut kieltää vieraiden tuloa. Vieraat eivät ymmärtäneet tai eivät halunneet ymmärtää vakavaa tilannetta, vaikka ystäväni asiasta sanoikin. Vieraat ovat sitä mieltä, että mahtaako koko koronavirusepidemia olla edes totta!
Koronaepidemia on vakava asia. En silti ole kauhuissani enkä lietso kauhua. Otan epidemian kuítenkin vakavasti. Astmaatikkona olen todella vihainen niille ihmisille, jotka vähättelevät tilannetta. Meillä on vastuu itsemme lisäksi myös muista. Eikä vain nyt!
Koronaepidemia vaikuttaa koko yhteiskuntaan. Yritykset, kunnat, kaupungit ja yksilöt ovat ahtaalla. Valtiovalta on tehnyt päätöksen isoista tukipaketeista. Yksi sukulaiseni kritisoi tätä. Kateus ei kanna minnekään. Kaikki mahdollinen tuki on tarpeen.
Oma kotikaupunkini suunnittelee yhteistoimintaneuvottelujen aloittamista koronaepidemian vuoksi. Kaupunginjohtaja sai laajat valtuudet, joita yksi kaupunginhallituksen jäsen vastusti - perusteluna, että kyse on yt-neuvotteluiden aloittamisesta. Valitettavasti hän oli oikeassa.
Kotikaupunkini henkilöstöjohtaja toteaa tämänpäiväisessa maakuntalehdessä, että nyt odotetaan Helsingistä tulevia ohjeita. Siis mitä ihmettä. Yksi ohje tuli jo, ja kotikaupunkini aikoo olla noudattamatta sitä. Pääministeri Sanna Marin totesi viikolla tiedotustilaisuudessa, että kuntien ei pidä tehdä pikaisia johtopäätöksiä. Hänen toiveensa oli, että lomautuksiin ja irtisanomisiin ei pidä mennä. Tukea kunnille ja kaupungeille on tulossa. Samaa painottaa maakuntalehtemme pääkirjoitussivullaan.
Voisivatko kotikaupunkini päättäjät pistää topin virkamiesten touhuille? Olisiko hyvä odottaa hetki ja katsoa, miten asiat "lutviutuvat"?
Paniikkiin ei ole aihetta. Hutkiminen vaikeuttaa asioita entisestään.
On hyvä, että hallitus toimii ripeästi. Monet ovat kritisoineet, että toiminta on ollut liian hidasta - hitaampaa kuin monissa muissa Euroopan maissa. Pitänee muistaa, että jokainen maa tekee johtopäätöksensä sen mukaan, miten viruksen aiheuttama tauti etenee maassa. Ja jossittelu ei auta. Nyt on tehty päätöksiä, joita on syytä noudattaa.
Valitettavasti kaikki eivät noudata. Minä, minä, minä - minä ensin -asenne puskee esiin monella taholla. Onneksi ei kaikkialla.
Ei minulla ole mitään! Minä kyllä aion mennä sinne, tänne ja tuonne! Enhän edes kuulu riskíryhmään! Jos joku muu kuuluu, niin mitä sitten! En minä ole vaarassa!
Hei haloo, ja hyvät hyssykät! Meillä kaikilla on vastuu kaikista. Jos oma napa pelkästään on huomion arvioinen, niin silloin arvot ovat pahasti pielessä.
Vetoankin kaikkiin isovanhempiin, että älkää ottako lastenlapsianne hoitoon muutoin kuin ääritapauksessa. Älkää menkö hoitamaan heitä heidän koteihinsa. Otatte muutoin ison riskin ja kannatte ison vastuun.
Vetoan kaikkiin vanhempiin. Älkää pyytäkö lastenne isovanhempia hoitoapuun sen enempää omaan kotiinne kuin isovanhempien kotiin. Otatte muutoin ison riskin ja kannatte ison vastuun.
Näinä vakavina aikoina vanhempien pitää järjestellä elämänsä muulla tavoin kuin nojautua isovanhempiin. Pitäisikö vanhempien itse jäädä kotiin? Työnantajat lienevät myötämielisiä tässä tilanteessa. Valtiovallan ohjeistusta kannattaa kuunnella!
Kuulin eräältä ystävältäni, että hänen tuttavansa perheineen Tampereen seudulta päätti tulla lomailemaan keskiseen Suomeen vuokramökille, kun siellä ei todennäköisesti ole muita muissa mökeissä. Perheen kannalta hieno asia. Vuokraajan kannalta ei. Vuokraaja on sydänsairas diabeetikko - siis todella riskiryhmässä. Harmi, että hän ei osannut kieltää vieraiden tuloa. Vieraat eivät ymmärtäneet tai eivät halunneet ymmärtää vakavaa tilannetta, vaikka ystäväni asiasta sanoikin. Vieraat ovat sitä mieltä, että mahtaako koko koronavirusepidemia olla edes totta!
Koronaepidemia on vakava asia. En silti ole kauhuissani enkä lietso kauhua. Otan epidemian kuítenkin vakavasti. Astmaatikkona olen todella vihainen niille ihmisille, jotka vähättelevät tilannetta. Meillä on vastuu itsemme lisäksi myös muista. Eikä vain nyt!
Koronaepidemia vaikuttaa koko yhteiskuntaan. Yritykset, kunnat, kaupungit ja yksilöt ovat ahtaalla. Valtiovalta on tehnyt päätöksen isoista tukipaketeista. Yksi sukulaiseni kritisoi tätä. Kateus ei kanna minnekään. Kaikki mahdollinen tuki on tarpeen.
Oma kotikaupunkini suunnittelee yhteistoimintaneuvottelujen aloittamista koronaepidemian vuoksi. Kaupunginjohtaja sai laajat valtuudet, joita yksi kaupunginhallituksen jäsen vastusti - perusteluna, että kyse on yt-neuvotteluiden aloittamisesta. Valitettavasti hän oli oikeassa.
