... lumi. Voi että miten minä sinua rakastakaan ja kaipaan. Silloin, kun tulet oikeaan aikaan. Juhannuksena en sinua tarvitse, enkä muutoinkaan kesällä, myöhäiskeväällä tai alkusyksystä. Talvella saat tulla. Tuot valoa pimeyteen - enkä tarkoita uskonnollisessa mielessä vaan ihan konkreettisesti. Kun maa on musta, kaikki on synkkää - siis pimeänä aikana. Tullessasi, siis sataessasi, sinä lumi, valaiset koko maan! Kesällä kun on valoisaa, en tarvitse sinua. Toinen osa luontoa hoitaa valoisuuden. Ja mitä sinä aiheutatkaan ihmisille, kun sinua tulee enemmän tai vähemmän?! Jotkut vihaavat sinua, kun sinua pitää lykkiä pois jalkojen ja autojen tieltä. Minä rakastan. Useimmiten. Rakkauteeni sinuun vaikuttanee sopimukseni Pieviläisen Paulin kanssa. Hänen yrityksensä käy poistamassa sinut sieltä, missä eniten kiusaat minua. Muilta alueilta sinun lapioimisesi ja kolaamisesi on ihan omalla vastuullani - kun haluan, niin lapioin tai kolaan. Useimmiten hoidan homman kotiin, sillä onhan se minunkin etuni. Ja mikä nautinto, kun työntelen kevyttä pakkaslunta! Tai raskasta sohjoa. Ei siinä ihminen muuta liikuntaa kaipaa!
... peruna. Rakas peruna, miksi me olemme unohtaneet sinut niin kokonaan? Riisiä ja makaroonia olemme tilallesi valinneet. Huono valinta! Olen palannut pariisi (en Pariisiin) - ja olen onnellinen. Täytät vatsani aivan eri tavoin kuin maailman vieraat. Voin käyttää sinua aivan eri tavoin kuin riisiä ja makaroonia, paljon monipuolisemmin. Kiitos, kun olet olemassa, vaikka oletkin niin sanottu vieras laji, muualta tuotu nauriin ja lantun korvikkeeksi. Hyvin olet meille sopeutunut.
.. sipuli. Sinä moninainen täyteläisyyden tuoja ruokaan. Että maistutkin hyvältä. Voit olla keltainen, valkoinen, punainen, ruohoinen, melkein mitä vain. Peruna, sienet, kasvikset kaikkineen, liha, kala - ei ole muuta niin hyvää kaveria kuin sinä, hyvä sipuli. Me kaikki pidämme sinusta!
... ihminen. Kiitos, kun olet jaksanut lukea näitä Partsun porinoita! Aikaa on mennyt vajaat puoli vuotta. Tapaamme näiden kirjoitusten äärellä vuonna 2020 - näin toivon. Ellen nyt sitttenkin innostu vielä kirjoittamaan tämän vuoden puolella. Minusta kun ei aina tiedä. ;)
Oikein hyvää loppuvuotta ja tulevaa vuotta 2020. Uuden vuoden lupauksia ei kannata tehdä, ellei tykkää niiden rikkomisesta. Minä tykkään. Tosin en aio tehdä taaskaan mitään lupauksia, etten riko tätä lupaustani. ;)
maanantai 30. joulukuuta 2019
lauantai 21. joulukuuta 2019
Kirjeeni joulupukille
Hyvä joulupukki!
Kirjoitan sinulle tiettävästi ensimmäistä kertaa, vaikka olenkin jo yli 60 vuotta nuori. Lähestyn sinua, koska olen huolissani monista ihmisistä ja toivon heille joitakin asioita, joita heiltä puuttuu. Itselleni en toivo mitään. En tarvitse mitään, koska minulla on kaikkea, mitä tarvitsen. Vai onko?
Aloitan maakunnasta ja jatkan valtakunnan tasolle.
Kiteen kaupunginhallituksen puheenjohtaja Esa Lahtelalta puuttuu paljon. Hän tarvitsee tietoa, miten hänen kaupunginjohtajan esimiehenä tulee toimia. Alusta alkaen Lahtela oli Eeva-Liisa Auvisen takana, vaikka selvitystä Auvisen mahdollisesta epäasiallisesta käytöksestä alaisiaan kohtaan ei oltu edes aloitettu. Esimiehen tulee toki tukea alaistaan, mutta tutkinta- ja selvitystilanteissa hänen on pidättäydyttävä kannanotoista. Muutoin esimies estää asian puolueettoman selvityksen, jos poliitikot siihen edes pystyvät. Ulkopuolinen selvitysmies ei saanut mielestäni tehdä työtään ilman poliittista näkymätöntä ohjausta.
Toiveeni yksi on siis Tietoa Lahtelalle melkein jokaisesta asiasta.
Kansanedustaja Hannu Hoskonenkin tarvitsee tietoa, ja ymmärrystä siitä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Tiede on faktaa, mutta Hoskosen musta-tuntuu-ajatukset ovat fiktiota. Erityisen huolissani olen hänen metsä-käsityksestään, koska hän on ympäristövaliokunnan puheenjohtaja. Ihmettelen, millä eväillä! Hoskoselle luontoarvot ja ympäristönsuojelu ovat turhakkeita. Vaikuttaa, että tälle metsien miehelle metsiä tulee kaataa mielin määrin. Avohakkuut tuntuvat olevan hänelle enemmän kuin mieleen. Raha, raha, raha. Se puhuu Hoskosen suulla. Isot sellutehtaat saisivat hänen puolestaan liata kauniit, luonnonarvoiltaan merkittävät vesistöt. Turpeen nostolla voisi aivan hyvin raiskata vaikka koko luonnon. Onhan turve kotimaista energiaa! Voin kunpa sinä Hannu Hoskonen ymmärtäisit, että elinkeinoja voi harjoittaa myös ympäristöystävällisesti. Niin että kaikki voittaisivat. Mutta ei!
Toiveeni kaksi on siis Ymmärrystä Hoskoselle hyvän ja terveen ympäristön sekä luonnon monimuotoisuuden välttämättömyydestä meille ihmisille, ja lehmille.
Kansanedustajat Petteri Orpo ja Juhana Vartiainen tarvitsevat ohjeita, miten käyttäytyä asiallisesti ja aikuisen tavoin. Nyt he vuoronperään ja yhdessä räyhäävät eduskunnassa kuin pahaiset kakarat. Erittäin huonolla käytöksellään he antavat aivan karmean esimerkin maamme nuorisolle ja lapsille. Kun vanhemmat ja opettajat yrittävät kasvattaa lapsia ja nuoria oikeanlaiseen käyttäytymiseen, niin Orpo ja Vartiainen vesittävät kaiken. Yksi äiti totesi minulle, että hänen nuorensa oli toiminut äidin oppeja vastaan käyttäytyen huonosti. Nuori perusteli, että eihän eduskunnassakaan tarvitse käyttäytyä hyvin! Nuori nimesi juuri nämä kaksi edustajaa - Orpon ja Vartiaisen. Ja minä kun olen luullut, että eduskunta on arvovaltainen instituutio, jossa hyvät käytöstavat ovat arvossaan.
Toiveeni kolme on siis Hyviä Käyttäytymistapoja Orpolle ja Vartiaiselle.
Yleensä saduissa saa esittää vain kolme toivomusta. Koska tämä ei ole satu, vaan oikeaa elämää, tosielämää (ei tosi-teeveetä), real life, niin rohkenen, hyvä joulupukki, esittää sinulle vielä kaksi toivomusta.
Kansanedustaja Jussi Halla-aho on korkeasti koulutettu tohtorismies. Ja varmasti älykäs. Se mitä häneltä mielestäni puuttuu, on viisaus. Viisaus ei ole sama asia kuin älykkyys. Ihminen voi olla viisas, vaikkei ole älykäs. Viisaus on elämän myötä tulevaa sitä jotakin, johon ei voi kouluttautua. Älykäs voi olla viisas, ja voi olla olematta. Halla-ahon olisi hyvä ymmärtää, että kaikki ihmiset tarvitsevat ihmisarvoisen elämän, heillä on oikeus siihen. Nyt hän halauaa rajata osan ihmisistä näiden oikeuksien ulkopuolelle. Näin minä hänen puheensa ja kirjoituksensa ymmärrän.
Toiveeni neljä on siis Viisautta Halla-aholle.
Toiveeni viisi on hyvää mieltä, rakkautta, onnistumisia, viisautta meille kaikille!
Kirjoitan sinulle tiettävästi ensimmäistä kertaa, vaikka olenkin jo yli 60 vuotta nuori. Lähestyn sinua, koska olen huolissani monista ihmisistä ja toivon heille joitakin asioita, joita heiltä puuttuu. Itselleni en toivo mitään. En tarvitse mitään, koska minulla on kaikkea, mitä tarvitsen. Vai onko?
Aloitan maakunnasta ja jatkan valtakunnan tasolle.
Kiteen kaupunginhallituksen puheenjohtaja Esa Lahtelalta puuttuu paljon. Hän tarvitsee tietoa, miten hänen kaupunginjohtajan esimiehenä tulee toimia. Alusta alkaen Lahtela oli Eeva-Liisa Auvisen takana, vaikka selvitystä Auvisen mahdollisesta epäasiallisesta käytöksestä alaisiaan kohtaan ei oltu edes aloitettu. Esimiehen tulee toki tukea alaistaan, mutta tutkinta- ja selvitystilanteissa hänen on pidättäydyttävä kannanotoista. Muutoin esimies estää asian puolueettoman selvityksen, jos poliitikot siihen edes pystyvät. Ulkopuolinen selvitysmies ei saanut mielestäni tehdä työtään ilman poliittista näkymätöntä ohjausta.
Toiveeni yksi on siis Tietoa Lahtelalle melkein jokaisesta asiasta.
Kansanedustaja Hannu Hoskonenkin tarvitsee tietoa, ja ymmärrystä siitä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Tiede on faktaa, mutta Hoskosen musta-tuntuu-ajatukset ovat fiktiota. Erityisen huolissani olen hänen metsä-käsityksestään, koska hän on ympäristövaliokunnan puheenjohtaja. Ihmettelen, millä eväillä! Hoskoselle luontoarvot ja ympäristönsuojelu ovat turhakkeita. Vaikuttaa, että tälle metsien miehelle metsiä tulee kaataa mielin määrin. Avohakkuut tuntuvat olevan hänelle enemmän kuin mieleen. Raha, raha, raha. Se puhuu Hoskosen suulla. Isot sellutehtaat saisivat hänen puolestaan liata kauniit, luonnonarvoiltaan merkittävät vesistöt. Turpeen nostolla voisi aivan hyvin raiskata vaikka koko luonnon. Onhan turve kotimaista energiaa! Voin kunpa sinä Hannu Hoskonen ymmärtäisit, että elinkeinoja voi harjoittaa myös ympäristöystävällisesti. Niin että kaikki voittaisivat. Mutta ei!
Toiveeni kaksi on siis Ymmärrystä Hoskoselle hyvän ja terveen ympäristön sekä luonnon monimuotoisuuden välttämättömyydestä meille ihmisille, ja lehmille.
Kansanedustajat Petteri Orpo ja Juhana Vartiainen tarvitsevat ohjeita, miten käyttäytyä asiallisesti ja aikuisen tavoin. Nyt he vuoronperään ja yhdessä räyhäävät eduskunnassa kuin pahaiset kakarat. Erittäin huonolla käytöksellään he antavat aivan karmean esimerkin maamme nuorisolle ja lapsille. Kun vanhemmat ja opettajat yrittävät kasvattaa lapsia ja nuoria oikeanlaiseen käyttäytymiseen, niin Orpo ja Vartiainen vesittävät kaiken. Yksi äiti totesi minulle, että hänen nuorensa oli toiminut äidin oppeja vastaan käyttäytyen huonosti. Nuori perusteli, että eihän eduskunnassakaan tarvitse käyttäytyä hyvin! Nuori nimesi juuri nämä kaksi edustajaa - Orpon ja Vartiaisen. Ja minä kun olen luullut, että eduskunta on arvovaltainen instituutio, jossa hyvät käytöstavat ovat arvossaan.
Toiveeni kolme on siis Hyviä Käyttäytymistapoja Orpolle ja Vartiaiselle.
Yleensä saduissa saa esittää vain kolme toivomusta. Koska tämä ei ole satu, vaan oikeaa elämää, tosielämää (ei tosi-teeveetä), real life, niin rohkenen, hyvä joulupukki, esittää sinulle vielä kaksi toivomusta.
Kansanedustaja Jussi Halla-aho on korkeasti koulutettu tohtorismies. Ja varmasti älykäs. Se mitä häneltä mielestäni puuttuu, on viisaus. Viisaus ei ole sama asia kuin älykkyys. Ihminen voi olla viisas, vaikkei ole älykäs. Viisaus on elämän myötä tulevaa sitä jotakin, johon ei voi kouluttautua. Älykäs voi olla viisas, ja voi olla olematta. Halla-ahon olisi hyvä ymmärtää, että kaikki ihmiset tarvitsevat ihmisarvoisen elämän, heillä on oikeus siihen. Nyt hän halauaa rajata osan ihmisistä näiden oikeuksien ulkopuolelle. Näin minä hänen puheensa ja kirjoituksensa ymmärrän.
Toiveeni neljä on siis Viisautta Halla-aholle.
Toiveeni viisi on hyvää mieltä, rakkautta, onnistumisia, viisautta meille kaikille!
lauantai 14. joulukuuta 2019
Vanhenemisesta ja kuolemasta
Kun me synnymme, vanheneminen alkaa välittömästi. Sekunti sekunnilta, minuutti minuutilta, tunti tunnilta me vanhenemme. Se on väistämätön tosiasia.
Vanhenemista ja kuolemaa ei onneksi ajattele (ainakaan kovin aktiivisesti) ihan pienenä. Tosin on lapsia ja nuoria sekä aikuisia, jotka pohtivat sitä usein. Jos kuolema on kohdannut perheen, niin se on mukana elämässä aina.
Joillekin vanheneminen on tuskallinen asia. Se voi olla tuskallinen ihan fyysisten kipujen vuoksi. Se voi olla tuskallinen myös siksi, että ei halua vanheta.
Minulle vanheneminen on ollut (ainakin tähän asti) riemullinen juttu. En mieti enää, mitä muut minusta ajattelevat. Se on heidän ogelmansa, ei minun.
Riemullista on se, että on vapaa lapsuuden, nuoruuden ja varhaisakuisuuden kahleista. Olin ujo hyvin pitkälle aikuisuuteen. Silloin piti (omasta mielestäni) valita sanat ja käyttäytyminen aina oikein.
Kun joku poika tai aikuisuudessa mies kiinnosti, ei voinut osoittaa sitä suoraan. Piti vain toivoa, että tämä huomaa, miten fiksu ja filmaattinen, hyväkäytöksinen ja älykäs olen. Nyt ei tarvitse. Kun kiinnostaa, niin suoraan asiaan. "Moi. Minä olen Partsu. Jos sinulla ei ole av(i)ovaimoa, tyttö- tai naisystävää etkä pidä miehiä kiinnostavimpana kuin naisia, niin voidaanko tutustua. Olen yli kuusikymppinen vanheneva nainen."
Toinen voi valita. Voi vastata, että tutustutaan tai että ei tutustuta. That's it! Tämä tästä! Detta om detta!
Vaikka vanheneminen tuo tullessaan vaivoja, niin se mahdollistaa vastuuttomuuden. Töppäsin, mutta ei se mitään! Vika ei ole minun vaan vanhenemisen.
Eivät ne vanhenemisen tuomat vaivat pelkästään vahinkoa tuo. Kun muutaman kerran kaatuilee ja heittäytyy jos jonkinmoisiin tilanteisiin, taistelee grillien ja mattojen kanssa, niin johan kanssaihmiset ymmärtävät. Tuo ihminen tarvitsee apua.
Kun työpaikan pihassa näyttää liukkaalta, kukaan ei usko minun pystyvän kävelemään pariakymmentä metriä. Ajavat auton oven eteen, jotta tämä leidi pääsee kaatuilematta kyytiin. Kun pitää siirtyä vaikkapa koulutuksen jälkeen sairaalan auditoriosta parkkihalliin, niin avuton pyyntö kaverille, saanko ottaa käsikynkästä, tuo välittömästi avun. Saavathan kävelysauvat välillä levätä tämän vanhenevan ihmisen painosta.
Vakavasti puhuen. Kiitos! Olette ihania, kun jaksatte huolehtia. Pitää vielä kouluttaa koko työyhteisö siltä varalta, että kaikki eivät ymmärrä tarpeitani. Ja niin tietysti. Kaikki ystävät ja sukulaiset!
Vanheneminen hidastaa väkisinkin, ainakin liikkumista. Sekin on hyväksi. Ei tarvitse kiirehtiä, juosta joka paikkaan. Saa sanoa, että hitaasti hyvää tulee.
Ja entäpä lapsenmielisyys! Sitä saa viljellä mielin määrin. Jos olisin pari-kolmekymppinen, kaikki katsoisivat, mikä kaheli. Nyt kaikki ymmärtävät, että sehän on vanhenemassa, jos ei vielä ihan vanha. Eivät välttämättä hoksaa, että muuhun en enää pysty.
On vanheneminen tuonut minulle suruakin, ihan oikeasti ja vakavasti. Olen joutunut luopumaan monista itselleni rakkaista asioista. Mainitsen niistä liikuntaan liittyvät, koska liikunta on välttämätöntä. Uiminen ja pyöräily ovat olleet minulle tärkeitä pienestä pitäen, vaikkakin opin ajamaan pyörällä vasta kahdeksanvuotiaana. Nyt vasemman jalkani polvi ei taivu pyöräilyyn. Kai se uiminenkin tuli vasta silloin kahdeksanvuotiaana oikeasti kuvaan mukaan. Vasen jalkani tosin ei ole koskaan totellut uidessa. Kun sammakkoa uidessani, lienee oikealta nimeltään rintauinti, yritin saada käteni ja jalkani toimimaan yhdessä, niin vasen jalkani ei totellut. Se vain jotenkin räpiköi vedessä. Jalkani saa anteeksi.
Ja kuolema. Se on väistämätön asia. Jokainen varmaan toivoo, ettei se tule liian aikaisin. Mutta milloin ei ole liian aikaisin?
Tämä asia lienee jokaiselle henkilökohtainen asia. Minulle hyvä kuolinajankohta on, kun olen saanut elää riitävän pitkään riittävän hyvän elämän. Riittävän hyvän elämän kriteerit ovat toteutuneet, ainakin osittain. Riittävän pitkä elämä ei. Haluan elää vielä pitkään hyvää elämää.