Kotikaupunkini henkilöstöjohtaja toteaa tämänpäiväisessa maakuntalehdessä, että nyt odotetaan Helsingistä tulevia ohjeita. Siis mitä ihmettä. Yksi ohje tuli jo, ja kotikaupunkini aikoo olla noudattamatta sitä. Pääministeri Sanna Marin totesi viikolla tiedotustilaisuudessa, että kuntien ei pidä tehdä pikaisia johtopäätöksiä. Hänen toiveensa oli, että lomautuksiin ja irtisanomisiin ei pidä mennä. Tukea kunnille ja kaupungeille on tulossa. Samaa painottaa maakuntalehtemme pääkirjoitussivullaan.
Voisivatko kotikaupunkini päättäjät pistää topin virkamiesten touhuille? Olisiko hyvä odottaa hetki ja katsoa, miten asiat "lutviutuvat"?
Paniikkiin ei ole aihetta. Hutkiminen vaikeuttaa asioita entisestään.
lauantai 14. maaliskuuta 2020
"Korvaamattomat" ihmiset
Olen nainen, joka on elänyt pitkään. Tämän vuoksi olen törmännyt jos jonkinmoisiin ihmisiin. Tyytyväisiin, tyytymättömiin, iloisiin, surullisiin, onnellisiin, onnettomiin, niihin, jotka ymmärtävät olevansa korvattavissa, ja niihin, jotka kokevat olevansa korvaamattomia.
Päällimmäisenä nousee mieleen yritysjohtaja vuosikymmenten takaa. Hän omisti pienen liikeketjun, jolla oli myymälöitä eri paikkakunnilla Suomessa ja ulkomailla. Hän koki olevansa niin korvaamaton, että kehui joka paikassa, ettei ole pitänyt lomia 25 vuoteen! Hän maksoi siitä aika kalliisti, onneksi ei kuolemallaan. Valitettavasti sijaiskärsijöitä olivat myös hänen alaisensa, joille hän huusi silmittömästi raivostuessaan - ihan mitättömistä asioista. Tarjosin kyseiselle yritykselle erilaisia tukipalveluja. Kerran olin silminnäkijänä, kun herra johtaja heitti ulos ulosottomiehen liikkeensä tiloista.
Ei tämä johtaja ollut korvaamaton. Siirsi maksusta liiketoimintansa muille, ja toiminta jatkui.
On niitä "korvaamattomia" ihmisiä, jotka tekevät töitä sairauslomillaan. Sitä en ymmärrä laisinkaan! Sairausloma on sitä varten, että sen aikana toivutaan työkykyiseksi. Samalla sairauslomalla töitä tekevä antaa väärän viestin työnantajalle: työt hoituvat, vaikka olemme kotona sairaina. Ei jukupätkä! Tällaiset työntekijät vievät pohjaa työehtosopimusneuvotteluilta. Ainoa hyvä asia tässä on se, että sairaana oleva henkilö ei tule töihin tartuttamaan muita. Korvaamaton hän ei kuitenkaan ole! Työt kyllä odottavat!
Korvaamattomia eivät ole myöskään ihmiset, jotka tulevat töihin sairaina. Minusta nämä "korvaamattomat" ihmiset eivät arvosta toisia riittävästi. He vaarantavat muiden terveyden. Ja jos he ovat asiakastyössä, niin vaarantavat myös asiakkaiden terveyden.
Ei tarvitse katkaista jalkaansa, voidakseen olla poissa töistä luvan perästä. Flunssa on ihan pätevä syy. Tai jokin pahentunut perussairaus, jonka parantamiseen tarvitaan lepoa, kuten esimerkiksi astma. Työt sairausloman aikana jäävät tekemättä, mutta mitä sitten. Ne tehdään myöhemmin ajan kanssa. Ja tehdään se, mitä ehditään normaalissa työajassa. Enempää ei tarvitse tehdä.
Mitäpä sanoa ihmisistä, jotka vievät työt kotiin ja tekevät ne omalla ajallaan? Väärin tehty! Jos siitä kotona tehdystä työstä saa palkan, se on eri asia. Sitä kutsuttaneen etätyöksi.
Työelämässä on vielä ainakin yksi ryhmä "korvaamattomia" ihmisiä: lomansa pitämättä jättävät. En oikeastaan tiennyt, että näitäkin ihmisiä on, mutta on vainen. Työsuhde päättyy, lomia pitämättä enemmän kuin työpäiviä on jäljellä. Työnantaja ei maksa pitämättä jääviä lomapäiviä. Työntekijä hyväksyy asian nielemättä. Mitä ihmettä?
Olen varmaankin ollut ankara näille "korvaamattomille" ihmisille. Itse asiassa he tuskin näin ajattelevat itsestään. Paitsi ehkä edellä mainittu johtaja, jota myös jotekin ymmärrän. Hän ei rohjennut luottaa kehenkään muuhun ja siksi ajoi itsensä piippuun.
Nämä "korvaamattomat" ihmiset ovat pikemminkin liian tunnollisia. He tuntevat (turhaan) huonoa omaa tuntoa siitä, että ovat poissa töistä. He haluavat, että työt tulevat tehdyiksi, eivätkä muut joudu tekemään heidän töitään. Ja ovat työnarkomaaneja, valitettavasti.
Silti. Voi kun me muistaisimme, että ei meidän rivityöntekijöiden vaan työnantajan tehtävänä on järjestää työt niin, että kukaan ei kuormitu liikaa. Työnantajan tehtävänä on huolehtia, että kukaan ei tule töihin sairaana eikä kukaan tee töitä kotona sairausloman aikana. Työnantajan tehtävänä on, että lomat tulevat pidetyiksi ajallaan. Työnantajan tehtävänä on korvata loma rahana, jos lomaa ei ole voinut pitää ennen työsuhteen loppumista.
Työntekijän vastuulla on hoitaa tehtävänsä, niillä edellytyksillä, jotka työnantaja suo.
Päällimmäisenä nousee mieleen yritysjohtaja vuosikymmenten takaa. Hän omisti pienen liikeketjun, jolla oli myymälöitä eri paikkakunnilla Suomessa ja ulkomailla. Hän koki olevansa niin korvaamaton, että kehui joka paikassa, ettei ole pitänyt lomia 25 vuoteen! Hän maksoi siitä aika kalliisti, onneksi ei kuolemallaan. Valitettavasti sijaiskärsijöitä olivat myös hänen alaisensa, joille hän huusi silmittömästi raivostuessaan - ihan mitättömistä asioista. Tarjosin kyseiselle yritykselle erilaisia tukipalveluja. Kerran olin silminnäkijänä, kun herra johtaja heitti ulos ulosottomiehen liikkeensä tiloista.
Ei tämä johtaja ollut korvaamaton. Siirsi maksusta liiketoimintansa muille, ja toiminta jatkui.
On niitä "korvaamattomia" ihmisiä, jotka tekevät töitä sairauslomillaan. Sitä en ymmärrä laisinkaan! Sairausloma on sitä varten, että sen aikana toivutaan työkykyiseksi. Samalla sairauslomalla töitä tekevä antaa väärän viestin työnantajalle: työt hoituvat, vaikka olemme kotona sairaina. Ei jukupätkä! Tällaiset työntekijät vievät pohjaa työehtosopimusneuvotteluilta. Ainoa hyvä asia tässä on se, että sairaana oleva henkilö ei tule töihin tartuttamaan muita. Korvaamaton hän ei kuitenkaan ole! Työt kyllä odottavat!
Korvaamattomia eivät ole myöskään ihmiset, jotka tulevat töihin sairaina. Minusta nämä "korvaamattomat" ihmiset eivät arvosta toisia riittävästi. He vaarantavat muiden terveyden. Ja jos he ovat asiakastyössä, niin vaarantavat myös asiakkaiden terveyden.
Ei tarvitse katkaista jalkaansa, voidakseen olla poissa töistä luvan perästä. Flunssa on ihan pätevä syy. Tai jokin pahentunut perussairaus, jonka parantamiseen tarvitaan lepoa, kuten esimerkiksi astma. Työt sairausloman aikana jäävät tekemättä, mutta mitä sitten. Ne tehdään myöhemmin ajan kanssa. Ja tehdään se, mitä ehditään normaalissa työajassa. Enempää ei tarvitse tehdä.
Mitäpä sanoa ihmisistä, jotka vievät työt kotiin ja tekevät ne omalla ajallaan? Väärin tehty! Jos siitä kotona tehdystä työstä saa palkan, se on eri asia. Sitä kutsuttaneen etätyöksi.
Työelämässä on vielä ainakin yksi ryhmä "korvaamattomia" ihmisiä: lomansa pitämättä jättävät. En oikeastaan tiennyt, että näitäkin ihmisiä on, mutta on vainen. Työsuhde päättyy, lomia pitämättä enemmän kuin työpäiviä on jäljellä. Työnantaja ei maksa pitämättä jääviä lomapäiviä. Työntekijä hyväksyy asian nielemättä. Mitä ihmettä?
Olen varmaankin ollut ankara näille "korvaamattomille" ihmisille. Itse asiassa he tuskin näin ajattelevat itsestään. Paitsi ehkä edellä mainittu johtaja, jota myös jotekin ymmärrän. Hän ei rohjennut luottaa kehenkään muuhun ja siksi ajoi itsensä piippuun.
Nämä "korvaamattomat" ihmiset ovat pikemminkin liian tunnollisia. He tuntevat (turhaan) huonoa omaa tuntoa siitä, että ovat poissa töistä. He haluavat, että työt tulevat tehdyiksi, eivätkä muut joudu tekemään heidän töitään. Ja ovat työnarkomaaneja, valitettavasti.
Silti. Voi kun me muistaisimme, että ei meidän rivityöntekijöiden vaan työnantajan tehtävänä on järjestää työt niin, että kukaan ei kuormitu liikaa. Työnantajan tehtävänä on huolehtia, että kukaan ei tule töihin sairaana eikä kukaan tee töitä kotona sairausloman aikana. Työnantajan tehtävänä on, että lomat tulevat pidetyiksi ajallaan. Työnantajan tehtävänä on korvata loma rahana, jos lomaa ei ole voinut pitää ennen työsuhteen loppumista.
Työntekijän vastuulla on hoitaa tehtävänsä, niillä edellytyksillä, jotka työnantaja suo.
maanantai 9. maaliskuuta 2020
Tanssii farkkujen kanssa
Kuten olet jo saanut lukea, matto kävi kimppuuni, viimeksi kotona sisäkuistilla. Kaaduin, enkä selvinnyt aivan vammoitta. Polveni vihoitteli. Kun en pystynyt kävelemään normaalisti kivun vuoksi, alkoi selkäni oireilla. Lisänä vielä hermokipu.
Pidän tanssimisesta. Tosin nykyään se on harvinaista herkkua. Etenkin nuorempana viihdyin tanssilavoilla.
Tänä aamuna sain kokea, miltä tanssi farkkujen kanssa tuntuu. Viikonlopun jälkeen oli aika palata arkeen, ja töihin. Aamusuihkun jälkeen ryhdyin pukeutumaan reippaasti. Siihen asti meni hyvin, kunnes piti saada farkut jalkaan. Ei, vartalo ei taipunut - tai siis kipu ei sitä sallinut.
Tanssahtelin milloin mitenkin ja yritin saada jalkani lahkeisiin. Kipu oli sietämätön. Jalkani ei suostunut yhteistyöhön. Lopulta onnistuin. Jippii! Paitsi että... Siinä tanssin temmellyksessä en ollut huomannut, että farkut menivät jalkaan väärinpäin.
Ei muuta kuin alusta. Olin tuskissani. Miten kipeä kroppani taipuisi sen verran, että saisin farkut jalkaan?
No, olenhan noheva. Istumaan sängylle. Siellä vartaloani "tangon" tahdissa väännellen etsin sopivaa asentoa, jotta saisin edes toisen jalan lahkeeseen. Selkäni oli toista mieltä. Se pakotti minut huutamaan suoraa huutoa, kun koski niin pi..sti.