Kaikista vaivoista ja ängstien aiheista huolimatta olen onnellinen. On kiva elää elämää. Hitaammin kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Viisaammin (?) kuin silloin. Ymmärtäen asioita laajemmin. Nauttien ihan pienistä asioista.
Silti kuolema odottaa minuakin. En pelkää sitä. Mieluumminkin leikin sen kanssa ilkikurista leikkiä, jota se ymmärtää hyvin. Se tietää, että tuo akka ei ole vielä valmis. Se tietää, että voisi ihan hyvin lopettaa elämäni, mutta ei halua, ei uskalla. Pahanilkinen akka saattaa ennen kuolemaansa kirjoittaa jotain sellaista, mitä kuolema ei halua lukea. Tai haluaa, jotta voi ymmärtää meitä eläviä.
Ymmärrän erittäin hyvin, että en voi vaikuttaa kuolemishetkeeni muutoin kuin tekemällä itsemurhan. Sitä en halua! Tämä tarkoittaa, että elämän loppu voi tulla milloin hyvänsä ilman ennakkotietoa. En kuitenkaan mieti sitä. Se on turhaa. Elämää pitää elää niin kauan kuin sitä on.
Olen silti tehnyt testamenttini, myös hautajaisteni osalta. Olen esittänyt toiveen, että kuoltuani läheiseni menevät vaikka ravintolaan syömään yhdessä ja nauttimaan elämästä. Minulle kuolemani on saattanut olla helpotus. Sitä ei kannata surra.
Hoitotestamentissani olen esittänyt toiveen, että minut polttohaudataan. Sitä vielä tarkistan. Polttohautaus on ihan hyvä. Selvitän yliopistollisesta sairaalasta, tarvitaanko siellä ruumiita tutkimustarkoitukseen. Jos tarvitaan, lahjoitan itseni.
Rakkaat lukijani, toivon, ettette kauhistuneet. Halusin kirjoittaa tämän tekstin, koska minusta vanheneminen ja kuolema ansaitsevat enemmän keskustelua. Tämänpäiväisessä sanomalehti Karjalaisessa Saija Kauhasen laaja artikkeli toi ne molemmat hyvin esiin.
Ja muistattehan? Aion olla kiusananne niin kauan kuin suinkin! :)
Vanhenemista ja kuolemaa ei onneksi ajattele (ainakaan kovin aktiivisesti) ihan pienenä. Tosin on lapsia ja nuoria sekä aikuisia, jotka pohtivat sitä usein. Jos kuolema on kohdannut perheen, niin se on mukana elämässä aina.
Joillekin vanheneminen on tuskallinen asia. Se voi olla tuskallinen ihan fyysisten kipujen vuoksi. Se voi olla tuskallinen myös siksi, että ei halua vanheta.
Minulle vanheneminen on ollut (ainakin tähän asti) riemullinen juttu. En mieti enää, mitä muut minusta ajattelevat. Se on heidän ogelmansa, ei minun.
Riemullista on se, että on vapaa lapsuuden, nuoruuden ja varhaisakuisuuden kahleista. Olin ujo hyvin pitkälle aikuisuuteen. Silloin piti (omasta mielestäni) valita sanat ja käyttäytyminen aina oikein.
Kun joku poika tai aikuisuudessa mies kiinnosti, ei voinut osoittaa sitä suoraan. Piti vain toivoa, että tämä huomaa, miten fiksu ja filmaattinen, hyväkäytöksinen ja älykäs olen. Nyt ei tarvitse. Kun kiinnostaa, niin suoraan asiaan. "Moi. Minä olen Partsu. Jos sinulla ei ole av(i)ovaimoa, tyttö- tai naisystävää etkä pidä miehiä kiinnostavimpana kuin naisia, niin voidaanko tutustua. Olen yli kuusikymppinen vanheneva nainen."
Toinen voi valita. Voi vastata, että tutustutaan tai että ei tutustuta. That's it! Tämä tästä! Detta om detta!
Vaikka vanheneminen tuo tullessaan vaivoja, niin se mahdollistaa vastuuttomuuden. Töppäsin, mutta ei se mitään! Vika ei ole minun vaan vanhenemisen.
Eivät ne vanhenemisen tuomat vaivat pelkästään vahinkoa tuo. Kun muutaman kerran kaatuilee ja heittäytyy jos jonkinmoisiin tilanteisiin, taistelee grillien ja mattojen kanssa, niin johan kanssaihmiset ymmärtävät. Tuo ihminen tarvitsee apua.
Kun työpaikan pihassa näyttää liukkaalta, kukaan ei usko minun pystyvän kävelemään pariakymmentä metriä. Ajavat auton oven eteen, jotta tämä leidi pääsee kaatuilematta kyytiin. Kun pitää siirtyä vaikkapa koulutuksen jälkeen sairaalan auditoriosta parkkihalliin, niin avuton pyyntö kaverille, saanko ottaa käsikynkästä, tuo välittömästi avun. Saavathan kävelysauvat välillä levätä tämän vanhenevan ihmisen painosta.
Vakavasti puhuen. Kiitos! Olette ihania, kun jaksatte huolehtia. Pitää vielä kouluttaa koko työyhteisö siltä varalta, että kaikki eivät ymmärrä tarpeitani. Ja niin tietysti. Kaikki ystävät ja sukulaiset!
Vanheneminen hidastaa väkisinkin, ainakin liikkumista. Sekin on hyväksi. Ei tarvitse kiirehtiä, juosta joka paikkaan. Saa sanoa, että hitaasti hyvää tulee.
Ja entäpä lapsenmielisyys! Sitä saa viljellä mielin määrin. Jos olisin pari-kolmekymppinen, kaikki katsoisivat, mikä kaheli. Nyt kaikki ymmärtävät, että sehän on vanhenemassa, jos ei vielä ihan vanha. Eivät välttämättä hoksaa, että muuhun en enää pysty.
On vanheneminen tuonut minulle suruakin, ihan oikeasti ja vakavasti. Olen joutunut luopumaan monista itselleni rakkaista asioista. Mainitsen niistä liikuntaan liittyvät, koska liikunta on välttämätöntä. Uiminen ja pyöräily ovat olleet minulle tärkeitä pienestä pitäen, vaikkakin opin ajamaan pyörällä vasta kahdeksanvuotiaana. Nyt vasemman jalkani polvi ei taivu pyöräilyyn. Kai se uiminenkin tuli vasta silloin kahdeksanvuotiaana oikeasti kuvaan mukaan. Vasen jalkani tosin ei ole koskaan totellut uidessa. Kun sammakkoa uidessani, lienee oikealta nimeltään rintauinti, yritin saada käteni ja jalkani toimimaan yhdessä, niin vasen jalkani ei totellut. Se vain jotenkin räpiköi vedessä. Jalkani saa anteeksi.
Ja kuolema. Se on väistämätön asia. Jokainen varmaan toivoo, ettei se tule liian aikaisin. Mutta milloin ei ole liian aikaisin?
Tämä asia lienee jokaiselle henkilökohtainen asia. Minulle hyvä kuolinajankohta on, kun olen saanut elää riitävän pitkään riittävän hyvän elämän. Riittävän hyvän elämän kriteerit ovat toteutuneet, ainakin osittain. Riittävän pitkä elämä ei. Haluan elää vielä pitkään hyvää elämää.
Kaikista vaivoista ja ängstien aiheista huolimatta olen onnellinen. On kiva elää elämää. Hitaammin kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Viisaammin (?) kuin silloin. Ymmärtäen asioita laajemmin. Nauttien ihan pienistä asioista.
Silti kuolema odottaa minuakin. En pelkää sitä. Mieluumminkin leikin sen kanssa ilkikurista leikkiä, jota se ymmärtää hyvin. Se tietää, että tuo akka ei ole vielä valmis. Se tietää, että voisi ihan hyvin lopettaa elämäni, mutta ei halua, ei uskalla. Pahanilkinen akka saattaa ennen kuolemaansa kirjoittaa jotain sellaista, mitä kuolema ei halua lukea. Tai haluaa, jotta voi ymmärtää meitä eläviä.
Ymmärrän erittäin hyvin, että en voi vaikuttaa kuolemishetkeeni muutoin kuin tekemällä itsemurhan. Sitä en halua! Tämä tarkoittaa, että elämän loppu voi tulla milloin hyvänsä ilman ennakkotietoa. En kuitenkaan mieti sitä. Se on turhaa. Elämää pitää elää niin kauan kuin sitä on.
Olen silti tehnyt testamenttini, myös hautajaisteni osalta. Olen esittänyt toiveen, että kuoltuani läheiseni menevät vaikka ravintolaan syömään yhdessä ja nauttimaan elämästä. Minulle kuolemani on saattanut olla helpotus. Sitä ei kannata surra.
Hoitotestamentissani olen esittänyt toiveen, että minut polttohaudataan. Sitä vielä tarkistan. Polttohautaus on ihan hyvä. Selvitän yliopistollisesta sairaalasta, tarvitaanko siellä ruumiita tutkimustarkoitukseen. Jos tarvitaan, lahjoitan itseni.
Rakkaat lukijani, toivon, ettette kauhistuneet. Halusin kirjoittaa tämän tekstin, koska minusta vanheneminen ja kuolema ansaitsevat enemmän keskustelua. Tämänpäiväisessä sanomalehti Karjalaisessa Saija Kauhasen laaja artikkeli toi ne molemmat hyvin esiin.
Ja muistattehan? Aion olla kiusananne niin kauan kuin suinkin! :)
maanantai 2. joulukuuta 2019
Kun veri virtasi
Jouduin kokemaan aivan henkilökohtaisesti, kun veri virtasi. Onneksi kyse ei ollut sodasta, terrorismista, murhista, tapoista.
Tuossa sunnuntai-iltana päätin hemmotella itseäni. Lämpimän suihkun jälkeen ryhdyin hoitamaan jalkateriäni, jotka kipeytyvät välillä helposti. Hieroin ja samalla levitin hoitavaa voidetta. Jalkani tykkäsivät enemmän kuin paljon. Tuli niin ihanna lämmin tunne!
Sitten huomioni kiinnittyi varpaiden kynsiin. Jo oli aika lyhentää niitä. Kaikki meni ihan hyvin. Vasta hoidossa oleva viimeinen varpaani, vasemman jalan pikkuvarvas, onnistui sotkemaan kaiken.
Kynsisakset lipsahtivat. Varpaan vika!
Kynnen lisäksi varpaasta napsahti pieni pala. Pienuudestaan huolimatta se vuoti verta. Veri virtasi iloisesti lattialle solisten.
Kaikista tyrehdyttämisyrityksistäni huolimatta verenvuoto ei lakannut. Utelias Santtu-koirani tunkeutui lähelleni ja alkoi ensin nuolla lattialle valunutta verta. Kun se huomasi, että emäntä tarvitsee apua, se alkoi nuolla vuotavaa varvastani.
Lopulta yhteistuumin saimme veren virtaamisen tyrehdytettyä. Santtu nuoli, minä kuivasin, pistin varpaan päähän tuppoja, käytin kaikki talossani olleet laastarit. Oli hyvä käydä nukkumaan.
Maanantaina aamulla työkaverin lähetti viestin, että tarvitsisi kyydin töihin. Asuu siis työmatkani varrella. Ei pyytänyt tekemään kilometrien lenkkiä, kymmenistä kilometreistä puhumattakaan. Lupasin ja kerroin, milloin olin suunnilleen lähdössä.
Aamusuihku toi suunnitelmiin muutoksen. Varvas aukeni, ja veri virtasi. Oli aikamoinen työ saada veri aisoihin.
Kun lopulta olin autossa ja lähetin viestin työkaverilleni, että nyt strarttasin, hän vastasi, että piti lähteä jo töihin. Hänellä oli asiakastapaaminen heti kahdeksalta. Minun kyydissäni hän ei olisi ennättänyt ajoissa. Onneksi hänellä on aviomies, joka hoiti homman kotiin.
Mitä opimme tästä? Emme ehkä mitään. Paitsi, että aviomies on tarpeen, ainakin joskus. Ja varmaan useamminkin. Vanhapiika ei näistä asioista ymmärrä.
Vanhallepiialle opetus oli, että kun leikkaa varpaiden kynsiä, niin itse varpaat kannattaa jättää leikkaamatta.
Tuossa sunnuntai-iltana päätin hemmotella itseäni. Lämpimän suihkun jälkeen ryhdyin hoitamaan jalkateriäni, jotka kipeytyvät välillä helposti. Hieroin ja samalla levitin hoitavaa voidetta. Jalkani tykkäsivät enemmän kuin paljon. Tuli niin ihanna lämmin tunne!
Sitten huomioni kiinnittyi varpaiden kynsiin. Jo oli aika lyhentää niitä. Kaikki meni ihan hyvin. Vasta hoidossa oleva viimeinen varpaani, vasemman jalan pikkuvarvas, onnistui sotkemaan kaiken.
Kynsisakset lipsahtivat. Varpaan vika!
Kynnen lisäksi varpaasta napsahti pieni pala. Pienuudestaan huolimatta se vuoti verta. Veri virtasi iloisesti lattialle solisten.
Kaikista tyrehdyttämisyrityksistäni huolimatta verenvuoto ei lakannut. Utelias Santtu-koirani tunkeutui lähelleni ja alkoi ensin nuolla lattialle valunutta verta. Kun se huomasi, että emäntä tarvitsee apua, se alkoi nuolla vuotavaa varvastani.
Lopulta yhteistuumin saimme veren virtaamisen tyrehdytettyä. Santtu nuoli, minä kuivasin, pistin varpaan päähän tuppoja, käytin kaikki talossani olleet laastarit. Oli hyvä käydä nukkumaan.
Maanantaina aamulla työkaverin lähetti viestin, että tarvitsisi kyydin töihin. Asuu siis työmatkani varrella. Ei pyytänyt tekemään kilometrien lenkkiä, kymmenistä kilometreistä puhumattakaan. Lupasin ja kerroin, milloin olin suunnilleen lähdössä.
Aamusuihku toi suunnitelmiin muutoksen. Varvas aukeni, ja veri virtasi. Oli aikamoinen työ saada veri aisoihin.
Kun lopulta olin autossa ja lähetin viestin työkaverilleni, että nyt strarttasin, hän vastasi, että piti lähteä jo töihin. Hänellä oli asiakastapaaminen heti kahdeksalta. Minun kyydissäni hän ei olisi ennättänyt ajoissa. Onneksi hänellä on aviomies, joka hoiti homman kotiin.
Mitä opimme tästä? Emme ehkä mitään. Paitsi, että aviomies on tarpeen, ainakin joskus. Ja varmaan useamminkin. Vanhapiika ei näistä asioista ymmärrä.
Vanhallepiialle opetus oli, että kun leikkaa varpaiden kynsiä, niin itse varpaat kannattaa jättää leikkaamatta.
lauantai 30. marraskuuta 2019
Sairaslomalle
Heti alkuun kerron, että kaikki, mikä tässä tekstissä koskee minua ja esimiestäni, on fiktiota. Omissa ajatuksissani se voisi olla totta, mutta en ole vielä kokeillut. Ehkä kokeilen, joku kerta.
Tuli tehtyä töissä virhe. Tein päätöksen päivän myöhässä. Päätöksen kyllä saattoi tehdä näinkin, mutta virhe mikä virhe!
Käännyin esimieheni puoleen ja kysyin, voinko saada sairaslomaa ainakin yhden päivän, mieluummin sen kolme päivää, jotka esimies voi myöntää. En saanut. Esimies totesi, että kärsi nahoissasi.
Seuraavaksi mokasin, kun lähetin vahingossa yhden asiakkaan paperit toiselle. Eihän siinä muutoin mitään, mutta kun sukunimi ja kaikki etunimet, osoite ja henkilötunnus kävivät ilmi näistä papereista.
Häpesin niin, että taas yritin saada sairaslomaa. En saanut. Esimies vastasi asiakkaan tekemään kanteluun, että hän on keskustellut asiasta kanssani ja moittinut minua. Mielestäni ihan oikeutetusti. Lupasin olla jatkossa huolellisempi.
Mokasin kolmannenkin kerran. Astetta vakavammin. Annoin asiakkaalle virheellistä tietoa hänen asioissaan. Hävetti. Nolotti. Nyt käännyin työterveyshuollon puoleen saadakseni sairaslomaa. Ei tullut! Lääkäri tokaisi, että Kelan tautiluokituksesta ei löydy sellaista sairauskoodia, jotta mokailusta pääsisi vähän lepäilemään ja potemaan häpeäänsä rauhassa.
Jos olisin ministeri, niin silloin taivas aukeaisi, ja saisin nuolla haavojani kotona. Kyllä esimies, asiakkaat ja työkaverit mokani unohtaisivat, kun muut pääsisivät mokailemaan.
Tasan ei käy onnen lahjat! On se niin väärin, niin väärin!
Tuli tehtyä töissä virhe. Tein päätöksen päivän myöhässä. Päätöksen kyllä saattoi tehdä näinkin, mutta virhe mikä virhe!
Käännyin esimieheni puoleen ja kysyin, voinko saada sairaslomaa ainakin yhden päivän, mieluummin sen kolme päivää, jotka esimies voi myöntää. En saanut. Esimies totesi, että kärsi nahoissasi.
Seuraavaksi mokasin, kun lähetin vahingossa yhden asiakkaan paperit toiselle. Eihän siinä muutoin mitään, mutta kun sukunimi ja kaikki etunimet, osoite ja henkilötunnus kävivät ilmi näistä papereista.
Häpesin niin, että taas yritin saada sairaslomaa. En saanut. Esimies vastasi asiakkaan tekemään kanteluun, että hän on keskustellut asiasta kanssani ja moittinut minua. Mielestäni ihan oikeutetusti. Lupasin olla jatkossa huolellisempi.
Mokasin kolmannenkin kerran. Astetta vakavammin. Annoin asiakkaalle virheellistä tietoa hänen asioissaan. Hävetti. Nolotti. Nyt käännyin työterveyshuollon puoleen saadakseni sairaslomaa. Ei tullut! Lääkäri tokaisi, että Kelan tautiluokituksesta ei löydy sellaista sairauskoodia, jotta mokailusta pääsisi vähän lepäilemään ja potemaan häpeäänsä rauhassa.
Jos olisin ministeri, niin silloin taivas aukeaisi, ja saisin nuolla haavojani kotona. Kyllä esimies, asiakkaat ja työkaverit mokani unohtaisivat, kun muut pääsisivät mokailemaan.
Tasan ei käy onnen lahjat! On se niin väärin, niin väärin!
tiistai 26. marraskuuta 2019
Huomio takapuoleen!
Huomion kiinnittäminen takapuoleen on joskus äärimmäisen tärkeää. Te hyvät lukijani, joilla saattaa olla likainen mielikuvitus, petytte - jälleen kerran! Kyse on turvallisuudesta.