Lopulta olin valmis lähtemään töihin. Olin tietenkin ennen tätä päästänyt koirani sisälle ja tarjoillut sille leipäpalasen. Ruokakupissa odotti pieni koirankeksi.
Yllättäen tanssi jatkui auton luona. En millään kärsinyt nostaa oikeaa jalkaani autoon. Jos meillä olisi vasemmanpuoleinen liikenne ja ratti auton oikealla puolella, ongelmaa ei olisi ollut. Ensin vain vasen jalka autoon, hivuttautuminen penkillä sen verran kauas, että oikea jalka olisi tullut sisään ilman vaivaa.
Mutta kun ei. Lopulta pääsin autoon. Pikkuhiljaa elämä helpotti. Näin illalla olo on hyvä, ainakin osittain kiitos viime viikolla yksityisellä lääkäriasemalla polveen saamani kipupiikin - julkisella puolella se olisi vasta ylihuomenna. Päivän mittaan pääsin treenaamaan jalkaani oikealla tavalla, harjoittamaan kävelyä normaaliasennossa, ja kipu on ainakin toistaiseksi hävinnyt.
Vaikka pidänkin tanssimisesta ja farkuista, niin en halua yhdistää niitä tällä tavalla yhteiseen tanssiin.
Pidän tanssimisesta. Tosin nykyään se on harvinaista herkkua. Etenkin nuorempana viihdyin tanssilavoilla.
Tänä aamuna sain kokea, miltä tanssi farkkujen kanssa tuntuu. Viikonlopun jälkeen oli aika palata arkeen, ja töihin. Aamusuihkun jälkeen ryhdyin pukeutumaan reippaasti. Siihen asti meni hyvin, kunnes piti saada farkut jalkaan. Ei, vartalo ei taipunut - tai siis kipu ei sitä sallinut.
Tanssahtelin milloin mitenkin ja yritin saada jalkani lahkeisiin. Kipu oli sietämätön. Jalkani ei suostunut yhteistyöhön. Lopulta onnistuin. Jippii! Paitsi että... Siinä tanssin temmellyksessä en ollut huomannut, että farkut menivät jalkaan väärinpäin.
Ei muuta kuin alusta. Olin tuskissani. Miten kipeä kroppani taipuisi sen verran, että saisin farkut jalkaan?
No, olenhan noheva. Istumaan sängylle. Siellä vartaloani "tangon" tahdissa väännellen etsin sopivaa asentoa, jotta saisin edes toisen jalan lahkeeseen. Selkäni oli toista mieltä. Se pakotti minut huutamaan suoraa huutoa, kun koski niin pi..sti.
Lopulta olin valmis lähtemään töihin. Olin tietenkin ennen tätä päästänyt koirani sisälle ja tarjoillut sille leipäpalasen. Ruokakupissa odotti pieni koirankeksi.
Yllättäen tanssi jatkui auton luona. En millään kärsinyt nostaa oikeaa jalkaani autoon. Jos meillä olisi vasemmanpuoleinen liikenne ja ratti auton oikealla puolella, ongelmaa ei olisi ollut. Ensin vain vasen jalka autoon, hivuttautuminen penkillä sen verran kauas, että oikea jalka olisi tullut sisään ilman vaivaa.
Mutta kun ei. Lopulta pääsin autoon. Pikkuhiljaa elämä helpotti. Näin illalla olo on hyvä, ainakin osittain kiitos viime viikolla yksityisellä lääkäriasemalla polveen saamani kipupiikin - julkisella puolella se olisi vasta ylihuomenna. Päivän mittaan pääsin treenaamaan jalkaani oikealla tavalla, harjoittamaan kävelyä normaaliasennossa, ja kipu on ainakin toistaiseksi hävinnyt.
Vaikka pidänkin tanssimisesta ja farkuista, niin en halua yhdistää niitä tällä tavalla yhteiseen tanssiin.
lauantai 7. maaliskuuta 2020
Kämmejä työpaikalla - JK
Lisää kämmejä. Eihän tällaiselta e-ikää lähestyvältä voi edes vaatia, että muistaisi kaiken kerralla. Onneksi on ihmisiä, jotka muistavat paremmin. Nykyään toisessa yksikössä työskentelevä työkaveri, joka osallistui tähän kämmiin hoksasi, että yksi tärkeä kämmi puuttuu.
Tämä minuakin lyhyempi työkaveri oli marmattanut eräretkellä juomaveden vähyydestä tälle nyt toisessa yksikössä työskentelevälle työkaverille. Ja näinhän se on - sitä saa mitä tilaa.
Minuakin lyhyempi työkaveri sai työpaikalle vesilähetyksen - ihan ansaitusti. Töihin tullessaan hän pääsi nauttimaan vedellä piripintaan täytetyistä muovipikareista. Sekä hänen työpöytänsä että muut työhuoneen tasot olivat täynnä näitä janoisen ystäviä.
Tämä minuakin lyhyempi työkaveri oli marmattanut eräretkellä juomaveden vähyydestä tälle nyt toisessa yksikössä työskentelevälle työkaverille. Ja näinhän se on - sitä saa mitä tilaa.
Minuakin lyhyempi työkaveri sai työpaikalle vesilähetyksen - ihan ansaitusti. Töihin tullessaan hän pääsi nauttimaan vedellä piripintaan täytetyistä muovipikareista. Sekä hänen työpöytänsä että muut työhuoneen tasot olivat täynnä näitä janoisen ystäviä.
Kämmejä työpaikalla
Kyllä minulla on hauska työyhteisö. Ei uskoisi virkanaisista ja -miehistä! Aina välillä pitää keksiä joitakin kämmejä, ihan hyvässä tarkoituksessa. Kyse ei siis ole kiusaamisesta.
Mitäpä sanoisit, jos töistä kotiin lähtiessäsi autosi olisi kääritty kelmuihin? Tai joku olisi hiippaillut yöllä kotipihallasi ja peittänyt autosi post-it-lapuilla, kauniilla, värillisillä? Joku saattaisi suutahtaa, mutta ei meidän työporukka. Kämmin "uhri" on nauranut yleensä maikeimmin.
Minua on kohdeltu ihanan lempeästi. Olenhan työpaikallani fyysiseltä iältäni vanhin. Psyykkisen iän osalta en ole ihan varma - välillä lienen kakaramaisin. Täytettyäni pyöreitä vuosia kesällä 2017 palasin töihin palkallisen vapaapäivän jälkeen. Työhuoneeni oli täytetty ilmapalloilla, siis melkein täytetty. Työpöydältä piti ensin siirtää palloja jos jonkinmoisia pois. Tuolillani oli, hmm., sellainen suippo törröttävä ilmapallo. Mihän lienee kuvannut. Kiitos, kun muistitte ikääntyvää ihmistä!
Minä olen tunnetusti kiltti ihminen. En sotkeennu mihinkään kepposeen, paitsi mitä joskus.
Meillä työpaikalla on minuakin lyhyempi työkaveri, jos se nyt on mahdollista. Kerran, kun hän oli palaamassa töihin ansaitulta vuosilomalta, päätimme hieman jekuttaa, tai siis rehellisesti sanoen tehdä kämmin hänelle. Tunnustan näin julkisesti osallistuneeni tähän.
Sähköpöytiä meillä töissä ei ole. Halusimme kuitenkin, että tämä vähän yli 150 senttiä pitkä nainen saa tehdä töitä seisaallaan. Niinpä me kannoimme täysiä kopiokonepaperilaatikoita hänen työpöytänsä jalkojen alle. Jokaisen jalan alle kaksi laatikkoa. Minä olin kantamassa, ja ehkä hieman pöytää pitelemässä, jotta muut, jotka kömpivät pöydän alla, saattoivat asetella laatikot oikeille paikoille.
Kun sitten rakas työkaverimme saapui töihin, niin pöydän yläreuna oli hänen kaulansa korkeudella. Teepä siinä töitä! Ja olikohan vielä samalla kertaa se, kun kannettava tietokone piilotettiin jonnekin?
Toistaiseksi viimeisin kämmi tehtiin tällä viikolla. Meillä töissä on viisi tiimiä, joista neljä tekee aluetyötä. Viides ottaa vastaan tietoja ja hoitaa kiireelliset tapaukset. Yksi tämän viidennen tiimin jäsen oli valitellut alkuviikon, miten tylsää oli töissä. Mitään ei tapahdu! Päätimme piristää häntä.
Tämä minua ehkä lyhyempi työkaveri soitti minun henkilökohtaisesta puhelimestani tämän tylsistyneen työkaverin henkilökohtaiseen työnumeroon tehden ilmoituksen. Lyhyempi työkaveri esittäytyi tekaistulla nimellä ja esitti itseään huomattavasti vanhempaa naista. Lähimmän kaupan pihassa oli tarvetta kiireellisille toimille.
Tylsistynyt työkaveri oikein innostui. Hän ja saman tiimin toinen, joka oli kämmissä mukana, onneksi, lähtivät ajamaan kohti kauppaa. Soittajatyökaveri yritti joutua perään, jotta voisi olla todistamassa pilaa ja estämässä pahoja vaurioita. Koko kämmin tarkoituksena oli saada työpaikalle herkkuja. Olihan tylsistynyt työkaveri jo valittanut siitäkin, kun herkkuja ei ole.
Tylsistynyt työkaveri oli todella nopea. Hyvä, ettei pannut koko kauppaa ja lähialuetta sekaisin. Missä se autettava on? Ha, eihän sellaista ollut! Hänen työparinsa samasta tiimistä, niin nopea liikkeissään kuin muutoin on, jäi tällä kertaa toiseksi. Onneksi oli valvomassa, ettei tylsistynyt työkaveri sentään poliisia paikalle kutsunut!
Kannattiko tämä kämmi? Kannatti, todellakin! Saimme irtokarkkeja, suklaata, keksejä. Ja riemastuttavaa naurua. Lisää tällaista!!! Kiitos feikkisoittaja-työkaverillemme, joka osaa myös (hyvässä mielessä) härskit riimit ja runot! :)
Mitäpä sanoisit, jos töistä kotiin lähtiessäsi autosi olisi kääritty kelmuihin? Tai joku olisi hiippaillut yöllä kotipihallasi ja peittänyt autosi post-it-lapuilla, kauniilla, värillisillä? Joku saattaisi suutahtaa, mutta ei meidän työporukka. Kämmin "uhri" on nauranut yleensä maikeimmin.
Minua on kohdeltu ihanan lempeästi. Olenhan työpaikallani fyysiseltä iältäni vanhin. Psyykkisen iän osalta en ole ihan varma - välillä lienen kakaramaisin. Täytettyäni pyöreitä vuosia kesällä 2017 palasin töihin palkallisen vapaapäivän jälkeen. Työhuoneeni oli täytetty ilmapalloilla, siis melkein täytetty. Työpöydältä piti ensin siirtää palloja jos jonkinmoisia pois. Tuolillani oli, hmm., sellainen suippo törröttävä ilmapallo. Mihän lienee kuvannut. Kiitos, kun muistitte ikääntyvää ihmistä!
Minä olen tunnetusti kiltti ihminen. En sotkeennu mihinkään kepposeen, paitsi mitä joskus.
Meillä työpaikalla on minuakin lyhyempi työkaveri, jos se nyt on mahdollista. Kerran, kun hän oli palaamassa töihin ansaitulta vuosilomalta, päätimme hieman jekuttaa, tai siis rehellisesti sanoen tehdä kämmin hänelle. Tunnustan näin julkisesti osallistuneeni tähän.