Meille kaikille on äärimmäisen tärkeää suojata oma fyysinen ja henkinen koskemattomuutemme. Jos takapuoli, ahteri, pylly, miksi sitä nyt kutsutaankaan, joutuu fyysisen koskettelun kohteeksi, niin hitto. Ei näin! Se on minun, ja minä päätän siitä!
Jos kenen tahansa takapuolta, mihen, naisen, lapsen, arvostellaan, kommentoidaan ilkeästi tai kauniisti, niin se on hävytöntä. Ei näin saa tehdä. Se on häirintää!
Vai onkohan sittenkään? Voisiko sitä kauniiksi kommentoimista pitää ihan kivana asiana? Sitä en osaa sanoa. Ainakaan vuosikymmeniin minun ahteristani ei ole sanottu mitään kaunista. Jos nyt koskaan. Tässä iässä muistamattomuus on pelastus.
Onkohan sanomatta jättäminen väärin, negatiivista häirintää? Vai onko sittenkin erittäin rumaa ja epäkohteliasta huomauttaa kenekään takapuolesta?
Takapuoleen voi kiinnittää huomiota muutoinkin kuin ihmisen vartalon osana.
Takapuoli voi olla myös talon tai huoneiston takapuoli, takaosa. Ainakin monissa omakotitaloissa ja rivitalohuoneistossa on usein takaovi, joka siis on se takapuoli.
Tässä merkityksessä törmäsin takapuoleen tänään tiistaina 26.11.2019 MTV3:n Viiden jälkeen -ohjelmassa esiintyneen herrahenkilön, jonka nimen unohdin samantien, ilmaisussa.
Ohjelmassa keskusteltiin talojen ja asuntojen turvallisuudesta. Puhuttiin, miten ehkäistä varkaiden pääsyä koteihin.
Kyseisen herrahenkilön mukaan me saatamme huolehtia kotiemme etuovien hyvästä lukituksesta. Jos siitäkään.
Kuitenkin usein unohdamme sen takapuolen, missä ovi on huomattavasti heikommin turvattu. Ovi itse on heikompi. Kiinnitys on heikompi. Lukitus on heikompi.
Ihmisen takapuoleen ei turvalukko istu, mutta kotiemme etu- ja takapuoleen kyllä.
Meille kaikille on äärimmäisen tärkeää suojata oma fyysinen ja henkinen koskemattomuutemme. Jos takapuoli, ahteri, pylly, miksi sitä nyt kutsutaankaan, joutuu fyysisen koskettelun kohteeksi, niin hitto. Ei näin! Se on minun, ja minä päätän siitä!
Jos kenen tahansa takapuolta, mihen, naisen, lapsen, arvostellaan, kommentoidaan ilkeästi tai kauniisti, niin se on hävytöntä. Ei näin saa tehdä. Se on häirintää!
Vai onkohan sittenkään? Voisiko sitä kauniiksi kommentoimista pitää ihan kivana asiana? Sitä en osaa sanoa. Ainakaan vuosikymmeniin minun ahteristani ei ole sanottu mitään kaunista. Jos nyt koskaan. Tässä iässä muistamattomuus on pelastus.
Onkohan sanomatta jättäminen väärin, negatiivista häirintää? Vai onko sittenkin erittäin rumaa ja epäkohteliasta huomauttaa kenekään takapuolesta?
Takapuoleen voi kiinnittää huomiota muutoinkin kuin ihmisen vartalon osana.
Takapuoli voi olla myös talon tai huoneiston takapuoli, takaosa. Ainakin monissa omakotitaloissa ja rivitalohuoneistossa on usein takaovi, joka siis on se takapuoli.
Tässä merkityksessä törmäsin takapuoleen tänään tiistaina 26.11.2019 MTV3:n Viiden jälkeen -ohjelmassa esiintyneen herrahenkilön, jonka nimen unohdin samantien, ilmaisussa.
Ohjelmassa keskusteltiin talojen ja asuntojen turvallisuudesta. Puhuttiin, miten ehkäistä varkaiden pääsyä koteihin.
Kyseisen herrahenkilön mukaan me saatamme huolehtia kotiemme etuovien hyvästä lukituksesta. Jos siitäkään.
Kuitenkin usein unohdamme sen takapuolen, missä ovi on huomattavasti heikommin turvattu. Ovi itse on heikompi. Kiinnitys on heikompi. Lukitus on heikompi.
Ihmisen takapuoleen ei turvalukko istu, mutta kotiemme etu- ja takapuoleen kyllä.
tiistai 19. marraskuuta 2019
porilaisia ja porilaisia
Miksi kirjoittaa porilaisista? Siihen on monta syytä. Minun syyni löytyvät (löytynevät) tästä kirjoituksestani.
Ensimmäisen kerran sain tuntumaa porilaisiin joskus kauan sitten, 1970-luvulla, tai myöhemmin.
Nämä Porilaiset olivat siis täysin jalattomia. Niitä syötiin. Wikipedian mukaan (jos siihen on uskomista) Porilainen on grilliruoka, joka koostuu kahdesta paahtoleivästä ja niiden välissä olevasta noin sentin paksuisesta palasta sipulimakkaraa. Sipulimakkaran ja leivän lisäksi Porilaisessa on raakaa sipulia hakkeena tai renkaina, kurkkusalaattia, sinappia ja ketsuppia. Aidon Porilaisen tunnistaa nimenomaan oikeasta leivästä ja tietynlaisesta makkarasta.
Tämä porilainen ei minua enempää innostanut. Kerta riitti.Yksi grilliruoka, ja se oli siinä!
Kaksijalkaisiin porilaisiin tutustuin ensimmäisen kerran ulkomailla opiskellessani. Toinen oli "naisimmeinen" samalta vuosikurssilta. Toinen oli "miesimmeinen", joka opiskeli musiikkia ja laulua eri tiedekunnassa.
Tuo porilainen miesimmeinen muuten kutsui minua sokeripossuksi ja tiejyräksi. Ihan vitsinä vain, toivon. Olinhan silloin nykyiseen painooni lähes keijukainen - tai en nyt sentään. Melkein puolet kuitenkin.
Tuo naisimmeinen hämmensi ja hämmentää edelleen minua. Hän asui samassa opiskelija-asuntolassa ja samassa solussa kanssani. Minä kahden hengen huoneessa paikallisen ihmisen kanssa, hän kahden hengen huoneessa suomalaisen opiskelutoverimme kanssa.
Useana aamuna, kun poikkesin tämän porilaisen huoneeseen, siellä oli todella makea tuoksu. Ajattelin, naiiviuttani, että kyse on makean punaviinin jälkituoksusta. Tuoksu taisi ollakin jostakin poltettavasta. Näin olen myöhemmin viisastuttuani arvellut.
Omalle paikalliselle kämppikselleni lähetän muuten terveisiä. Kiitos häistäsi! Toivottavasti niitä lapsia tuli paljon, kuten toivoin "puheessani". Muuta en juuri osannut vielä sanoa vieraalla kielellä. Puheiden pitäminen ei muutenkaan ollut, eikä ole vieläkään, minulle ihan ominta minua. Olinhan silloin ujo ja arka, vaikkei kukaan nykyään uskoisi. Siitäkään huolimatta, että uskaltauduin opiskelemaan ulkomaille heti lukion jälkeen.
Porilaiset tulivat elämääni uudestaan, kun 1980-luvun puolenvälin tienoilla jouduin Poriin silloisen työnantajani projektin myötä. Asuin viikon hotellissa. Aivan kamalaa aikaa! Hotellin ja ravintolan henkilökunta ei edes tervehtinyt minua. Mitä häh? Tämäkö on porilaisuutta?
Työnantajani sikäläisessä toimipisteessä tunnelma oli sama. Olin kuin ilmaa. Olin lainassa oleva kone.
Menin myös tapaamaan opiskeluaikaista kaveriani ennalta sopimamme mukaisesi. En ollut laisinkaan omillani. Vastaanotto oli kuin olisin vain tupsahtanut yllättäen. Menin entisen opiskelukaverini lapsen kanssa talon toiseen asuntoon, lapsen ukin luokse. Kiitos Väinö! Otit minut hienosti vastaan.
Silloin päätin, että Pori ja porilaiset saavat olla. Elämä kuitenkin päätti toisin.
Minulla on nykyään Porista kotoisin oleva työkaveri. Hän on ihanasti ylpeä porilaisuudestaan.
Aloin epäillä porilaisuutta hänen murteensa ja puheen aksentin perusteella. Vaikutti vahvasti, että lounaismurteiden alueella ollaan. Entisenä "kielitieteilijänä" ja murteista kiinnostuneena, suorastaaan niistä "kiksejä" saavana, mielenkiintoni heräsi. Mikä ihmeen immeinen on tänne itäiseen Suomeen eksynyt?
Tässä kielitieteilijyyteni tarkoittaa vieraiden kielten ja suomen opiskelua. Ihan vain tarkennukseksi.
Olen kuunnellut työkaverini juttelua kiinnostuneena. En vain "kielitieteilijänä", vaan ihan ihmisenä.
Nyt paljastan hänen etunimensä. Se on Päivi.
Päivi on onnistunut muuttamaan käsitykseni porilaisista. Eivät he olekaan niin luotaantyöntäviä ja hirveitä kuin tuon Porissa viettämäni työviikon perusteella voisi luulla. Eivätkä päihteetkään kuulu ainakaan jokapäiväiseen elämään. Ei tuoksu makea haju, kun hän tulee kahvihuoneeseen. Ei kyllä muillakaan meillä työpaikallamme. ;) Jos joskus maistaa/maistavat, ei ole minun asiani moralisoida.
Päivi-porilainen, nykyinen itäsuomalainen (! - röyhistän rintaani), on mainio esimerkki siitä, miten vanhat ennakkoluulot voivat karista yhden ihmisen myötä.
Porilaiset taitavat sittenkin olla ihan kunnon ihmisiä! ;)
PS.
Lounaismurteet eroavat melko paljon muista suomen murteista. Niissä on vaikutteita rannikon ruotsalaismurteista. Lounaismurteilla on ollut yhteyksiä viroon enemmän kuin muilla suomen murteilla.
Porin seudun murre kuuluu lounaisiin väimurteisiin.
PS2.
Miksikähän ruoka nimeltä Porilainen kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, mutta kaupungin asukas pienellä? Ymmärrän kyllä erisnimen ja yleinimen eron. Mutta kun se ruoka ei ole mitään, minun mielestäni. Ihnmiset ovat jotain!
Ensimmäisen kerran sain tuntumaa porilaisiin joskus kauan sitten, 1970-luvulla, tai myöhemmin.
Nämä Porilaiset olivat siis täysin jalattomia. Niitä syötiin. Wikipedian mukaan (jos siihen on uskomista) Porilainen on grilliruoka, joka koostuu kahdesta paahtoleivästä ja niiden välissä olevasta noin sentin paksuisesta palasta sipulimakkaraa. Sipulimakkaran ja leivän lisäksi Porilaisessa on raakaa sipulia hakkeena tai renkaina, kurkkusalaattia, sinappia ja ketsuppia. Aidon Porilaisen tunnistaa nimenomaan oikeasta leivästä ja tietynlaisesta makkarasta.
Tämä porilainen ei minua enempää innostanut. Kerta riitti.Yksi grilliruoka, ja se oli siinä!
Kaksijalkaisiin porilaisiin tutustuin ensimmäisen kerran ulkomailla opiskellessani. Toinen oli "naisimmeinen" samalta vuosikurssilta. Toinen oli "miesimmeinen", joka opiskeli musiikkia ja laulua eri tiedekunnassa.
Tuo porilainen miesimmeinen muuten kutsui minua sokeripossuksi ja tiejyräksi. Ihan vitsinä vain, toivon. Olinhan silloin nykyiseen painooni lähes keijukainen - tai en nyt sentään. Melkein puolet kuitenkin.
Tuo naisimmeinen hämmensi ja hämmentää edelleen minua. Hän asui samassa opiskelija-asuntolassa ja samassa solussa kanssani. Minä kahden hengen huoneessa paikallisen ihmisen kanssa, hän kahden hengen huoneessa suomalaisen opiskelutoverimme kanssa.
Useana aamuna, kun poikkesin tämän porilaisen huoneeseen, siellä oli todella makea tuoksu. Ajattelin, naiiviuttani, että kyse on makean punaviinin jälkituoksusta. Tuoksu taisi ollakin jostakin poltettavasta. Näin olen myöhemmin viisastuttuani arvellut.
Omalle paikalliselle kämppikselleni lähetän muuten terveisiä. Kiitos häistäsi! Toivottavasti niitä lapsia tuli paljon, kuten toivoin "puheessani". Muuta en juuri osannut vielä sanoa vieraalla kielellä. Puheiden pitäminen ei muutenkaan ollut, eikä ole vieläkään, minulle ihan ominta minua. Olinhan silloin ujo ja arka, vaikkei kukaan nykyään uskoisi. Siitäkään huolimatta, että uskaltauduin opiskelemaan ulkomaille heti lukion jälkeen.
Porilaiset tulivat elämääni uudestaan, kun 1980-luvun puolenvälin tienoilla jouduin Poriin silloisen työnantajani projektin myötä. Asuin viikon hotellissa. Aivan kamalaa aikaa! Hotellin ja ravintolan henkilökunta ei edes tervehtinyt minua. Mitä häh? Tämäkö on porilaisuutta?
Työnantajani sikäläisessä toimipisteessä tunnelma oli sama. Olin kuin ilmaa. Olin lainassa oleva kone.
Menin myös tapaamaan opiskeluaikaista kaveriani ennalta sopimamme mukaisesi. En ollut laisinkaan omillani. Vastaanotto oli kuin olisin vain tupsahtanut yllättäen. Menin entisen opiskelukaverini lapsen kanssa talon toiseen asuntoon, lapsen ukin luokse. Kiitos Väinö! Otit minut hienosti vastaan.
Silloin päätin, että Pori ja porilaiset saavat olla. Elämä kuitenkin päätti toisin.
Minulla on nykyään Porista kotoisin oleva työkaveri. Hän on ihanasti ylpeä porilaisuudestaan.
Aloin epäillä porilaisuutta hänen murteensa ja puheen aksentin perusteella. Vaikutti vahvasti, että lounaismurteiden alueella ollaan. Entisenä "kielitieteilijänä" ja murteista kiinnostuneena, suorastaaan niistä "kiksejä" saavana, mielenkiintoni heräsi. Mikä ihmeen immeinen on tänne itäiseen Suomeen eksynyt?
Tässä kielitieteilijyyteni tarkoittaa vieraiden kielten ja suomen opiskelua. Ihan vain tarkennukseksi.
Olen kuunnellut työkaverini juttelua kiinnostuneena. En vain "kielitieteilijänä", vaan ihan ihmisenä.
Nyt paljastan hänen etunimensä. Se on Päivi.
Päivi on onnistunut muuttamaan käsitykseni porilaisista. Eivät he olekaan niin luotaantyöntäviä ja hirveitä kuin tuon Porissa viettämäni työviikon perusteella voisi luulla. Eivätkä päihteetkään kuulu ainakaan jokapäiväiseen elämään. Ei tuoksu makea haju, kun hän tulee kahvihuoneeseen. Ei kyllä muillakaan meillä työpaikallamme. ;) Jos joskus maistaa/maistavat, ei ole minun asiani moralisoida.
Päivi-porilainen, nykyinen itäsuomalainen (! - röyhistän rintaani), on mainio esimerkki siitä, miten vanhat ennakkoluulot voivat karista yhden ihmisen myötä.
Porilaiset taitavat sittenkin olla ihan kunnon ihmisiä! ;)
PS.
Lounaismurteet eroavat melko paljon muista suomen murteista. Niissä on vaikutteita rannikon ruotsalaismurteista. Lounaismurteilla on ollut yhteyksiä viroon enemmän kuin muilla suomen murteilla.
Porin seudun murre kuuluu lounaisiin väimurteisiin.
PS2.
Miksikähän ruoka nimeltä Porilainen kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, mutta kaupungin asukas pienellä? Ymmärrän kyllä erisnimen ja yleinimen eron. Mutta kun se ruoka ei ole mitään, minun mielestäni. Ihnmiset ovat jotain!
maanantai 18. marraskuuta 2019
Urheilua Partsun malliin
Uskokoon ken haluaa, mutta olen minäkin urheillut. Siis jos urheilun määritelmään kuuluu, että on kilpaillut liikuntasuorituksessa.
Omasta urheilemisestani on jo viitisenkymmentä vuotta. Minä hiihdin, perinteisellä tyylillä. Aloittelin joskus alle kouluikäisenä kotini lähellä olevalla pellolla. Tasaista oli hyvä olla jo silloinkin.
Naapurissa asui poika, johon olin ihastunut, ihan vähän. Olin silloin viisivuotias. Tämän pojan kanssa sitten hiihtelimme hiljakseen kuin konsanaan suomalaisessa romanttisessa elokuvassa. Paitsi kaikki oli ihan viatonta, kaukana siitä sellaisesta. Emme tainneet kumpikaan edes tietää, mitä "se sellainen" on. Eihän meillä kummankaan kotona ollut edes televisiota, josta olisimme vaikutteita saaneet.
Kun vähän vartuin, niin pääsin kilpailemaan hiihdon piirimestaruuskilpailuihin. En mihinkään sellaisiin "oikeisiin". Vanhempieni poliittinen suuntautuminen ohjasi minua. Olin kunnon pioneeri punainen liina kaulassani.
Voitin piirimestaruuskilpailut! Kilpailijoita oli enemmän kuin minä ja yksi. Kyse oli oikeasta voitosta.
Voittoni ansiosta pääsin SM-kisoihin Kajaaniin. Oli muuten noin kymmenvuotiaalle pikkutytölle jännittävä reissu. Matkalla oikeassa kisabussissa, jengi rentona. Ja minä ujona tyttönä hiljaa lähes koko matkan.
Miten Kajaanissa sitten kävikään. Tulin toiseksi. Toiseksi SM-hiihtokisoissa! Pikkupioneerien hiihtokisoissa.Sarjassani kilpailijoita oli tasan kaksi.
Siihenpä oma urheilijan urani päättyi pakollisen koulu-urheilun ulkopuolella. Vanhempana koulussa olin kauhuissani, kun piti suorittaa, kilpailla. Lukioaikainen liikunnanopettajani nolasi minut satamiljoonaa kertaa. Pakotti esimerkiksi luistelemaan kentän ympäri kädestäni pidellen, itse kävellen. Ei jumankauta! Inhosin luistelua, pelkäsin sitä, en pystynyt siihen.
Ja kaikkein pahinta: silloinen ihastukseni kohde, nii-iin ihana poika meidän luokalta oli samaan aikaan kentällä pelaamassa jääkiekkoa luokkatovereidensa kanssa. Mikä häpeä! Tosin ei hän minua koskaan huomannut.
Luistelussa en päässyt koskaan urheilijauralle. En muissakaan lajeissa lyhyttä hiihtäjän uraa lukuun ottamatta. Mutta, jotta pääsisi kilpailemaan urheilussa, pitäisi ilmeisesti olla kiinnostunut kilpailemisesta, tai edes urheilusta. Minä en ollut, enkä ole vieläkään. :) Nyt naurattaa! Takana loistava tulevaisuus - etenkin luistelijan!
Onneksi kuitenkin liikkuminen ja liikunta ovat edelleen elämässäni mukana, aina jaksamisen (ja joskus viitsimisen) mukaan.
Omasta urheilemisestani on jo viitisenkymmentä vuotta. Minä hiihdin, perinteisellä tyylillä. Aloittelin joskus alle kouluikäisenä kotini lähellä olevalla pellolla. Tasaista oli hyvä olla jo silloinkin.
Naapurissa asui poika, johon olin ihastunut, ihan vähän. Olin silloin viisivuotias. Tämän pojan kanssa sitten hiihtelimme hiljakseen kuin konsanaan suomalaisessa romanttisessa elokuvassa. Paitsi kaikki oli ihan viatonta, kaukana siitä sellaisesta. Emme tainneet kumpikaan edes tietää, mitä "se sellainen" on. Eihän meillä kummankaan kotona ollut edes televisiota, josta olisimme vaikutteita saaneet.
Kun vähän vartuin, niin pääsin kilpailemaan hiihdon piirimestaruuskilpailuihin. En mihinkään sellaisiin "oikeisiin". Vanhempieni poliittinen suuntautuminen ohjasi minua. Olin kunnon pioneeri punainen liina kaulassani.
Voitin piirimestaruuskilpailut! Kilpailijoita oli enemmän kuin minä ja yksi. Kyse oli oikeasta voitosta.
Voittoni ansiosta pääsin SM-kisoihin Kajaaniin. Oli muuten noin kymmenvuotiaalle pikkutytölle jännittävä reissu. Matkalla oikeassa kisabussissa, jengi rentona. Ja minä ujona tyttönä hiljaa lähes koko matkan.
Miten Kajaanissa sitten kävikään. Tulin toiseksi. Toiseksi SM-hiihtokisoissa! Pikkupioneerien hiihtokisoissa.Sarjassani kilpailijoita oli tasan kaksi.
Siihenpä oma urheilijan urani päättyi pakollisen koulu-urheilun ulkopuolella. Vanhempana koulussa olin kauhuissani, kun piti suorittaa, kilpailla. Lukioaikainen liikunnanopettajani nolasi minut satamiljoonaa kertaa. Pakotti esimerkiksi luistelemaan kentän ympäri kädestäni pidellen, itse kävellen. Ei jumankauta! Inhosin luistelua, pelkäsin sitä, en pystynyt siihen.
Ja kaikkein pahinta: silloinen ihastukseni kohde, nii-iin ihana poika meidän luokalta oli samaan aikaan kentällä pelaamassa jääkiekkoa luokkatovereidensa kanssa. Mikä häpeä! Tosin ei hän minua koskaan huomannut.
Luistelussa en päässyt koskaan urheilijauralle. En muissakaan lajeissa lyhyttä hiihtäjän uraa lukuun ottamatta. Mutta, jotta pääsisi kilpailemaan urheilussa, pitäisi ilmeisesti olla kiinnostunut kilpailemisesta, tai edes urheilusta. Minä en ollut, enkä ole vieläkään. :) Nyt naurattaa! Takana loistava tulevaisuus - etenkin luistelijan!
Onneksi kuitenkin liikkuminen ja liikunta ovat edelleen elämässäni mukana, aina jaksamisen (ja joskus viitsimisen) mukaan.
lauantai 16. marraskuuta 2019
Partsun seikkailuja autoilla, osa 1
Kerroin tänään eräälle ystävälleni viimeaikaisista kommelluksistani, jopa vaaroista, joita olen autoillessani kokenut. Siitä sain idean. Aloitan ensimmäisen Partsun porinoiden kirjoitussarjan - Partsun seikkailuja autoilla.
Ajokortti minulla on ollut yli 40 vuotta, josta olen muistaakseni jo maininnutkin. Omaa autoa en ole omistanut yhtä kauan.
Hieman yli parikymppisenä tytönhuitukkana kävin opettamassa kansalaisopistossa reilun 30 ja reilun 50 kilometrin päässä kotoani. Samana iltana. Alkuajat kuljin, ympäristöystävällisesti, junalla. Kun päivät olivat pitkiä, kun junia ei (silloinkaan) kulkenut kovin usein, viittasin kintaalla ympäristöystävällisyydelleni. Vaihdoin toiseen äärilaitaan.
Lainasin isältäni itäauton, Mossea hieman paremman Eliten. Olihan se tuttu auto jo entuudestaan. Isäni opetti minut sillä ajamaan, ja ajoin myös inssiajon sillä. Pääsin läpi, vaikka autossa ykkösvaihde ei mennyt päälle. Ajokokeen hyväksynyt inssi totesi vain, etteivät nämä itäautot oikein naisille sovi. Ja vain siksi, että piti lähteä liikkeelle kakkosella! Ei se tämän naisen vika ollut!!!
Kerran taas lähdin ajamaan opetustyötäni tekemään. Keli oli kamala. Lunta pyrytti sakeasti. Eteensä ei juuri nähnyt. Kokemattoman ajajan varmuudella kuitenkin lähdin rohkeasti liikkeelle.
Maa oli kauttaaltaan valkoisenaan. Tietä ei erottanut pientareesta. Silloin ei ollut näitä autojen valokeilassa loistavia merkkiviittoja, joiden mukaan nykyään pystyy ainakin suunnilleen suunnistamaan sinne, missä tie menee.
Kansalaisopiston kahden yksikön välinen matka oli parikymmentä kilometriä. Jo ensimmäiseen yksikköön, 30 kilometrin päähän kodistani päästyäni mietin, uskallanko jatkaa matkaa. No, tottakai uskallan. Kokemattomuus lisää uskoa itseensä. Valitettavasti, kuten presidentti Martti Ahtisaari sanoisi.
Nuo 20 kilometriä olivat ainakin siihenastisen elämäni karmeimmat tiellä liikkuessani. Toiseen yksikköön päästyäni en ymmärtänyt, miten sinne oikein pääsin. Lunta, lunta, lunta, kaikkialla lunta vain. Siis jotenkin samoin kuin Danny jossain laulussaan laulaa.
Ensimmäinen yllätys kotimatkalla tuli heti, kun astuin ulos kansalaisopiston tiloista. Lumisateesta ei ollut tietoakaan. Mieleeni hiipi epäilys, että olin ajanut nukkuen ja nähnyt unta. Tunne voimistui, kun lähdin liikkeelle. Tiet oli aurattu erinomaiseen kuntoon.
Teiden hyvästä kunnosta huolimatta jännitti. Olinhan vielä kokematon autoilija. Jos huonolla kielillä paahdoin rohkeasti eteenpäin, niin hyvin auratuilla teillä ajamiseni takkusi, oli nykivää.
Kun minun sitten piti päästä kääntymään pienemmältä tieltä yhdelle maakuntamme valtateistä, niin Elite sanoi yhteistyösopimuksemme irti. Se sammui. Ei ihan keskelle risteystä, mutta melkein.
Siinä minä avuttomana istuin ja, rehellisesti sanoen, sadattelin. Yritin viittoilla muille, että tulkaa auttamaan.
Nyt hyvät mieslukijani, teidän sukupuolellenne satelee moitteita enemmän kuin paljon. Kaikki miehet kiersivät autoni, anteeksi isäni auton, siinä risteysalueella (kyse on niin sanotusta T-risteyksestä, ja minä tulin kolmion takaa) ja jatkoivat iloisina ja onnellisina matkaansa, kuka oikealle, kuka vasemmalle.
Onneksi paikalle osui kaksi ihanaa nuorta naista, He ajoivat autonsa syrjään ja työnsivät Eliten ja minut pääväylän ylitse niin, että Eliten nokka osoitti kohti maakuntamme pääkaupunkia. Siis sinne, minne olinkin menossa.
Siihen aikaan ei ollut matkapuhelimia, eikä kaikilla ollut edes lankapuhelinta. Ei ollut minun vanhemmillanikaan. Suuntasin askeleeni kohti valtaväylän toisella puolella olevaa bensa-asemaa. Sieltä sain soittaa yhdelle sisaristani. Hänen miehensä lähti liikkeelle, haki isäni, ja he saapuivatkin sitten (lopulta) paikalle. En paleltunut Elitessä, säilyin hengissä.
Isäni nousi ripeästi Eliten kuskin paikalle. Minä seisoskelin siinä linja-autopysäkillä auton ulkopuolella, kun en ollut varma, mitä tapahtuu. Lähdemmekö me kenties kaikki silloisen lankoni kyydissä kaupunkiin.
Isäni oli jättänyt auton oven auki. Hän starttasi sanoen samalla: "Kommuistisen puolueen nimissä eteenpäin!" Ja Elite totteli - kunnon kommunistia.
Lankoni näki, että Elite käynnistyi. Hän lähti välittömästi ajamaan kaupunkiin. Isäni vetäisi Eliten kujettajan puoleisen oven kiinni ja lähti ajamaan kaupunkiin.
Minä jäin seisomaan pysäkille kuin nalle kalliolle. Huidoin käsiäni mielettömästi. Isä, isä, älä jätä. Onneksi takaapäin tullut auto, siis sen kuljettaja, väläytti isälle valoja. Isä tajusi, että tytär oli jäänyt kyydistä.
Kun pääsin Eliteen sisälle, ihmettelin, miten se minulle nyt näin teki. Isä selitti, että nykivä ajoni oli kastellut tulpat. Olisin saanut Eliten käyntiin ilman Kommunistista puoluettakin, jos olisin odottanut vähän aikaa.
Nyt voin vain todeta. Kauan eläköön matkapuhelimet niin kauan kuin niissä riittää virtaa ja niille kenttää!
PS.
Jottei jää epäselvyyttä, korvasin isälleni Eliten käytöstä. Ostin ainakin bensat. Vuokraa en tietääkseni maksanut.
Ajokortti minulla on ollut yli 40 vuotta, josta olen muistaakseni jo maininnutkin. Omaa autoa en ole omistanut yhtä kauan.
Hieman yli parikymppisenä tytönhuitukkana kävin opettamassa kansalaisopistossa reilun 30 ja reilun 50 kilometrin päässä kotoani. Samana iltana. Alkuajat kuljin, ympäristöystävällisesti, junalla. Kun päivät olivat pitkiä, kun junia ei (silloinkaan) kulkenut kovin usein, viittasin kintaalla ympäristöystävällisyydelleni. Vaihdoin toiseen äärilaitaan.
Lainasin isältäni itäauton, Mossea hieman paremman Eliten. Olihan se tuttu auto jo entuudestaan. Isäni opetti minut sillä ajamaan, ja ajoin myös inssiajon sillä. Pääsin läpi, vaikka autossa ykkösvaihde ei mennyt päälle. Ajokokeen hyväksynyt inssi totesi vain, etteivät nämä itäautot oikein naisille sovi. Ja vain siksi, että piti lähteä liikkeelle kakkosella! Ei se tämän naisen vika ollut!!!
Kerran taas lähdin ajamaan opetustyötäni tekemään. Keli oli kamala. Lunta pyrytti sakeasti. Eteensä ei juuri nähnyt. Kokemattoman ajajan varmuudella kuitenkin lähdin rohkeasti liikkeelle.
Maa oli kauttaaltaan valkoisenaan. Tietä ei erottanut pientareesta. Silloin ei ollut näitä autojen valokeilassa loistavia merkkiviittoja, joiden mukaan nykyään pystyy ainakin suunnilleen suunnistamaan sinne, missä tie menee.
Kansalaisopiston kahden yksikön välinen matka oli parikymmentä kilometriä. Jo ensimmäiseen yksikköön, 30 kilometrin päähän kodistani päästyäni mietin, uskallanko jatkaa matkaa. No, tottakai uskallan. Kokemattomuus lisää uskoa itseensä. Valitettavasti, kuten presidentti Martti Ahtisaari sanoisi.
Nuo 20 kilometriä olivat ainakin siihenastisen elämäni karmeimmat tiellä liikkuessani. Toiseen yksikköön päästyäni en ymmärtänyt, miten sinne oikein pääsin. Lunta, lunta, lunta, kaikkialla lunta vain. Siis jotenkin samoin kuin Danny jossain laulussaan laulaa.
Ensimmäinen yllätys kotimatkalla tuli heti, kun astuin ulos kansalaisopiston tiloista. Lumisateesta ei ollut tietoakaan. Mieleeni hiipi epäilys, että olin ajanut nukkuen ja nähnyt unta. Tunne voimistui, kun lähdin liikkeelle. Tiet oli aurattu erinomaiseen kuntoon.
Teiden hyvästä kunnosta huolimatta jännitti. Olinhan vielä kokematon autoilija. Jos huonolla kielillä paahdoin rohkeasti eteenpäin, niin hyvin auratuilla teillä ajamiseni takkusi, oli nykivää.
Kun minun sitten piti päästä kääntymään pienemmältä tieltä yhdelle maakuntamme valtateistä, niin Elite sanoi yhteistyösopimuksemme irti. Se sammui. Ei ihan keskelle risteystä, mutta melkein.
Siinä minä avuttomana istuin ja, rehellisesti sanoen, sadattelin. Yritin viittoilla muille, että tulkaa auttamaan.
Nyt hyvät mieslukijani, teidän sukupuolellenne satelee moitteita enemmän kuin paljon. Kaikki miehet kiersivät autoni, anteeksi isäni auton, siinä risteysalueella (kyse on niin sanotusta T-risteyksestä, ja minä tulin kolmion takaa) ja jatkoivat iloisina ja onnellisina matkaansa, kuka oikealle, kuka vasemmalle.
Onneksi paikalle osui kaksi ihanaa nuorta naista, He ajoivat autonsa syrjään ja työnsivät Eliten ja minut pääväylän ylitse niin, että Eliten nokka osoitti kohti maakuntamme pääkaupunkia. Siis sinne, minne olinkin menossa.
Siihen aikaan ei ollut matkapuhelimia, eikä kaikilla ollut edes lankapuhelinta. Ei ollut minun vanhemmillanikaan. Suuntasin askeleeni kohti valtaväylän toisella puolella olevaa bensa-asemaa. Sieltä sain soittaa yhdelle sisaristani. Hänen miehensä lähti liikkeelle, haki isäni, ja he saapuivatkin sitten (lopulta) paikalle. En paleltunut Elitessä, säilyin hengissä.
Isäni nousi ripeästi Eliten kuskin paikalle. Minä seisoskelin siinä linja-autopysäkillä auton ulkopuolella, kun en ollut varma, mitä tapahtuu. Lähdemmekö me kenties kaikki silloisen lankoni kyydissä kaupunkiin.
Isäni oli jättänyt auton oven auki. Hän starttasi sanoen samalla: "Kommuistisen puolueen nimissä eteenpäin!" Ja Elite totteli - kunnon kommunistia.
Lankoni näki, että Elite käynnistyi. Hän lähti välittömästi ajamaan kaupunkiin. Isäni vetäisi Eliten kujettajan puoleisen oven kiinni ja lähti ajamaan kaupunkiin.
Minä jäin seisomaan pysäkille kuin nalle kalliolle. Huidoin käsiäni mielettömästi. Isä, isä, älä jätä. Onneksi takaapäin tullut auto, siis sen kuljettaja, väläytti isälle valoja. Isä tajusi, että tytär oli jäänyt kyydistä.
Kun pääsin Eliteen sisälle, ihmettelin, miten se minulle nyt näin teki. Isä selitti, että nykivä ajoni oli kastellut tulpat. Olisin saanut Eliten käyntiin ilman Kommunistista puoluettakin, jos olisin odottanut vähän aikaa.
Nyt voin vain todeta. Kauan eläköön matkapuhelimet niin kauan kuin niissä riittää virtaa ja niille kenttää!
PS.
Jottei jää epäselvyyttä, korvasin isälleni Eliten käytöstä. Ostin ainakin bensat. Vuokraa en tietääkseni maksanut.
tiistai 12. marraskuuta 2019
Koira panhehinen!
Minulla on 11-vuotias kultainennoutaja. Valkoinen uros. Kun sen viimeinen kaveri meidän omasta laumasta, tumma narttu, kuoli reilu kaksi vuotta sitten, niin se muuttui.
Ensimmäisen kesän 2018 ainoana koirana ollessaan tämä kultainen urokseni etsi vanhaa tuttuaan pitkin pihamaata, uikutti, haukahteli. Halusi koko ajan hellyyttä. Tämän vuoden kesänä se oli jo unohtanut, ehkä.
Mutta. Jo viime talvena tämän herran käyttäytyminen muuttui kerrassaan. Piti oikein houkutella, että sai sen ulos vesi- ja räntäsateella. Jos oli kuivaa pakkassäätä tai satoi "oikeaa" lunta, ongelmia ei ollut.
Avuksi olivat "turvavaljaat". Aivan tavalliset koiran valjaat. Mutta ne auttoivat vain, kun suuntana oli takapiha. Tuttu ja turvallinen aidattu piha pienine metsiköineen, koiralaavuineen ja isoine kivineen. Lenkille lähtöä kotipihan ulkopuolelle oli turha suunnitella.
Tämä alkutalvi, tai loppusyksy, miten kukin tätä aikaa haluaa kutsua, on osoittautunut haasteelliseksi, tai suoraan sanottuna kauheaksi. Jos ovea aukaistessa ulkona on tipahtanut yksikin sadepisara, niin tassut jarruttavat. Yli kolmekymmentä kiloa painavaa koiraan en jaksa nostaa ulos.
Se panhehinen, riiviö, ei kuitenkaan voi olla yön jälkeen kokonaista päivää sisällä ilman tarpeiden tekemistä. Mikä siis neuvoksi?
Pahimmillaan olen seisonut takapihalla (aamulla ei lenkille jouduta) sisätossuissa ja yöpaidassa, kädessä jotakin herkkua, jolla saisi herran ja hildalgon houkuteltua ulos. Kun olen kimittänyt varttitunnin korkealla äänellä, että tule, tule, tule, se arvokkaasti vilkaisten on astunut ulos, napannut herkkupalan kädestäni ja. Onneksi jatkanut matkaa ulos eikä kääntynyt sisälle.