Sähköpöytiä meillä töissä ei ole. Halusimme kuitenkin, että tämä vähän yli 150 senttiä pitkä nainen saa tehdä töitä seisaallaan. Niinpä me kannoimme täysiä kopiokonepaperilaatikoita hänen työpöytänsä jalkojen alle. Jokaisen jalan alle kaksi laatikkoa. Minä olin kantamassa, ja ehkä hieman pöytää pitelemässä, jotta muut, jotka kömpivät pöydän alla, saattoivat asetella laatikot oikeille paikoille.
Kun sitten rakas työkaverimme saapui töihin, niin pöydän yläreuna oli hänen kaulansa korkeudella. Teepä siinä töitä! Ja olikohan vielä samalla kertaa se, kun kannettava tietokone piilotettiin jonnekin?
Toistaiseksi viimeisin kämmi tehtiin tällä viikolla. Meillä töissä on viisi tiimiä, joista neljä tekee aluetyötä. Viides ottaa vastaan tietoja ja hoitaa kiireelliset tapaukset. Yksi tämän viidennen tiimin jäsen oli valitellut alkuviikon, miten tylsää oli töissä. Mitään ei tapahdu! Päätimme piristää häntä.
Tämä minua ehkä lyhyempi työkaveri soitti minun henkilökohtaisesta puhelimestani tämän tylsistyneen työkaverin henkilökohtaiseen työnumeroon tehden ilmoituksen. Lyhyempi työkaveri esittäytyi tekaistulla nimellä ja esitti itseään huomattavasti vanhempaa naista. Lähimmän kaupan pihassa oli tarvetta kiireellisille toimille.
Tylsistynyt työkaveri oikein innostui. Hän ja saman tiimin toinen, joka oli kämmissä mukana, onneksi, lähtivät ajamaan kohti kauppaa. Soittajatyökaveri yritti joutua perään, jotta voisi olla todistamassa pilaa ja estämässä pahoja vaurioita. Koko kämmin tarkoituksena oli saada työpaikalle herkkuja. Olihan tylsistynyt työkaveri jo valittanut siitäkin, kun herkkuja ei ole.
Tylsistynyt työkaveri oli todella nopea. Hyvä, ettei pannut koko kauppaa ja lähialuetta sekaisin. Missä se autettava on? Ha, eihän sellaista ollut! Hänen työparinsa samasta tiimistä, niin nopea liikkeissään kuin muutoin on, jäi tällä kertaa toiseksi. Onneksi oli valvomassa, ettei tylsistynyt työkaveri sentään poliisia paikalle kutsunut!
Kannattiko tämä kämmi? Kannatti, todellakin! Saimme irtokarkkeja, suklaata, keksejä. Ja riemastuttavaa naurua. Lisää tällaista!!! Kiitos feikkisoittaja-työkaverillemme, joka osaa myös (hyvässä mielessä) härskit riimit ja runot! :)
tiistai 3. maaliskuuta 2020
Kilpajuoksua
Monet harrastavat tai harjoittavat kilpajuoksua. Tai joutuvat väkisin mukaan kilpajuoksuun.
Kilpajuoksu sanana kuvaa sitä fyysistä toimintoa, joka tapahtuu kilpaa juostaessa. Jalkaa toiseen eteen, milloin rivakammin, milloin hitaammin. Maailman tason kilpailuissa lyhin matka lienee, en ole varma, 100 metrin kisa. Sitä voi juosta ilman esteitä tai aitoen. Pisin (?) on maratonjuoksu, 42,195 kilometriä. Maraton on ollut kesäolympialaisten lajina ensimmäisistä kisoista alkaen, siis vuodesta 1896! Pitkälle on päästy!
Näiden väliin mahtuu jos jonkinmoista kilpajuoksua, enemmän tai vähemmän tosissaan otettavaa. Miesten juoksua, naisten juoksua, kaupunkirunia, extremerunia, vaarojen juoksua... Ihan loputtomiin näitä voi keksiä ja järjestää, itse kukin.
Kilpajuoksua voi harjoittaa kartan ja kompassin kera. Suunnistukseksi sitä sanotaan. On paikallisia suunnistuskisoja, on Jukolan viestiä ja Venlojen viestiä. Kartan ja kompassin kanssa juostessa tarvitaan muutakin kuin nopeita jalkoja. Tarvitaan osaamista, kartanlukutaitoa, suuntavaistoa. Ihan omasta kokemuksestani kirjoitan. Jos kartta tai kompassi on väärinpäin, niin mennään väärään suuntaan.
Myös työuran etenemisessä voi harjoittaa kilpajuoksua. Pääsenkö eteenpäin? Pääsenkö nopeammin kuin joku kaveri, tuttava, ystävä, sukulainen. Pääsenkö nopeammin kuin minä itse? Kilpajuoksu uralla voi olla tuskallista. Tai se voi tuoda ymmärryksen vapaudesta.
Tulin kerran urallani valituksi yhden Suomessa ja kotikaupungissani pääkonttoria pitävän kansainvälisen yrityksen vientipäälliköksi. Hyvin äkkiä jo koeajalla ymmärsin, että tämä kilpajuoksu ei ole minua varten. En ole mikään myyntitykki!
Läksin silloin tyhjän päälle. Hetkeäkään en ole katunut. Töitä on riittänyt, rahat ovat riittäneet kaikkeen välttämättömään, hengissä olen pysynyt. Ja ennen kaikkea - olen ollut ja olen edelleen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Ja vielä kun ne e-päivät lähestyvät. On ikää sen verran. ;)
Nyt olen joutunut väkisin kilpajuoksuun, johon en ole halunnut. Olen silti päättänyt selviytyä voittajana!
Kaiken maailman grillien ja työpaikan mattojen hyökkäyksistä olen selvinnyt kunnialla. Rakkaan oman kotini ainoa matto, se siellä sisäkuistilla, haastoi minut kisaan. Kehtasi kaataa minut ja aiheuttaa ikäviä juttuja.
Nyt juoksen, tahtomattani, kilpaa kipujen ja toimintakyvyn kanssa. Kierre on valmis, jos en taistele! Kipu estää liikkumisen, liikkumattomattomuus heikentää lihasvoimaa, mikä puolestaan estää liikkumisen. Ja sitten tulee taas kipuja.