Olisittepa rakkaat lukijat nähneet, miten nopeasti minä osaan livahtaa sisälle, jotta ennätän käydä edes suihkussa ennen töihin lähtemistä! ;)
Ehkä me saamme mentyä tämänkin talven yli ihan kunnialla.
Ensimmäisen kesän 2018 ainoana koirana ollessaan tämä kultainen urokseni etsi vanhaa tuttuaan pitkin pihamaata, uikutti, haukahteli. Halusi koko ajan hellyyttä. Tämän vuoden kesänä se oli jo unohtanut, ehkä.
Mutta. Jo viime talvena tämän herran käyttäytyminen muuttui kerrassaan. Piti oikein houkutella, että sai sen ulos vesi- ja räntäsateella. Jos oli kuivaa pakkassäätä tai satoi "oikeaa" lunta, ongelmia ei ollut.
Avuksi olivat "turvavaljaat". Aivan tavalliset koiran valjaat. Mutta ne auttoivat vain, kun suuntana oli takapiha. Tuttu ja turvallinen aidattu piha pienine metsiköineen, koiralaavuineen ja isoine kivineen. Lenkille lähtöä kotipihan ulkopuolelle oli turha suunnitella.
Tämä alkutalvi, tai loppusyksy, miten kukin tätä aikaa haluaa kutsua, on osoittautunut haasteelliseksi, tai suoraan sanottuna kauheaksi. Jos ovea aukaistessa ulkona on tipahtanut yksikin sadepisara, niin tassut jarruttavat. Yli kolmekymmentä kiloa painavaa koiraan en jaksa nostaa ulos.
Se panhehinen, riiviö, ei kuitenkaan voi olla yön jälkeen kokonaista päivää sisällä ilman tarpeiden tekemistä. Mikä siis neuvoksi?
Pahimmillaan olen seisonut takapihalla (aamulla ei lenkille jouduta) sisätossuissa ja yöpaidassa, kädessä jotakin herkkua, jolla saisi herran ja hildalgon houkuteltua ulos. Kun olen kimittänyt varttitunnin korkealla äänellä, että tule, tule, tule, se arvokkaasti vilkaisten on astunut ulos, napannut herkkupalan kädestäni ja. Onneksi jatkanut matkaa ulos eikä kääntynyt sisälle.
Olisittepa rakkaat lukijat nähneet, miten nopeasti minä osaan livahtaa sisälle, jotta ennätän käydä edes suihkussa ennen töihin lähtemistä! ;)
Ehkä me saamme mentyä tämänkin talven yli ihan kunnialla.
lauantai 9. marraskuuta 2019
Kiitoksia
Sanotaan, että kissa elää kiitoksilla. Minä en elä. Elän tekemästäni työstä saadulla palkalla.
Kyllä ne kiitokset silti mieltä lämmittävät. Ketä tahansa, uskon. Nyt pohdin työelämääni liittyviä kiitoksia. Niitä ei juuri ole ollut.
Ensimmäiset, mieleen painuvimmat kiitokset sain 80-luvun puolivälissä Rauma-Repolan konepajalla työskennellessäni. Kiitokset eivät tulleet työnantajaltani vaan yhteistyökumppanilta Lieksan sähköltä.
Olin projektissa se viimeinen lenkki. Jos, useimmiten kun, muiden tekemä työ oli myöhässä, minun piti ainakin yrittää kuroa viive kiinni. Vähän vaille kolmekymppisenä, työintoa hehkuvana se onnistuikin. Hyvä urakkapalkka siivitti työntekoa. Kävi usein, että tehtaan toimitusjohtaja lähti kotiin jo iltakymmeneltä ja pistäytyi luonani sanomassa, että muista sammuttaa valot, kun lähdet vähäksi aikaa kotiin nukkumaan.
Projekti päättyi, ja minä sain jäädä tehtaalle töihin. Toimisto koostui pomojen huoneita lukuun ottamatta kahdesta isosta maisemakonttorista. Toisessa työskentelivät insinöörit ja toisessa viennin, markkinoinnin ja toimistopalvelujen väki.
Eräänä päivänä työhöni keskittyminen häiriintyi, kun molemmista avokonttoreista alkoi kuulua kummallista suhinaa. Yritin kuunnella, mitä tapahtuu, mutta en saanut mitään selvää. Jatkoin töitäni. Sitten kuului rykäsy sermien takaa. Lieksan sähkön toimitusjohtaja ja tekninen johtaja seisoivat siinä iso kukkakimppu mukanaan. Kimppu oli minulle, kun olin hoitanut työni hyvin, ainakin heidän mielestään.
Nuorelle naiselle nousi puna poskille. Mieli oli sen jälkeen niin hyvä, että kuljin melkein tanssien.
Seuraaviin kiitoksiin, jotka liittyvät työni tekemiseen, menikin reilut 30 vuotta. Kun perjantaina 8.11.2019 saavuin työpaikalleni, päiväksi lomalle jäänyt esimieheni oli jättänyt pöydälleni kaksi kirjekuorta. Toinen sisälsi hallinto-oikeudelle menvän hakemusluonnoksen, jonka olin työstänyt, työparini tuella tietty. Esimieheni oli kirjoittanut luonnoksen oikeaan yläkulmaan punaisella kuulakärkikynällä tarpeellisten kommenttien lisäksi: paras kirjoittamasi hakemus.
Tuntui todella hyvältä! Olinhan työstänyt sitä kaksi viikkoa kaikkiin mahdollisiin asiakirjoihin tarkasti perehtyen. Olin vääntänyt lauseita tuskan hiki niskassa ja selässä. Pitihän minun löytää riittävät perustelut asialleni. Jos kaikki tunnit pistetään jonoon ja lasketaan työpäivinä, niin yhden viikon työtunnit eivät riitä.
Työparini kanssa vielä väänsimme sanamuotoja, oliko tämä sittenkään faktaa, oliko diagnoosia, miten tämä olisi parasta ilmaista, jotta ei jää arvailujen varaan. Kiitos Pirjo arvokkaista kommenteistasi!
Kun nyt vielä saan kaikki tarvittavat liitteet kasaan, homma on saletti tältä erää. Hallinto-oikeus tekee lopullisen päätöksen.
Olenko sitten tehnyt muulloin työni huonosti kuin näillä kahdella kertaa? En halua uskoa sitä. Luotan kirjoittamattomaan sääntöön, että niin kauan kun ei moitita, asiat ovat riittävän hyvin. Nämä kaksi kertaa taisin onnistua enemmän kuin hyvin.
Rauma-Repolan konepaja oli tavallaan ensimmäinen varsinainen työpakkani, jos työn kestoa pidetään mittarina. Aiemmin opiskeluaikanani olin kyllä tehnyt palkkatyötä kauan eri työnantajien palveluksessa.
Nykyinen työni on viimeinen varsinainen työpaikkani. Olen iloinen, että sain kiitokset esimieheltäni, kun ensimmäiseen eläkepäivääni oli vuosi, kuusi kuukautta ja 22 päivää.
PS.
Mielenkiintoisimmat kiitokset taisin saada tuossa viitisen vuotta sitten. Ne kiitokset, kunniakirja, tulivat 41 vuoden takaa.
Olen muistaakseni kertonut opiskelleeni ulkomailla. Saamani kiitokset liittyvät siihen aikaan. Yliopiston ensimmäisellä vuosikurssilla osallistuin, näin tästä kunniakirjasta käy ilmi, kyseisen liittovaltion opiskelijoiden (johonkin) tieteelliseen kirjoituskilpailuun. Aivan tarkkaan en osaa sanoa, mihin, kun kunniakirja on kyseisen tasavallan omalla kielellä. Opiskeluni tapahtui liittovaltion virallisella kielellä.
Kunniakirja päätyi minulle tosiaan viitisen vuotta sitten. Samassa yliopistossa, mutta eri tiedekunnassa opiskellut henkilö, toimitti sen minulle. Hän kertoi kyllä tuoneensa sen Suomeen aikoja sitten, mutta kun ei heti onnistunut sitä minulle välittämään, niin se oli jäänyt.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Kyllä ne kiitokset silti mieltä lämmittävät. Ketä tahansa, uskon. Nyt pohdin työelämääni liittyviä kiitoksia. Niitä ei juuri ole ollut.
Ensimmäiset, mieleen painuvimmat kiitokset sain 80-luvun puolivälissä Rauma-Repolan konepajalla työskennellessäni. Kiitokset eivät tulleet työnantajaltani vaan yhteistyökumppanilta Lieksan sähköltä.
Olin projektissa se viimeinen lenkki. Jos, useimmiten kun, muiden tekemä työ oli myöhässä, minun piti ainakin yrittää kuroa viive kiinni. Vähän vaille kolmekymppisenä, työintoa hehkuvana se onnistuikin. Hyvä urakkapalkka siivitti työntekoa. Kävi usein, että tehtaan toimitusjohtaja lähti kotiin jo iltakymmeneltä ja pistäytyi luonani sanomassa, että muista sammuttaa valot, kun lähdet vähäksi aikaa kotiin nukkumaan.
Projekti päättyi, ja minä sain jäädä tehtaalle töihin. Toimisto koostui pomojen huoneita lukuun ottamatta kahdesta isosta maisemakonttorista. Toisessa työskentelivät insinöörit ja toisessa viennin, markkinoinnin ja toimistopalvelujen väki.
Eräänä päivänä työhöni keskittyminen häiriintyi, kun molemmista avokonttoreista alkoi kuulua kummallista suhinaa. Yritin kuunnella, mitä tapahtuu, mutta en saanut mitään selvää. Jatkoin töitäni. Sitten kuului rykäsy sermien takaa. Lieksan sähkön toimitusjohtaja ja tekninen johtaja seisoivat siinä iso kukkakimppu mukanaan. Kimppu oli minulle, kun olin hoitanut työni hyvin, ainakin heidän mielestään.
Nuorelle naiselle nousi puna poskille. Mieli oli sen jälkeen niin hyvä, että kuljin melkein tanssien.
Seuraaviin kiitoksiin, jotka liittyvät työni tekemiseen, menikin reilut 30 vuotta. Kun perjantaina 8.11.2019 saavuin työpaikalleni, päiväksi lomalle jäänyt esimieheni oli jättänyt pöydälleni kaksi kirjekuorta. Toinen sisälsi hallinto-oikeudelle menvän hakemusluonnoksen, jonka olin työstänyt, työparini tuella tietty. Esimieheni oli kirjoittanut luonnoksen oikeaan yläkulmaan punaisella kuulakärkikynällä tarpeellisten kommenttien lisäksi: paras kirjoittamasi hakemus.
Tuntui todella hyvältä! Olinhan työstänyt sitä kaksi viikkoa kaikkiin mahdollisiin asiakirjoihin tarkasti perehtyen. Olin vääntänyt lauseita tuskan hiki niskassa ja selässä. Pitihän minun löytää riittävät perustelut asialleni. Jos kaikki tunnit pistetään jonoon ja lasketaan työpäivinä, niin yhden viikon työtunnit eivät riitä.
Työparini kanssa vielä väänsimme sanamuotoja, oliko tämä sittenkään faktaa, oliko diagnoosia, miten tämä olisi parasta ilmaista, jotta ei jää arvailujen varaan. Kiitos Pirjo arvokkaista kommenteistasi!
Kun nyt vielä saan kaikki tarvittavat liitteet kasaan, homma on saletti tältä erää. Hallinto-oikeus tekee lopullisen päätöksen.
Olenko sitten tehnyt muulloin työni huonosti kuin näillä kahdella kertaa? En halua uskoa sitä. Luotan kirjoittamattomaan sääntöön, että niin kauan kun ei moitita, asiat ovat riittävän hyvin. Nämä kaksi kertaa taisin onnistua enemmän kuin hyvin.
Rauma-Repolan konepaja oli tavallaan ensimmäinen varsinainen työpakkani, jos työn kestoa pidetään mittarina. Aiemmin opiskeluaikanani olin kyllä tehnyt palkkatyötä kauan eri työnantajien palveluksessa.
Nykyinen työni on viimeinen varsinainen työpaikkani. Olen iloinen, että sain kiitokset esimieheltäni, kun ensimmäiseen eläkepäivääni oli vuosi, kuusi kuukautta ja 22 päivää.
PS.
Mielenkiintoisimmat kiitokset taisin saada tuossa viitisen vuotta sitten. Ne kiitokset, kunniakirja, tulivat 41 vuoden takaa.
Olen muistaakseni kertonut opiskelleeni ulkomailla. Saamani kiitokset liittyvät siihen aikaan. Yliopiston ensimmäisellä vuosikurssilla osallistuin, näin tästä kunniakirjasta käy ilmi, kyseisen liittovaltion opiskelijoiden (johonkin) tieteelliseen kirjoituskilpailuun. Aivan tarkkaan en osaa sanoa, mihin, kun kunniakirja on kyseisen tasavallan omalla kielellä. Opiskeluni tapahtui liittovaltion virallisella kielellä.
Kunniakirja päätyi minulle tosiaan viitisen vuotta sitten. Samassa yliopistossa, mutta eri tiedekunnassa opiskellut henkilö, toimitti sen minulle. Hän kertoi kyllä tuoneensa sen Suomeen aikoja sitten, mutta kun ei heti onnistunut sitä minulle välittämään, niin se oli jäänyt.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Piirakkayrittäjäksi eläkkeellä
Tähän alkuun pieni varoituksen sana. Jos jollakulla teistä rakkaat lukijani on ruma mielikuvitus, niin tämä blogitekstini ei ruoki sitä. Voitte jo heti alussa siirtää ajatuksenne oikeaan, syötävään ruokaan, riisi- ja perunapiirakoihin.
Ja ei, kyse ei ole minun eläkepäivieni tulevaisuuden näkymästä!
Sain eilen perjantaina tekstiviestin, joka alkoi seuraavasti: "Olen aloittanut piirakanpaistobusineksen. Hinta on 0,40 €/kpl....." Viesti tuli sisareltani, joka jäi eläkkeelle reilu vuosi sitten.
Kun luin viestiä, minussa heräsi Pavlovin koira. Makuhermot ryhtyivät tuottamaan mielihyvää, sylki nousi suuhuni. Nieleskelin, jotta rintamukseni ei kastuisi.
Tiedän, mistä kirjoitan. Olen usean vuosikymmenen ajan saanut nauttia näistä sisareni paistamista herkuista muutaman kerran vuoteen. Jouluisin, tottakai. Sisareni syntymäpäivinä. Kesäisin, kun hänen lapsensa ovat kokoontuneet äitinsä luokse. Olen halunnut tavata poikia ja heidän perheitään, ihan vilpittömästi.
Taka-ajatuksena ei suinkaan ole ollut päästä syömään piirakoita. Ne, ja monet muut herkut sisareni ruokapöydässä ovat olleet kyllä ihana lisä siihen mukavaan sosiaaliseen elämään, johon olen päässyt mukaan. Terveisiä vain pojille perheineen!
Kun viesti tuli, jäljellä oli enää neljä mahdollista päivää ennen joulua, jolloin niitä piirakoita voi saada. Varasin 17.12. päivän, jolloin haen oman tilaukseni. Tilasin suurimman mahdollisen määrän 70 kappaletta, 50 riisipiirakkaa ja 20 perunapiirakkaa.
Jos haluatte päästä samaan makutunnelmaan kanssani, ottakaa yhteyttä Mirja Jolkkoseen, puhelinnumero 040 593 8188. Mirja asuu Joensuussa Noljakan kaupunginosasssa.
Ja ei, kyse ei ole minun eläkepäivieni tulevaisuuden näkymästä!
Sain eilen perjantaina tekstiviestin, joka alkoi seuraavasti: "Olen aloittanut piirakanpaistobusineksen. Hinta on 0,40 €/kpl....." Viesti tuli sisareltani, joka jäi eläkkeelle reilu vuosi sitten.
Kun luin viestiä, minussa heräsi Pavlovin koira. Makuhermot ryhtyivät tuottamaan mielihyvää, sylki nousi suuhuni. Nieleskelin, jotta rintamukseni ei kastuisi.
Tiedän, mistä kirjoitan. Olen usean vuosikymmenen ajan saanut nauttia näistä sisareni paistamista herkuista muutaman kerran vuoteen. Jouluisin, tottakai. Sisareni syntymäpäivinä. Kesäisin, kun hänen lapsensa ovat kokoontuneet äitinsä luokse. Olen halunnut tavata poikia ja heidän perheitään, ihan vilpittömästi.
Taka-ajatuksena ei suinkaan ole ollut päästä syömään piirakoita. Ne, ja monet muut herkut sisareni ruokapöydässä ovat olleet kyllä ihana lisä siihen mukavaan sosiaaliseen elämään, johon olen päässyt mukaan. Terveisiä vain pojille perheineen!
Kun viesti tuli, jäljellä oli enää neljä mahdollista päivää ennen joulua, jolloin niitä piirakoita voi saada. Varasin 17.12. päivän, jolloin haen oman tilaukseni. Tilasin suurimman mahdollisen määrän 70 kappaletta, 50 riisipiirakkaa ja 20 perunapiirakkaa.
Jos haluatte päästä samaan makutunnelmaan kanssani, ottakaa yhteyttä Mirja Jolkkoseen, puhelinnumero 040 593 8188. Mirja asuu Joensuussa Noljakan kaupunginosasssa.
lauantai 2. marraskuuta 2019
Tessu ja Mukka
Kummitustyttöni ja hänen miehensä ovat lapinkoiranpennun hakureissulla. Ennestään heillä on Tessu, lapinkoira.Tämä kahdeksanviikkoinen Mukka-pentu on paimensukuinen.
Kummmitustyttöni ja hänen miehensä olivat miettineet valmiiksi pennulle nimen: Nappi. Lapin mailla mieli muuttui. Ja saa muuttuakin. Näin se kehityskin kehittyy, kun ei pitäydytä vanhaan ajatukseen (tai toimintaan).
Jäitte varmaan miettimään, mistä nimi Mukka. Se ei liity mitenkään autooni, Opel Mokkaan. Onneksi kummitustyttöni (on yli 30 v.) ei mielistele minua. Hän toimii itsenäisesti. Ei antaisi koiralleen nimeä minun mieleni mukaan! Enkä kyllä ole aivan varma, tietääkö hän edes minulla olevan Opel Mokan. En muista, onko ollut puhetta.
Mukka-nimi ei ole muuten annettu myöskään Ruotsissa syntyneen lappilaisen, vuonna 1973 kuolleen kirjailijan Timo K. Mukan mukaan. Vaikka kirjailijan toinen nimi, Kustaa, viittaakin kummitustyttöni äidinisän Kustaa-papan nimeen.
Kummitustytöltäni saamaani tiedon mukaan Mukka on saamen kieltä ja tarkoittaa joen mutkaa, laakson kainaloa.