Tähän en suostu!
Kivut saavat väistyä ja lihasvoima saa vahvistua - keinolla millä hyvänsä, kunhan ei tarvitse viinaa ja huumeita käyttää.
Lääkäriin en ole vielä päässyt. Siispä oma pelastusohjelma käyttöön. Jokainen sekunti, jonka voin käyttää jaloillani olemiseen ja jalkavoimieni vahvistamiseen, on tarpeen. Ne sekunnit käytän tarkkaan. Kun työpaikalla käytän hissiä, teen siinä toisilta salaa erilaisia liikkeitä: jumppaan, juoksen, jumppaan, juoksen. Ette uskokaan, miten hyvä paikka hissi on juoksemiseen! Maali on aina lähellä.
Kipujen ollessa ylitsepääsemättömiä ja toimintakyvyn heikko niin ihanat työkaverini tulevat hätiin. Tarvittaessa kuljetus työpaikan ovelta asiakkaan tai muun palaverikohteen ovelle toimiia. Kiitos!
Tavoitteeni on, että ovelta-ovelle-kuljetusta en tarvitse enää aprillipäivänä, tai ainakaan kesäloman alkaessa tuossa kesäkuun alkupuolella. En ole lomastani vielä neuvotellut, mutta vanhan tietoni mukaan ajankohta on on hyvä ja sopii muille. Toiset kun haluavat lomansa eri aikaan kuin minä.
Ups! Nyt ymmärrsin. Eri aikaan kuin minä. Eivätkö he siis halua olla töissä yhtäaikaa kanssani? Äh, ei siitä ole kyse. Haluavat varmaan. Huono vitsi. Poistetaan tämä viimeinen kappale.
Kilpajuoksu sanana kuvaa sitä fyysistä toimintoa, joka tapahtuu kilpaa juostaessa. Jalkaa toiseen eteen, milloin rivakammin, milloin hitaammin. Maailman tason kilpailuissa lyhin matka lienee, en ole varma, 100 metrin kisa. Sitä voi juosta ilman esteitä tai aitoen. Pisin (?) on maratonjuoksu, 42,195 kilometriä. Maraton on ollut kesäolympialaisten lajina ensimmäisistä kisoista alkaen, siis vuodesta 1896! Pitkälle on päästy!
Näiden väliin mahtuu jos jonkinmoista kilpajuoksua, enemmän tai vähemmän tosissaan otettavaa. Miesten juoksua, naisten juoksua, kaupunkirunia, extremerunia, vaarojen juoksua... Ihan loputtomiin näitä voi keksiä ja järjestää, itse kukin.
Kilpajuoksua voi harjoittaa kartan ja kompassin kera. Suunnistukseksi sitä sanotaan. On paikallisia suunnistuskisoja, on Jukolan viestiä ja Venlojen viestiä. Kartan ja kompassin kanssa juostessa tarvitaan muutakin kuin nopeita jalkoja. Tarvitaan osaamista, kartanlukutaitoa, suuntavaistoa. Ihan omasta kokemuksestani kirjoitan. Jos kartta tai kompassi on väärinpäin, niin mennään väärään suuntaan.
Myös työuran etenemisessä voi harjoittaa kilpajuoksua. Pääsenkö eteenpäin? Pääsenkö nopeammin kuin joku kaveri, tuttava, ystävä, sukulainen. Pääsenkö nopeammin kuin minä itse? Kilpajuoksu uralla voi olla tuskallista. Tai se voi tuoda ymmärryksen vapaudesta.
Tulin kerran urallani valituksi yhden Suomessa ja kotikaupungissani pääkonttoria pitävän kansainvälisen yrityksen vientipäälliköksi. Hyvin äkkiä jo koeajalla ymmärsin, että tämä kilpajuoksu ei ole minua varten. En ole mikään myyntitykki!
Läksin silloin tyhjän päälle. Hetkeäkään en ole katunut. Töitä on riittänyt, rahat ovat riittäneet kaikkeen välttämättömään, hengissä olen pysynyt. Ja ennen kaikkea - olen ollut ja olen edelleen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Ja vielä kun ne e-päivät lähestyvät. On ikää sen verran. ;)
Nyt olen joutunut väkisin kilpajuoksuun, johon en ole halunnut. Olen silti päättänyt selviytyä voittajana!
Kaiken maailman grillien ja työpaikan mattojen hyökkäyksistä olen selvinnyt kunnialla. Rakkaan oman kotini ainoa matto, se siellä sisäkuistilla, haastoi minut kisaan. Kehtasi kaataa minut ja aiheuttaa ikäviä juttuja.
Nyt juoksen, tahtomattani, kilpaa kipujen ja toimintakyvyn kanssa. Kierre on valmis, jos en taistele! Kipu estää liikkumisen, liikkumattomattomuus heikentää lihasvoimaa, mikä puolestaan estää liikkumisen. Ja sitten tulee taas kipuja.
Tähän en suostu!
Kivut saavat väistyä ja lihasvoima saa vahvistua - keinolla millä hyvänsä, kunhan ei tarvitse viinaa ja huumeita käyttää.
Lääkäriin en ole vielä päässyt. Siispä oma pelastusohjelma käyttöön. Jokainen sekunti, jonka voin käyttää jaloillani olemiseen ja jalkavoimieni vahvistamiseen, on tarpeen. Ne sekunnit käytän tarkkaan. Kun työpaikalla käytän hissiä, teen siinä toisilta salaa erilaisia liikkeitä: jumppaan, juoksen, jumppaan, juoksen. Ette uskokaan, miten hyvä paikka hissi on juoksemiseen! Maali on aina lähellä.
Kipujen ollessa ylitsepääsemättömiä ja toimintakyvyn heikko niin ihanat työkaverini tulevat hätiin. Tarvittaessa kuljetus työpaikan ovelta asiakkaan tai muun palaverikohteen ovelle toimiia. Kiitos!
Tavoitteeni on, että ovelta-ovelle-kuljetusta en tarvitse enää aprillipäivänä, tai ainakaan kesäloman alkaessa tuossa kesäkuun alkupuolella. En ole lomastani vielä neuvotellut, mutta vanhan tietoni mukaan ajankohta on on hyvä ja sopii muille. Toiset kun haluavat lomansa eri aikaan kuin minä.
Ups! Nyt ymmärrsin. Eri aikaan kuin minä. Eivätkö he siis halua olla töissä yhtäaikaa kanssani? Äh, ei siitä ole kyse. Haluavat varmaan. Huono vitsi. Poistetaan tämä viimeinen kappale.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2020
Ei jatkoon!
Ei jatkoon, sanon minä! Enkä kommentoi mitään tv-ohjelmaa, vaan ihan asiallista maakuntajohtajan valintaa.
Saimme mukavasti 17 hakijaa. Hienoa! Maakuntamme kiinnostaa. Vaikka meille haettiinkin heimopäällikköä. Hei haloo! Mitä ihmettä? Haluavatko maakuntamme poliittiset päättäjät viestiä jotain heimosodista vai mitä?
Heimopäällikkö-nimitys ei pääse jatkoon! Maakuntajohtaja edustaa meitä niin täällä alueellamme kuin valtakunnan ja kansainvälisellä tasolla. Ilakoin jo mielessäni, kun tulkit ja kääntäjät yrittävät avata heimopäällikköä maailmalla. No ei hätää. Luotan heidän ammattitaitoonsa. He eivät sorru tyhmään heimopäällikköön vaan osaavat tulkata ja kääntää nimikkeen maakuntajohtajaksi.
Mutta sitten valittavaan maakuntajohtajaan. Luin suurella mielenkiinnolla julkaistut hakijoiden nimet. Läheskään kaikkia en tunne tai tiedä. Kaksi asiaa kiinnitti huomioni.
Nykyinen vt. maakuntajohtaja Risto Poutiainen ei ole hakijoiden joukossa. Miksi? Jos hän olisi hakenut ja minä saisin päättää, niin hän kyllä olisi jatkossa.
Jatkoon ei pääsisi kotikaupunkini kulttuurijohtaja Sari Kaasinen. Hän on ansioitunut musiikin ja ehkä myös muunkin kulttuurin saralla, mutta mutta. Hänen osaamisensa on erittäin kapeaa, puutteellista maakuntajohtajaksi. Ihan pelottaa ajatella, mitä vaurioita hän saisi aikaan johtaessaan maakuntaliittoamme.
Sitä paitsi minulle on syntynyt se vaikutelma, että hän ei sitoudu tehtäviinsä. Nytkin aika äskettäin kulttuurijohtajaksi valittuna hän on hakenut virkavapautta jonkin projektin tekemiseksi! Ja jos katsoo hänen aiempaa toimintaansa, niin pysyvyyttä ei ole ollut paitsi Kihauksessa.
Ja minkä kuvan hän antaisikaan kansainvälisillä areenoilla. Osallistuin entisessä elämässäni yhteen seminaariin, jonka Kaasinen veti. Hups! Heti alkuun hän pahoitteli huonoa englannin kielen taitoaan.
Ja miten sitten vieraat toimivat? Jokaikinen aloitti puheenvuoronsa, että anteeksi huono englannin taitoni. Olivat saaneet käsityksen, että Suomessa on tapana pahoitella kielitaitoaan, vaikka se olisi loistava!
Saimme mukavasti 17 hakijaa. Hienoa! Maakuntamme kiinnostaa. Vaikka meille haettiinkin heimopäällikköä. Hei haloo! Mitä ihmettä? Haluavatko maakuntamme poliittiset päättäjät viestiä jotain heimosodista vai mitä?
Heimopäällikkö-nimitys ei pääse jatkoon! Maakuntajohtaja edustaa meitä niin täällä alueellamme kuin valtakunnan ja kansainvälisellä tasolla. Ilakoin jo mielessäni, kun tulkit ja kääntäjät yrittävät avata heimopäällikköä maailmalla. No ei hätää. Luotan heidän ammattitaitoonsa. He eivät sorru tyhmään heimopäällikköön vaan osaavat tulkata ja kääntää nimikkeen maakuntajohtajaksi.
Mutta sitten valittavaan maakuntajohtajaan. Luin suurella mielenkiinnolla julkaistut hakijoiden nimet. Läheskään kaikkia en tunne tai tiedä. Kaksi asiaa kiinnitti huomioni.
Nykyinen vt. maakuntajohtaja Risto Poutiainen ei ole hakijoiden joukossa. Miksi? Jos hän olisi hakenut ja minä saisin päättää, niin hän kyllä olisi jatkossa.
Jatkoon ei pääsisi kotikaupunkini kulttuurijohtaja Sari Kaasinen. Hän on ansioitunut musiikin ja ehkä myös muunkin kulttuurin saralla, mutta mutta. Hänen osaamisensa on erittäin kapeaa, puutteellista maakuntajohtajaksi. Ihan pelottaa ajatella, mitä vaurioita hän saisi aikaan johtaessaan maakuntaliittoamme.
Sitä paitsi minulle on syntynyt se vaikutelma, että hän ei sitoudu tehtäviinsä. Nytkin aika äskettäin kulttuurijohtajaksi valittuna hän on hakenut virkavapautta jonkin projektin tekemiseksi! Ja jos katsoo hänen aiempaa toimintaansa, niin pysyvyyttä ei ole ollut paitsi Kihauksessa.
Ja minkä kuvan hän antaisikaan kansainvälisillä areenoilla. Osallistuin entisessä elämässäni yhteen seminaariin, jonka Kaasinen veti. Hups! Heti alkuun hän pahoitteli huonoa englannin kielen taitoaan.
Ja miten sitten vieraat toimivat? Jokaikinen aloitti puheenvuoronsa, että anteeksi huono englannin taitoni. Olivat saaneet käsityksen, että Suomessa on tapana pahoitella kielitaitoaan, vaikka se olisi loistava!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)