Kummitustyttöni on lähettänyt kuvia Tessusta ja Mukasta. Hänelle ja hänen miehelleen oli itsestään selvää, että Tessukin lähtee mukaan Mukan hakureissulle.
Tessu on ottanut Mukan vastaan hienosti. Hieman ihmetellen, mutta on kummitustyttöni mukaan jopa vastannut Mukan leikkiinkutsuun.
Ne kuvat ja videot, jotka olen muiden WhatsApp-ryhmän jäsenten kanssa saanut, ovat ihanan hellyttävät. Jos osaisin, siirtäisin yhden kuvista tämän tekstin siivitteeksi, kummitustyttöni ja hänen miehensä luvalla tietenkin. Mutta en osaa.
Olen aivan myyty Tessulle ja Mukalle. Siitäkin huolimatta, että olen yli kaksikymmentä vuotta ollut kultaistennoutajien fani. Omistanutkin niitä kuusi. Yksi niistä, Santtu, 11 v., elää edelleen kanssani. Ja on rakas, vaikkakin joskus myös riiviö.
Mikäli jäit miettimään, millainen se lapinkoira on, niin annan vinkin. Jos olet katsonut TV1:n Eränkävijät-sarjaa, niin siinä esiintyvä Äijä-koira on lapinkoira. Jos et ole katsonut, niin kaksi vinkkiä: käy tarkistamassa netistä lapinkoiran kuva ja määritelmä sekä katso Eränkävijät Areenasta.
Kummmitustyttöni ja hänen miehensä olivat miettineet valmiiksi pennulle nimen: Nappi. Lapin mailla mieli muuttui. Ja saa muuttuakin. Näin se kehityskin kehittyy, kun ei pitäydytä vanhaan ajatukseen (tai toimintaan).
Jäitte varmaan miettimään, mistä nimi Mukka. Se ei liity mitenkään autooni, Opel Mokkaan. Onneksi kummitustyttöni (on yli 30 v.) ei mielistele minua. Hän toimii itsenäisesti. Ei antaisi koiralleen nimeä minun mieleni mukaan! Enkä kyllä ole aivan varma, tietääkö hän edes minulla olevan Opel Mokan. En muista, onko ollut puhetta.
Mukka-nimi ei ole muuten annettu myöskään Ruotsissa syntyneen lappilaisen, vuonna 1973 kuolleen kirjailijan Timo K. Mukan mukaan. Vaikka kirjailijan toinen nimi, Kustaa, viittaakin kummitustyttöni äidinisän Kustaa-papan nimeen.
Kummitustytöltäni saamaani tiedon mukaan Mukka on saamen kieltä ja tarkoittaa joen mutkaa, laakson kainaloa.
Kummitustyttöni on lähettänyt kuvia Tessusta ja Mukasta. Hänelle ja hänen miehelleen oli itsestään selvää, että Tessukin lähtee mukaan Mukan hakureissulle.
Tessu on ottanut Mukan vastaan hienosti. Hieman ihmetellen, mutta on kummitustyttöni mukaan jopa vastannut Mukan leikkiinkutsuun.
Ne kuvat ja videot, jotka olen muiden WhatsApp-ryhmän jäsenten kanssa saanut, ovat ihanan hellyttävät. Jos osaisin, siirtäisin yhden kuvista tämän tekstin siivitteeksi, kummitustyttöni ja hänen miehensä luvalla tietenkin. Mutta en osaa.
Olen aivan myyty Tessulle ja Mukalle. Siitäkin huolimatta, että olen yli kaksikymmentä vuotta ollut kultaistennoutajien fani. Omistanutkin niitä kuusi. Yksi niistä, Santtu, 11 v., elää edelleen kanssani. Ja on rakas, vaikkakin joskus myös riiviö.
Mikäli jäit miettimään, millainen se lapinkoira on, niin annan vinkin. Jos olet katsonut TV1:n Eränkävijät-sarjaa, niin siinä esiintyvä Äijä-koira on lapinkoira. Jos et ole katsonut, niin kaksi vinkkiä: käy tarkistamassa netistä lapinkoiran kuva ja määritelmä sekä katso Eränkävijät Areenasta.
Liikuinko vai harrastinko liikuntaa
Kävin äsken kävelemässä. Mukavassa pakkassäässä, tuulen sivellessä poskipäitäni, oli hyvä pohdiskella, liikunko nyt vai harrastanko peräti liikuntaa.
Jalkani liikkuivat vuorotahtiin. Samoin käteni, jotka mukailivat jalkojeni liikettä. Kävelysauvat antoivat tahtia pureutuessaan lumiseen maahan.
Matkaa kertyi parisen kilometriä. Pidemmälle en rohjennut mennä, kun olin ensimmäistä kertaa vuosiin sellaisella suunnalla, ettei ollut mahdollisuutta istahtaa. Pelkäsin toisen, sen hankalamman jalkani alkavan puutua hermopinteen vuoksi. Ja olinhan vasta äskettäin saanut astmani tasapainoon.
Ainakin liikuin. Sitä ei voi kieltää liikunnan ja urheilun ylijumalakaan!
Harrastin myös liikuntaa. Se on saletti! Matkaa kertyi sen verran, että jo sillä perusteella voitaneen todeta, että liikkumiseni oli samalla liikuntaa.
Muistelen, että vähimmäiseksi liikunta-ajaksi on suositeltu kymmentä minuuttia. Volaa! Tämä aika ylittyi reppaasti. Liikkumisen lisäksi harrastin liikuntaa.
Mutta. Väliäkö sillä on, minkä määritelmän mukaan liikkuu? Kunhan liikkuu edes vähän. Jokainen meistä kuitenkin tunnustaa, että elääkseen (pitkään) pitää liikkua. Moralisointi ja syyllistäminen ovat aivan turhaa.
Epilogi tämänpäiväiseen:
Nautin tämän päivän ulkoilusta. Pitkästä, pitkästä aikaa ulkoilin ilman, että se oli velvollisuus. Jo aamupäivällä vartaloni nytkähteli siihen malliin, että jotain pitää tehdä. Keskittyminen päivän lehtiin oli hankalaa. Silmät harhailivat ja katselivat ulos ikkunan taa. Ajatukset eivät pysyneet kasassa. Aivan sama, mitä maailmalla on tapahtunut. Pitää päästä ulos!
Tämä sisäinen pakko on tuttu tunne, joka on ollut piilossa. Huomasin, miten olen sitä kaivannut. Suorastaan rakastan sitä! Se tunne kertoo, että en ole pystyyn kuollut.
Jalkani ei muuten puutunut. Astmani ei pahentunut. Ulkoilun jälkeen pef-arvot olivat huikean hyvät.
Jalkani liikkuivat vuorotahtiin. Samoin käteni, jotka mukailivat jalkojeni liikettä. Kävelysauvat antoivat tahtia pureutuessaan lumiseen maahan.
Matkaa kertyi parisen kilometriä. Pidemmälle en rohjennut mennä, kun olin ensimmäistä kertaa vuosiin sellaisella suunnalla, ettei ollut mahdollisuutta istahtaa. Pelkäsin toisen, sen hankalamman jalkani alkavan puutua hermopinteen vuoksi. Ja olinhan vasta äskettäin saanut astmani tasapainoon.
Ainakin liikuin. Sitä ei voi kieltää liikunnan ja urheilun ylijumalakaan!
Harrastin myös liikuntaa. Se on saletti! Matkaa kertyi sen verran, että jo sillä perusteella voitaneen todeta, että liikkumiseni oli samalla liikuntaa.
Muistelen, että vähimmäiseksi liikunta-ajaksi on suositeltu kymmentä minuuttia. Volaa! Tämä aika ylittyi reppaasti. Liikkumisen lisäksi harrastin liikuntaa.
Mutta. Väliäkö sillä on, minkä määritelmän mukaan liikkuu? Kunhan liikkuu edes vähän. Jokainen meistä kuitenkin tunnustaa, että elääkseen (pitkään) pitää liikkua. Moralisointi ja syyllistäminen ovat aivan turhaa.
Epilogi tämänpäiväiseen:
Nautin tämän päivän ulkoilusta. Pitkästä, pitkästä aikaa ulkoilin ilman, että se oli velvollisuus. Jo aamupäivällä vartaloni nytkähteli siihen malliin, että jotain pitää tehdä. Keskittyminen päivän lehtiin oli hankalaa. Silmät harhailivat ja katselivat ulos ikkunan taa. Ajatukset eivät pysyneet kasassa. Aivan sama, mitä maailmalla on tapahtunut. Pitää päästä ulos!
Tämä sisäinen pakko on tuttu tunne, joka on ollut piilossa. Huomasin, miten olen sitä kaivannut. Suorastaan rakastan sitä! Se tunne kertoo, että en ole pystyyn kuollut.
Jalkani ei muuten puutunut. Astmani ei pahentunut. Ulkoilun jälkeen pef-arvot olivat huikean hyvät.
perjantai 1. marraskuuta 2019
Liikkumista, liikuntaa, urheilua
UKK-instituutti julkaisi uudet määritelmät liikunnasta. Ehkä jopa suositukset. Vai oliko se yksikössä? En ole suosituksia lukenut. Näin ollen olen tiedotusvälineiden varassa asian suhteen. Ja sehän merkitsee, tietenkin, että olen mitä suurin asiantuntija!
Siinä mielessä olenkin, että minä sekä liikun että harrastan liikuntaa, mutta en urheile. Mikä ero näillä sitten on? Se riippuu näkökulmasta. Minulla on selvä näkökulma asiaan. Olen ilmeisesti kokemusasiantuntija.
Perinteisesti - näin ymmärrän - on ajateltu, että liikuntaa on, kun ihminen vapaa-ajallaan lähtee kävely- tai juoksulenkille, uimaan, harrastuksekseen pyöräilee, hiihtää, laskettelee, suunnistaa, nyrkkeilee, pelaa liikkumista vaativia pelejä eli ei e-pelejä ja mitä vain, jossa pitää pistää jalkoja toistensa eteen ja ehkä käyttää käsiäkin enemmän kuin jokunen minuutti.
Allekirjoitan tämän. Onhan se minun oletukseni määritelmästä. ;)
UKK-instituutti kohahdutti ilmoittamalla, että vähäinenkin liikkuminen on liikuntaa. Monet tahot tyrmistyivät tästä. Ja kärjistivät asian. Lähinnä kilpaurheiluun erikoistuneet tahot.
Maakuntani suurimmassa sanomalehdessä eräs pitkäaikainen liikunnan / urheilun asiantuntija ja taustatekijä irvaili, että pöytiä kannattaa pyyhkiä, koska sekin on liikuntaa. Siis pilkkasi, halveerasi vähäisen liikkumisen merkitystä!
Jäin miettimään liikkumisen ja liikunnan eroa. Paljon liikuntaa harrastavalle liikkuminen (siivoaminen, tiskaaminen, pöytien pyyhkiminen ja muu vastaavat) ei ole varmasti liikuntaa. Jollekin toiselle, joka ei pysty "harrastamaan liikuntaa" syystä tai toisesta, liikkuminen voi olla todella suuri liikuntasuoritus. Miksi siis mitätöidä tätä? Miksi emme kannustaisi näitä ihmisiä tarttumaan pöytäluuttun, imuriin, lumilapioon, lumikolaan?
Onko unohdettu termi hyötyliikunta?
Onko arvokkaampaa, että hyväkuntoinen tai erittäin hyväkuntoinen kävelee tai juoksee viisi, kymmenen kilometriä kuin huonokuntoinen tai liikuntarajoitteinen tekee kotonaan ja pihapiirissään jotain, jolla jalat, kädet, nivelet saa liikkeeseen?
Urheilu on asia erikseen. Siinä on aina mukana kova tekemisen meininki. Siinä on mukana jotain kilpailullista, vaikka kyse ei olisikaan varsinaisesta kilpailusta. Siinä pitää voittaa muut. Liikkumisessa ja liikunnassa pitää voittaa oma itsensä.
Urheilussa on kyllä reunaehtonsa, minun mielestäni. Minusta e-kilpailu ei ole urheilua. Moottoriurheilu ei ole urheilua. Vaikka niissä pannaan peliin oma itsensä, ja fyysiset ja psyykkiset vaatimukset ovat kovat, niin sittenkin. Ja tämä on vain minun mielipiteeni. Tiedän monella muulla olevan omansa. Sitäkin kunnioitan.
Siinä mielessä olenkin, että minä sekä liikun että harrastan liikuntaa, mutta en urheile. Mikä ero näillä sitten on? Se riippuu näkökulmasta. Minulla on selvä näkökulma asiaan. Olen ilmeisesti kokemusasiantuntija.
Perinteisesti - näin ymmärrän - on ajateltu, että liikuntaa on, kun ihminen vapaa-ajallaan lähtee kävely- tai juoksulenkille, uimaan, harrastuksekseen pyöräilee, hiihtää, laskettelee, suunnistaa, nyrkkeilee, pelaa liikkumista vaativia pelejä eli ei e-pelejä ja mitä vain, jossa pitää pistää jalkoja toistensa eteen ja ehkä käyttää käsiäkin enemmän kuin jokunen minuutti.
Allekirjoitan tämän. Onhan se minun oletukseni määritelmästä. ;)
UKK-instituutti kohahdutti ilmoittamalla, että vähäinenkin liikkuminen on liikuntaa. Monet tahot tyrmistyivät tästä. Ja kärjistivät asian. Lähinnä kilpaurheiluun erikoistuneet tahot.
Maakuntani suurimmassa sanomalehdessä eräs pitkäaikainen liikunnan / urheilun asiantuntija ja taustatekijä irvaili, että pöytiä kannattaa pyyhkiä, koska sekin on liikuntaa. Siis pilkkasi, halveerasi vähäisen liikkumisen merkitystä!
Jäin miettimään liikkumisen ja liikunnan eroa. Paljon liikuntaa harrastavalle liikkuminen (siivoaminen, tiskaaminen, pöytien pyyhkiminen ja muu vastaavat) ei ole varmasti liikuntaa. Jollekin toiselle, joka ei pysty "harrastamaan liikuntaa" syystä tai toisesta, liikkuminen voi olla todella suuri liikuntasuoritus. Miksi siis mitätöidä tätä? Miksi emme kannustaisi näitä ihmisiä tarttumaan pöytäluuttun, imuriin, lumilapioon, lumikolaan?
Onko unohdettu termi hyötyliikunta?
Onko arvokkaampaa, että hyväkuntoinen tai erittäin hyväkuntoinen kävelee tai juoksee viisi, kymmenen kilometriä kuin huonokuntoinen tai liikuntarajoitteinen tekee kotonaan ja pihapiirissään jotain, jolla jalat, kädet, nivelet saa liikkeeseen?
Urheilu on asia erikseen. Siinä on aina mukana kova tekemisen meininki. Siinä on mukana jotain kilpailullista, vaikka kyse ei olisikaan varsinaisesta kilpailusta. Siinä pitää voittaa muut. Liikkumisessa ja liikunnassa pitää voittaa oma itsensä.
Urheilussa on kyllä reunaehtonsa, minun mielestäni. Minusta e-kilpailu ei ole urheilua. Moottoriurheilu ei ole urheilua. Vaikka niissä pannaan peliin oma itsensä, ja fyysiset ja psyykkiset vaatimukset ovat kovat, niin sittenkin. Ja tämä on vain minun mielipiteeni. Tiedän monella muulla olevan omansa. Sitäkin kunnioitan.
sunnuntai 27. lokakuuta 2019
Onneksi on radio
Onneksi on radio. Televisio-ohjelmat alkavat olla pelkkää tyhmää viihdettä. Eli ei viihdettä laisinkaan.
En väitä etteikö olisi hyviä ohjelmia. On. Luonto-ohjelmat, uutiset, ajankohtaisohjelmat, jotkut hyvät sarjat. Eränkävijät on vienyt sydämeni. Äijä-koira koukuttaa, näin koiranomistajana. Onko se todella mukana tapahtumissa? Onko sillä tylsää? Dekkareista pitää mainita Hiljainen todistaja. Siinä on sitä jotakin.
Maikkarin laajasti mainostettu arkisin tuleva Viiden jälkeen, jolta odotin paljon, on pettymys. Ainakin sen perusteella, mitä olen pystynyt ja ennättänyt katsoa. Edes mainio Baba Lybeck ei asiaa pelasta. Silloin, kun Lybeck on ohjelmassa mukana.
Lauantait ovat katastrofi television suhteen. Silloin erityisesti olisi aikaa hyville ohjelmille. Iltayhdeksän jälkeen ykköseltä tulee Hyvät katsojat. Mihin tätä tarvitaan? Maikkarilta tulee Tuttu juttu. Mihin sitä tarvitaan?
Hyvältä viihteeltä odotan, että se tuo hyvää mieltä, antaa ajateltavaa. Edellä mainituista kumpikaan ei täytä vaatimustani. Tottakai olen katsonut kumpaakin, yhden jakson. Muutoinhan en voisi sanoa mielipidettäni niistä.
Illan pelastaa Ylen Teema & Fem, tosin myöhemmin illalla - yleensä.
Onneksi on radio! Se on pelastanut monta hetkeä, kun on kaivannut muutakin kuin siivoamista, pyykinpesua, koiran ulkoilutusta. Tai kotitöiden oheen jotain mukavaa.
Viikonloppuna on Yle 1 -kanavalla hyviä asiaohjelmia, klassista musiikkia (Klassista kahteen, Riston valinta). On kuunnelmia. Viikolla keskiviikkoisin Aristoteleen kantapää saa sykähtämään. Miten teräviä huomioita kielestämme. Rangaistukset huonosta kielenkäytöstä ja huonoista vertauskuvista ovat riemastuttavia.
Maanantaisin viiden jälkeen tulee Pasi Hiihtolan Euroopan valot ja perjantaisin, myös viiden jälkeen, Harri Tuomisen Maailman musiikkia. Aina en ole varma, pidänkö ohjelmissa esitetystä musiikista, mutta on se kuitenkin erilaista kuin muutoin radiosta tulee. Jotenkin sykäyttää, ja avartaa maailmaa.
Radio Suomea / Yle Joensuuta en täysin tyrmää. Oman alueeni uutiset kiinnostavat. Sunnuntaisin aamukymmenen uutisten jälkeen Radio Suomessa alkaa Pekka Laineen Ihmemaa ja sitten yhdentoista uutisten jälkeen Susanna Vainiolan Pop-radio. Kannattaa kuunnella. Pekka Laine vaikuttaa olevan musiikin laaja-alainen tuntija. Monissa muissa kuin omassa ohjelmassaan hän on ollut mukana.
Nauttikaa radio-ohjelmista! Niiden parissa ei tarvitse olla sohvaperuna.
En väitä etteikö olisi hyviä ohjelmia. On. Luonto-ohjelmat, uutiset, ajankohtaisohjelmat, jotkut hyvät sarjat. Eränkävijät on vienyt sydämeni. Äijä-koira koukuttaa, näin koiranomistajana. Onko se todella mukana tapahtumissa? Onko sillä tylsää? Dekkareista pitää mainita Hiljainen todistaja. Siinä on sitä jotakin.
Maikkarin laajasti mainostettu arkisin tuleva Viiden jälkeen, jolta odotin paljon, on pettymys. Ainakin sen perusteella, mitä olen pystynyt ja ennättänyt katsoa. Edes mainio Baba Lybeck ei asiaa pelasta. Silloin, kun Lybeck on ohjelmassa mukana.
Lauantait ovat katastrofi television suhteen. Silloin erityisesti olisi aikaa hyville ohjelmille. Iltayhdeksän jälkeen ykköseltä tulee Hyvät katsojat. Mihin tätä tarvitaan? Maikkarilta tulee Tuttu juttu. Mihin sitä tarvitaan?
Hyvältä viihteeltä odotan, että se tuo hyvää mieltä, antaa ajateltavaa. Edellä mainituista kumpikaan ei täytä vaatimustani. Tottakai olen katsonut kumpaakin, yhden jakson. Muutoinhan en voisi sanoa mielipidettäni niistä.
Illan pelastaa Ylen Teema & Fem, tosin myöhemmin illalla - yleensä.
Onneksi on radio! Se on pelastanut monta hetkeä, kun on kaivannut muutakin kuin siivoamista, pyykinpesua, koiran ulkoilutusta. Tai kotitöiden oheen jotain mukavaa.
Viikonloppuna on Yle 1 -kanavalla hyviä asiaohjelmia, klassista musiikkia (Klassista kahteen, Riston valinta). On kuunnelmia. Viikolla keskiviikkoisin Aristoteleen kantapää saa sykähtämään. Miten teräviä huomioita kielestämme. Rangaistukset huonosta kielenkäytöstä ja huonoista vertauskuvista ovat riemastuttavia.
Maanantaisin viiden jälkeen tulee Pasi Hiihtolan Euroopan valot ja perjantaisin, myös viiden jälkeen, Harri Tuomisen Maailman musiikkia. Aina en ole varma, pidänkö ohjelmissa esitetystä musiikista, mutta on se kuitenkin erilaista kuin muutoin radiosta tulee. Jotenkin sykäyttää, ja avartaa maailmaa.
Radio Suomea / Yle Joensuuta en täysin tyrmää. Oman alueeni uutiset kiinnostavat. Sunnuntaisin aamukymmenen uutisten jälkeen Radio Suomessa alkaa Pekka Laineen Ihmemaa ja sitten yhdentoista uutisten jälkeen Susanna Vainiolan Pop-radio. Kannattaa kuunnella. Pekka Laine vaikuttaa olevan musiikin laaja-alainen tuntija. Monissa muissa kuin omassa ohjelmassaan hän on ollut mukana.
Nauttikaa radio-ohjelmista! Niiden parissa ei tarvitse olla sohvaperuna.
Olli Sorjonen asian ytimessä
Toimittaja Olli Sorjonen kirjoitti sanomalehti Karjalaisessa 20.10.2019 otsikolla Me suomalaiset olemme selkärangatonta sakkia. Hän osui asian ytimeen!
Olemme helposti vaatimassa sitä, tätä ja tuota. Mutta emme halua luopua mistään. Katsomme, että vain meillä oikeuksia. Vastuuta emme halua ottaa.
Samalla riemastuttavaa ja surullista on Sorjosen maininta meistä nykyajan ihmisistä: "... me nykyajan isänmaalliset emme ole valmiita uhraamaan edes lenkkimakkaran pätkää, vaikka Suomen kansallisvaltion lisäksi uhattuna on koko maapallon hengissä selviäminen." Raastavan totta!
Pohjoiskarjalainen ensimmäisen kauden kansanedustaja Sanna Antikainen kirjoitti "vastineensa" samaisessa lehdessä 24.10.2019. Yhdistyneiden kansakuntien vuosipäivänä. Antikainen ei selvästikään ymmärtänyt Sorjosen kirjoituksen ydintä.
Sorjonen ja "sorjoset" eivät sylje edellisten polvien päälle. Kyse on ihmisten, muidenkin kuin itsemme, kunnioituksesta, jonka monet meistä nykypolven edustajista on unohtanut. Antikainen ja perussuomalaiset kunnioittavat kantasuomalaisia. Me ensin, muut sitten, jos mukaan mahtuvat. Näin minä perussuomalaisten viestin tulkitsen.
Häpeän sinua, Sanna Antikainen! En pelkästään Olli Sorjosen kirjoitukseen antamasi viestin vaan myös monien muiden kirjoitustesi perusteella.
Pakko palata vielä toimittaja Olli Sorjosen kirjoittamiseen. Minua viehättää suuresti hän tapansa tuoda asioita esiin. Tarttua sopivan kärkevästi niihin. Hänellä on laaja tuntemus eri aloilta. Hänen kirjoitustyylinsä on sujuvaa, jouhevaa, yllättävää. Myös silloin, kun en ole hänen kanssaan samaa mieltä.
Olemme helposti vaatimassa sitä, tätä ja tuota. Mutta emme halua luopua mistään. Katsomme, että vain meillä oikeuksia. Vastuuta emme halua ottaa.
Samalla riemastuttavaa ja surullista on Sorjosen maininta meistä nykyajan ihmisistä: "... me nykyajan isänmaalliset emme ole valmiita uhraamaan edes lenkkimakkaran pätkää, vaikka Suomen kansallisvaltion lisäksi uhattuna on koko maapallon hengissä selviäminen." Raastavan totta!
Pohjoiskarjalainen ensimmäisen kauden kansanedustaja Sanna Antikainen kirjoitti "vastineensa" samaisessa lehdessä 24.10.2019. Yhdistyneiden kansakuntien vuosipäivänä. Antikainen ei selvästikään ymmärtänyt Sorjosen kirjoituksen ydintä.
Sorjonen ja "sorjoset" eivät sylje edellisten polvien päälle. Kyse on ihmisten, muidenkin kuin itsemme, kunnioituksesta, jonka monet meistä nykypolven edustajista on unohtanut. Antikainen ja perussuomalaiset kunnioittavat kantasuomalaisia. Me ensin, muut sitten, jos mukaan mahtuvat. Näin minä perussuomalaisten viestin tulkitsen.
Häpeän sinua, Sanna Antikainen! En pelkästään Olli Sorjosen kirjoitukseen antamasi viestin vaan myös monien muiden kirjoitustesi perusteella.
Pakko palata vielä toimittaja Olli Sorjosen kirjoittamiseen. Minua viehättää suuresti hän tapansa tuoda asioita esiin. Tarttua sopivan kärkevästi niihin. Hänellä on laaja tuntemus eri aloilta. Hänen kirjoitustyylinsä on sujuvaa, jouhevaa, yllättävää. Myös silloin, kun en ole hänen kanssaan samaa mieltä.
sunnuntai 20. lokakuuta 2019
Kuolema hyökkäsi - vai hyökkäsikö
Hyvät lukijani! Anteeksi taas tämä pitkä tauko kirjoituksissani. Astma paheni sen verran, että en edes muistanut minulla olevan blogia. Yritän parantaa tapani. Viikonloppuisin - silloin yritän muistaa kirjoittaa.
Olin jälleen kerran vuositarkastuksessa - siis minä, ei autoni. Tosin edellisestä vuositarkastuksesta oli ennättänyt kulua neljä vuotta. Näin se aika rientää.
Ennen lääkärin vastaanottoa kävin laboratoriokokeissa. Verenpainetta mittasin aamuin ja illoin saamani ohjeen mukaan. Laboratorikokeiden tulokset näin ennen lääkärin vastaanottoa Omakannasta, joten ei huolta. Olivat kunnossa.
Ainoastaan folaattiarvot, jotka olivat yli viitearvojen, mietityttivät. Erään ystäväni kanssa olimme jo pohtineet, mikä vikana, vai onko mitään. Netistä ei löytynyt muuta kuin, mitä liian alhaiset folaattiarvot tarkoittavat. Ne tarkoittavat huonoa, tai eivät ainakaan niin hyvää.
Päästyäni lääkäri Antti Turusen vastaanotolle, olin todella otettu. Hän kuunteli, hän selitti. Asiat eivät jääneet epäselviksi. Olin ihan ihmeissäni. Onko tällaisia lääkäreitä olemassa?
Rohkenen tunnustaa. Verenpaineeni olivat ihan taivaissa, samoin syke. Keuhkoista kuului rahinaa, tai ehkä paremminkin lotinaa. Nestettä? Sydänkään ei suostunut olemaan terävä. Ensin lopmsahti ja sitten löi normaalisti.
Kun lääkäri Turunen kysyi turvotuksesta ja tarkisti jalkani, niin hän määräsi nesteenpoistolääkityksen. "Uhkasi", että paino saattaa pudota useita kiloja. Ihan kyllä pelotti. ;)
Ihanan tarkkana lääkärinä hän antoi vielä lähetteen verikokeisiin ja keuhkokuvauksiin keskiviikkona. Piti tarkistaa sydämen toiminta (vajaatoiminta ja infarktin mahdollisuus) sekä keuhkojen kunto. Kun soitin perjantaina (nyt on sunnuntai) terveysasemalleni tulokset kuullakseni, niin helpotus oli suuri. Keuhkokuvissa ei ollut tapahtunut muutoksia neljään vuoteen. Sydämen vajaatoimintaa ei ollut.
Mutta, mutta. Hoitajan mukaan "infarktitesti" oli hieman koholla. Ei tarvitse kuitenkaan olla huolissaan. Hän kysyi vielä varalta lääkärin mielipidettä. Uusi laboratoriokoe! Siinä tuomio.
Nyt olin selvästi kuolemanvaarassa. Lääkärikin kun huolestui ja antoi uuden lähetteen. Hoitajalta kysyin, mistä tiedän, jos viikonloppuna kuolema hyökkää ja infarkti iskee. Sain selkeät ohjeet, jotka itse asiassa valveutuneena ihmisenä jo tiesin.
Jo perjantai-iltana aloin tuntea poltetta vasemmassa käsivarressa. Heijasteli se kaulaankin, leukaperiin. Välillä myös oikeaan käsivarteen. Lauantaina kyläillessäni ja autoa ajaessani vasemmassa käsivarressa tuntui tuskallinen kipu. Niskassa ja hartioissakin pisteli. Nyt se kuolema hyökkää. Oireiden mukaisesti tunsin oloni pahoinvointiseksi.
Oloani ei helpottanut yhtään se, että pystyin hakemaan liiteristä valtavan kassillisen polttopuita ilman hengenahdistusta. Ilman rinnassa tuntuvaa poltetta, puristusta. Puristusta en ollut tuntenut laisinkaan koko kuoleman hyökkäyksen aikana. Hmm?
Sekä lauantain että sunnuntain vastaisen yön nukuin erittäin hyvin. Voiko kuolema olla niin kiero, että antaa nukkua hyvin, mutta käy kimppuun hereillä ollessa?
Sunnuntaina keskustelin erään ystäväni kanssa puhelimessa. Kerroin oireistani. Kerroin, etten uskaltanut aamulla hakea sanomalehtiä laatikosta kävellen sadan metrin päästä. Oli pakko ajaa autolla, ettei kuolema yllättäisi. Elämä on jo yllättänyt. Lue aikaisempi blogikirjoitukseni, siis se aivan ensimmäinen 12.6.2019.
Ystäväni kanssa käymäni puhelun aikana kuuntelin koko ajan itseäni, tai siis kehoani. Ei merkkiäkään sydäninfarktista. Myöhemmin taloni lämmitykseen seuraavana päivänä tarvitsemani polttopuut tulivat mukanani kassissa ihan "heittämällä". Ehkä ei kuitenkaan heittämällä, mutta ilman sydänkohtausta ja turhia tykytyksiä.
Luulin jo, että kuolema hyökkäsi kimppuuni. Ei kuitenkaan. Vielä. Katsotaan, mikä on tuomio, kun tiistaina käyn laboratoriokokeissa.
Toivon, että tuomio on edelleen sama. Haluan olla kiusaamassa kanssaihmisiäni pitkään, hyvässä tarkoituksessa.
P.S. Kun hieroin itseäni hyvällä hieromalaitteella (ei mitään seksuaalista tässä, vaan kunnon laite, jonka "hieromapää" on kämmeneni kokoinen), niin sydäninfarktin oireet katosivat. Nesteenpoistolääkkeen ansiosta verenpaineeni laski nuoren ihmisen tasolle. Äskettäin lukemat olivat 135/72.
Ehkä Partsu selviää sittenkin hengissä eteenpäin. :)
Olin jälleen kerran vuositarkastuksessa - siis minä, ei autoni. Tosin edellisestä vuositarkastuksesta oli ennättänyt kulua neljä vuotta. Näin se aika rientää.
Ennen lääkärin vastaanottoa kävin laboratoriokokeissa. Verenpainetta mittasin aamuin ja illoin saamani ohjeen mukaan. Laboratorikokeiden tulokset näin ennen lääkärin vastaanottoa Omakannasta, joten ei huolta. Olivat kunnossa.
Ainoastaan folaattiarvot, jotka olivat yli viitearvojen, mietityttivät. Erään ystäväni kanssa olimme jo pohtineet, mikä vikana, vai onko mitään. Netistä ei löytynyt muuta kuin, mitä liian alhaiset folaattiarvot tarkoittavat. Ne tarkoittavat huonoa, tai eivät ainakaan niin hyvää.
Päästyäni lääkäri Antti Turusen vastaanotolle, olin todella otettu. Hän kuunteli, hän selitti. Asiat eivät jääneet epäselviksi. Olin ihan ihmeissäni. Onko tällaisia lääkäreitä olemassa?
Rohkenen tunnustaa. Verenpaineeni olivat ihan taivaissa, samoin syke. Keuhkoista kuului rahinaa, tai ehkä paremminkin lotinaa. Nestettä? Sydänkään ei suostunut olemaan terävä. Ensin lopmsahti ja sitten löi normaalisti.
Kun lääkäri Turunen kysyi turvotuksesta ja tarkisti jalkani, niin hän määräsi nesteenpoistolääkityksen. "Uhkasi", että paino saattaa pudota useita kiloja. Ihan kyllä pelotti. ;)
Ihanan tarkkana lääkärinä hän antoi vielä lähetteen verikokeisiin ja keuhkokuvauksiin keskiviikkona. Piti tarkistaa sydämen toiminta (vajaatoiminta ja infarktin mahdollisuus) sekä keuhkojen kunto. Kun soitin perjantaina (nyt on sunnuntai) terveysasemalleni tulokset kuullakseni, niin helpotus oli suuri. Keuhkokuvissa ei ollut tapahtunut muutoksia neljään vuoteen. Sydämen vajaatoimintaa ei ollut.
Mutta, mutta. Hoitajan mukaan "infarktitesti" oli hieman koholla. Ei tarvitse kuitenkaan olla huolissaan. Hän kysyi vielä varalta lääkärin mielipidettä. Uusi laboratoriokoe! Siinä tuomio.
Nyt olin selvästi kuolemanvaarassa. Lääkärikin kun huolestui ja antoi uuden lähetteen. Hoitajalta kysyin, mistä tiedän, jos viikonloppuna kuolema hyökkää ja infarkti iskee. Sain selkeät ohjeet, jotka itse asiassa valveutuneena ihmisenä jo tiesin.
Jo perjantai-iltana aloin tuntea poltetta vasemmassa käsivarressa. Heijasteli se kaulaankin, leukaperiin. Välillä myös oikeaan käsivarteen. Lauantaina kyläillessäni ja autoa ajaessani vasemmassa käsivarressa tuntui tuskallinen kipu. Niskassa ja hartioissakin pisteli. Nyt se kuolema hyökkää. Oireiden mukaisesti tunsin oloni pahoinvointiseksi.
Oloani ei helpottanut yhtään se, että pystyin hakemaan liiteristä valtavan kassillisen polttopuita ilman hengenahdistusta. Ilman rinnassa tuntuvaa poltetta, puristusta. Puristusta en ollut tuntenut laisinkaan koko kuoleman hyökkäyksen aikana. Hmm?
Sekä lauantain että sunnuntain vastaisen yön nukuin erittäin hyvin. Voiko kuolema olla niin kiero, että antaa nukkua hyvin, mutta käy kimppuun hereillä ollessa?
Sunnuntaina keskustelin erään ystäväni kanssa puhelimessa. Kerroin oireistani. Kerroin, etten uskaltanut aamulla hakea sanomalehtiä laatikosta kävellen sadan metrin päästä. Oli pakko ajaa autolla, ettei kuolema yllättäisi. Elämä on jo yllättänyt. Lue aikaisempi blogikirjoitukseni, siis se aivan ensimmäinen 12.6.2019.
Ystäväni kanssa käymäni puhelun aikana kuuntelin koko ajan itseäni, tai siis kehoani. Ei merkkiäkään sydäninfarktista. Myöhemmin taloni lämmitykseen seuraavana päivänä tarvitsemani polttopuut tulivat mukanani kassissa ihan "heittämällä". Ehkä ei kuitenkaan heittämällä, mutta ilman sydänkohtausta ja turhia tykytyksiä.
Luulin jo, että kuolema hyökkäsi kimppuuni. Ei kuitenkaan. Vielä. Katsotaan, mikä on tuomio, kun tiistaina käyn laboratoriokokeissa.
Toivon, että tuomio on edelleen sama. Haluan olla kiusaamassa kanssaihmisiäni pitkään, hyvässä tarkoituksessa.
P.S. Kun hieroin itseäni hyvällä hieromalaitteella (ei mitään seksuaalista tässä, vaan kunnon laite, jonka "hieromapää" on kämmeneni kokoinen), niin sydäninfarktin oireet katosivat. Nesteenpoistolääkkeen ansiosta verenpaineeni laski nuoren ihmisen tasolle. Äskettäin lukemat olivat 135/72.
Ehkä Partsu selviää sittenkin hengissä eteenpäin. :)
sunnuntai 6. lokakuuta 2019
Valkosipulista
Rakastan valkosipulia. Sen haistavat kaikki, jotka pääsevät ja joutuvat olemaan lähelläni. Valinta on muiden, ei minun. ;)
Päivänä muutamana, kun en jaksanut tehdä "oikeaa" ruokaa, ostin kaupasta pakastepitsan, kasvissellaisen. Tuunata sitä piti vähän. Valkosipulia, vahvan makuista juustoraastetta ja pitsamaustetta.
Tarkoituksenani oli puristaa valkosipuli pitsan päälle. Joku kehveli oli käynyt piilottamassa pusertimen. Hienot gourmet-kokit suosittelevat, näin luin joskus jostain, että valkosipuli kannattaa pilkkoa. Olen aivan eri mieltä!
Kun puristinta, siis kumpaakaan niistä kahdesta, ei löytynyt, keksin mainion keinon. Raastirauta auttaa! Ja todellakin auttoi. Niin makoisaa, mehevää valkosipulia en ole ikinä saanut!
Opin ulkomailla opiskellessani valkosipulitahnan teon. Keitettyjä kananmunia, valkosipulia (silloin puristettua, nykyään raastettua), juustoraastetta ja majoneesia tai majoneesi-kermaviili-kastiketta. Käy mukavaksi iltapalaksi milloin vain, aamupalaksikin, päivällä syötäväksi. Ei siis pelkästään, jos et halua. Minä levitän sitä valkosipulipatongin, kaurakorppujen tai ruiskorppujen päälle. Ja voi sitä käyttää muutenkin, mielikuvitus vain rajoittaa.
Tuunaan valkosipulilla jokin aika sitten kuolleen läheisen ihmisen herkkupalan. Hän rakasti jälkiuunileipää perunasalaatin kera. Olen "jalostanut" herkkua siten, että teen salaatin itse (kermaviili- tai kermaviili-majoneesikastikkeeseen) ja raastan sekaan valkosipulia. Jos haluaa tuhtimpaa välipalaa, niin leivän ja salaatin väliin voi lisätä vaikkapa lenkkimakkaraa.
Herkullisia hetkiä valkosipulin parissa!
Päivänä muutamana, kun en jaksanut tehdä "oikeaa" ruokaa, ostin kaupasta pakastepitsan, kasvissellaisen. Tuunata sitä piti vähän. Valkosipulia, vahvan makuista juustoraastetta ja pitsamaustetta.
Tarkoituksenani oli puristaa valkosipuli pitsan päälle. Joku kehveli oli käynyt piilottamassa pusertimen. Hienot gourmet-kokit suosittelevat, näin luin joskus jostain, että valkosipuli kannattaa pilkkoa. Olen aivan eri mieltä!
Kun puristinta, siis kumpaakaan niistä kahdesta, ei löytynyt, keksin mainion keinon. Raastirauta auttaa! Ja todellakin auttoi. Niin makoisaa, mehevää valkosipulia en ole ikinä saanut!
Opin ulkomailla opiskellessani valkosipulitahnan teon. Keitettyjä kananmunia, valkosipulia (silloin puristettua, nykyään raastettua), juustoraastetta ja majoneesia tai majoneesi-kermaviili-kastiketta. Käy mukavaksi iltapalaksi milloin vain, aamupalaksikin, päivällä syötäväksi. Ei siis pelkästään, jos et halua. Minä levitän sitä valkosipulipatongin, kaurakorppujen tai ruiskorppujen päälle. Ja voi sitä käyttää muutenkin, mielikuvitus vain rajoittaa.
Tuunaan valkosipulilla jokin aika sitten kuolleen läheisen ihmisen herkkupalan. Hän rakasti jälkiuunileipää perunasalaatin kera. Olen "jalostanut" herkkua siten, että teen salaatin itse (kermaviili- tai kermaviili-majoneesikastikkeeseen) ja raastan sekaan valkosipulia. Jos haluaa tuhtimpaa välipalaa, niin leivän ja salaatin väliin voi lisätä vaikkapa lenkkimakkaraa.
Herkullisia hetkiä valkosipulin parissa!
Kengät merkitsevät
Kengät merkitsevät ihmiselle ja ihmisen. Minulle kengät merkitsevät hyvinvointia, mukavuutta, turvallisuutta. Hyvät kengät mahdollistavat jouhevan liikkumisen, vaikka jaloissa olisikin ongelmia. Hyvät kengät antavat varmuuden liikkua, varmuuden, että kyllä minä pystyn, kykenen.
Meni vuosia, kun minulla oli "ihan hyvät" kengät. Kävelin tasaisella, kävelin ylä- ja alamäkiä, nousin ja laskeuduin portaita. Mutta jotain oli pielessä. Toisinaan jalkateräni suorastaan huusivat kivusta, huusivat parempia kenkiä.
Olin ostanut useat kengät nettikaupoista, koska minä inhoan niin vaatteiden kuin kenkien sovittamista. Olisi parasta, jos nämä asusteet vain humpsahtaisivat ylleni ja jalkoihini, ja kaikki sopisi, kaikki olisi hyvin.
Eivät ne ostamani kengät olleet laisinkaan huonoja. Jotain vain puuttui, kuten väljähtyneessä parisuhteessa. Tai paremminkin kuin kiristyneessä parisuhteessa.
Jo ennen nettikauppaostoksiin päätymistäni ja sen aikanakin ostin kenkäni vain ja ainoastaan yhdestä joensuulaisesta kaupasta, Koo Kengästä. Jostain syystä muista kenkäkaupoista, tavarataloista puhumattakaan, en löytänyt sopivia.
Kesällä palasin taas kyseiseen kauppaan. Tarvitsin sandaalit. Minä mummeli istuin kuin tatti tuolilla, ja myyjä, se ihana ihminen, ehdotteli minulle erilaisia vaihtoehtoja, kantoi niitä sovitettavaksi, puki ne jopa jalkoihini. Välillä tepastelin hyllyjen välissä tunnustellen, mitkä ovat parhaat. Onneksi blogini on minun, joten saan häpeämättömästi mainostaa. Kahdet samanlaiset, mustat ja valkoiset Eccon sandaalit pääsivät kyytiini.
Syyskuun alkupuoliskolla tuli tarve hankkia kävelykengät. Jälleen kerran sama ihana kaava "omassa" kenkäkaupassani. Minun tehtäväkseni jäi vain tepastella hyllyjen välissä, tehdä valinta ja maksaa. Nyt mukaani tarttuivat kotimaiset Sievin kengät ja tanskalaiset erikoiskengät "new feet". Taivas kun on ollut hienoa liikkua, vauhtiakin kävelyyn on tullut lisää. Niin, ostin myös Podo Well -sandaalit sisäkengiksi, niistäkin kun on aiemmasta hyvä kokemus, ja sisäkenkiä tarvitsen, tai siis jalkani tarvitsevat, ihan kotonani.
Sandaaleilla ja kävelykengillä ei välttämättä selviä talven yli. Viime talvena kuljin kyllä kävelykengissä, kun omistamani nilkkurit eivät olleet yhteistyöhaluisia. Siis mitä tehdä? Nettikaupoista viistastuneena päätin aloittaa Koo Kengästä. Jos sieltä ei löydy, istun tietokoneen äärelle ja arvon, mitkä kengät olisivat hyvät.
Olin jo aiemmin soittanut liikkeeseen ja varannut vielä yhdet new feet -kävelykengät sovitettavaksi. Niitä samoja, jotka olin jo ostanut, ei enää ollut tarjolla.
Samalta merkiltä myynnissä oli nilkkureita, lämminvuorisia. Sovitin, kun ne minulle ystävällisesti jalkoihini laitettiin. Ostin kahdet, plus nuo kokeiltavaksi varatut kävelykengät.
Hyvä lukijani, ihmettelet varmaan, mikä kenkäfriikki oikein olenkaan. Olen pakon edessä. Kun löydän vaativille jaloilleni sopivat kengät, on pakko ostaa ainakin kahdet samalaiset, tai melkein samanlaiset.
Jos kengät merkitsevät ihmiselle jotain, niin ne merkitsevät myös ihmisen, ainakin joskus. Kengät merkitsivät vahvasti entisen missin, poliittisen vaikuttajan ja Filippiinien entisen yksinvaltiaan lesken Imelda Marcosin. 2700 kenkäparia! Aikamoinen saavutus. Voi olla tietämättömyyttäni, mutta mistään muusta, korruptiosyytteitä lukuun ottamatta, en häntä muista.
Monet mallit, missit, näyttelijät, taiteilijat, poliittiset päättäjät ovat kenkiensä merkitsemiä. Myös me tavikset. Meidän osalta se on usein surullista.
Otan esimerkiksi parhaimman tuttavani, lähimmän sukulaiseni - itseni. Kengät ovat merkineet minut vahvasti. Minua pidetään kömpelönä, vaivaisena, surkimuksena. Olen kyllä, mutta en kenkieni vuoksi. En ole sirojen kenkien käyttäjä, koska niitä ei löydy tällaiselle jaloistaan usein kärsivälle. Minun kenkieni tulee olla vahvat, tukevat, niiden tulee auttaa minua liikkuessani. Se riittää minulle.
Tosin olin iloinen, kun ostettuani Sievin ja new feet -kävelykengät huomasin niiden olevan melko sirot. En minäkään ole täysin immuuni kauneudelle.
Miten sitten kiristävät kengät ja parisuhde liittyvät toisiinsa? Eivät mitenkään, elleivät sitten päinvastaisesti. Kiristävät kengät voi ja pitää vaihtaa. Parisuhteessa kannattaa harkita ensin muita vaihtoehtoja.
Meni vuosia, kun minulla oli "ihan hyvät" kengät. Kävelin tasaisella, kävelin ylä- ja alamäkiä, nousin ja laskeuduin portaita. Mutta jotain oli pielessä. Toisinaan jalkateräni suorastaan huusivat kivusta, huusivat parempia kenkiä.
Olin ostanut useat kengät nettikaupoista, koska minä inhoan niin vaatteiden kuin kenkien sovittamista. Olisi parasta, jos nämä asusteet vain humpsahtaisivat ylleni ja jalkoihini, ja kaikki sopisi, kaikki olisi hyvin.
Eivät ne ostamani kengät olleet laisinkaan huonoja. Jotain vain puuttui, kuten väljähtyneessä parisuhteessa. Tai paremminkin kuin kiristyneessä parisuhteessa.
Jo ennen nettikauppaostoksiin päätymistäni ja sen aikanakin ostin kenkäni vain ja ainoastaan yhdestä joensuulaisesta kaupasta, Koo Kengästä. Jostain syystä muista kenkäkaupoista, tavarataloista puhumattakaan, en löytänyt sopivia.
Kesällä palasin taas kyseiseen kauppaan. Tarvitsin sandaalit. Minä mummeli istuin kuin tatti tuolilla, ja myyjä, se ihana ihminen, ehdotteli minulle erilaisia vaihtoehtoja, kantoi niitä sovitettavaksi, puki ne jopa jalkoihini. Välillä tepastelin hyllyjen välissä tunnustellen, mitkä ovat parhaat. Onneksi blogini on minun, joten saan häpeämättömästi mainostaa. Kahdet samanlaiset, mustat ja valkoiset Eccon sandaalit pääsivät kyytiini.
Syyskuun alkupuoliskolla tuli tarve hankkia kävelykengät. Jälleen kerran sama ihana kaava "omassa" kenkäkaupassani. Minun tehtäväkseni jäi vain tepastella hyllyjen välissä, tehdä valinta ja maksaa. Nyt mukaani tarttuivat kotimaiset Sievin kengät ja tanskalaiset erikoiskengät "new feet". Taivas kun on ollut hienoa liikkua, vauhtiakin kävelyyn on tullut lisää. Niin, ostin myös Podo Well -sandaalit sisäkengiksi, niistäkin kun on aiemmasta hyvä kokemus, ja sisäkenkiä tarvitsen, tai siis jalkani tarvitsevat, ihan kotonani.
Sandaaleilla ja kävelykengillä ei välttämättä selviä talven yli. Viime talvena kuljin kyllä kävelykengissä, kun omistamani nilkkurit eivät olleet yhteistyöhaluisia. Siis mitä tehdä? Nettikaupoista viistastuneena päätin aloittaa Koo Kengästä. Jos sieltä ei löydy, istun tietokoneen äärelle ja arvon, mitkä kengät olisivat hyvät.
Olin jo aiemmin soittanut liikkeeseen ja varannut vielä yhdet new feet -kävelykengät sovitettavaksi. Niitä samoja, jotka olin jo ostanut, ei enää ollut tarjolla.
Samalta merkiltä myynnissä oli nilkkureita, lämminvuorisia. Sovitin, kun ne minulle ystävällisesti jalkoihini laitettiin. Ostin kahdet, plus nuo kokeiltavaksi varatut kävelykengät.
Hyvä lukijani, ihmettelet varmaan, mikä kenkäfriikki oikein olenkaan. Olen pakon edessä. Kun löydän vaativille jaloilleni sopivat kengät, on pakko ostaa ainakin kahdet samalaiset, tai melkein samanlaiset.
Jos kengät merkitsevät ihmiselle jotain, niin ne merkitsevät myös ihmisen, ainakin joskus. Kengät merkitsivät vahvasti entisen missin, poliittisen vaikuttajan ja Filippiinien entisen yksinvaltiaan lesken Imelda Marcosin. 2700 kenkäparia! Aikamoinen saavutus. Voi olla tietämättömyyttäni, mutta mistään muusta, korruptiosyytteitä lukuun ottamatta, en häntä muista.
Monet mallit, missit, näyttelijät, taiteilijat, poliittiset päättäjät ovat kenkiensä merkitsemiä. Myös me tavikset. Meidän osalta se on usein surullista.
Otan esimerkiksi parhaimman tuttavani, lähimmän sukulaiseni - itseni. Kengät ovat merkineet minut vahvasti. Minua pidetään kömpelönä, vaivaisena, surkimuksena. Olen kyllä, mutta en kenkieni vuoksi. En ole sirojen kenkien käyttäjä, koska niitä ei löydy tällaiselle jaloistaan usein kärsivälle. Minun kenkieni tulee olla vahvat, tukevat, niiden tulee auttaa minua liikkuessani. Se riittää minulle.
Tosin olin iloinen, kun ostettuani Sievin ja new feet -kävelykengät huomasin niiden olevan melko sirot. En minäkään ole täysin immuuni kauneudelle.
Miten sitten kiristävät kengät ja parisuhde liittyvät toisiinsa? Eivät mitenkään, elleivät sitten päinvastaisesti. Kiristävät kengät voi ja pitää vaihtaa. Parisuhteessa kannattaa harkita ensin muita vaihtoehtoja.
lauantai 5. lokakuuta 2019
Lumi yllätti - jälkimaininkeja
Kuten me (lähes) kaikki pohjoiskarjalaiset tiedämme niin lumi yllätti monin paikoin maakuntaamme eilen perjantaina. Suhtauduin aikaiseen lumen tuloon erittäin nuivasti. Ei vielä, kiitos! Kesä on juuri ja juuri takana, syksy ei ole päässyt vielä alkuunsakaan.
Helpotusta olooni toivat auton alle vaihdetut talvirenkaat. On turvallista, toivottavasti en ole turvallani ainakaan kovin usein. Sain myös sovittua talven auraustyöt entiseen malliin. Tekstiviesti Paulille Kiinteistöhuolto Pieviläiseen, ja asia oli saletti. Voiko hoitua helpommin?
Tänään lauantaina aamulla loikoilin vielä sängyssä hyvää kirjaa lukien, kun aloin "höristellä" korviani. Ikään kuin jokin ajoneuvo ajaisi pihassani. Kuuntelin kerran, jos toisenkin. Ihan piti nousta ylös tarkistamaan, mistä on kyse. Totta tosiaan. Pieviläinenhän se siellä lumia aurasi.
Nyt hymyilyttää. Eilen perjantaina kirjoitin tekstiviestiini, että tuskin vielä aurata tarvitsee. Olin väärässä. Ihan syystä Pieviläinen aurasi pihani ja pihatieni. Hienot, hennot ja herkät jalkani säästyivät suurilta tuskilta, kun ei tarvinnut loskassa vaeltaa.
Arvostan muuten suuresti tätä Kiinteistöhuolto Pieviläisen ja minun monivuotista yhteistyötämme. Ei tarvitse revitellä, kiistellä, miettiä, mikä nyt avuksi. Jos Pauli ei pysty tai ennätä, hän kyllä ohjaa eteenpäin. Lumenaurauksen lisäksi moni kiinteistön kunnossapitoon liittyvä asia on saatu yhteistyössä kuntoon. Kiitos!
Päivän mittaan olen yrittänyt olla nyrpeä alkavalle talvelle. Olen yrittänyt olla edelleen sitä mieltä, että vielä ei ole talven aika tulla.
Hävisin tämän kisan. Aurinko härnäsi pilvien takaa. Se kultasi lumen peittämät koivujen, haapojen, leppien, tuomien ja kuusien oksat. Se houkutteli väkisinkin hymyn huulilleni. Lopulta taisin olla kuin Naantalin aurinko. Aurinko, lumen valkeus ja luonnon kauneus voittivat.
Helpotusta olooni toivat auton alle vaihdetut talvirenkaat. On turvallista, toivottavasti en ole turvallani ainakaan kovin usein. Sain myös sovittua talven auraustyöt entiseen malliin. Tekstiviesti Paulille Kiinteistöhuolto Pieviläiseen, ja asia oli saletti. Voiko hoitua helpommin?
Tänään lauantaina aamulla loikoilin vielä sängyssä hyvää kirjaa lukien, kun aloin "höristellä" korviani. Ikään kuin jokin ajoneuvo ajaisi pihassani. Kuuntelin kerran, jos toisenkin. Ihan piti nousta ylös tarkistamaan, mistä on kyse. Totta tosiaan. Pieviläinenhän se siellä lumia aurasi.
Nyt hymyilyttää. Eilen perjantaina kirjoitin tekstiviestiini, että tuskin vielä aurata tarvitsee. Olin väärässä. Ihan syystä Pieviläinen aurasi pihani ja pihatieni. Hienot, hennot ja herkät jalkani säästyivät suurilta tuskilta, kun ei tarvinnut loskassa vaeltaa.
Arvostan muuten suuresti tätä Kiinteistöhuolto Pieviläisen ja minun monivuotista yhteistyötämme. Ei tarvitse revitellä, kiistellä, miettiä, mikä nyt avuksi. Jos Pauli ei pysty tai ennätä, hän kyllä ohjaa eteenpäin. Lumenaurauksen lisäksi moni kiinteistön kunnossapitoon liittyvä asia on saatu yhteistyössä kuntoon. Kiitos!
Päivän mittaan olen yrittänyt olla nyrpeä alkavalle talvelle. Olen yrittänyt olla edelleen sitä mieltä, että vielä ei ole talven aika tulla.
Hävisin tämän kisan. Aurinko härnäsi pilvien takaa. Se kultasi lumen peittämät koivujen, haapojen, leppien, tuomien ja kuusien oksat. Se houkutteli väkisinkin hymyn huulilleni. Lopulta taisin olla kuin Naantalin aurinko. Aurinko, lumen valkeus ja luonnon kauneus voittivat.
Lumi yllätti
Lumi yllätti eilen perjantaina. Taas. Tai ei ehkä sittenkään taas. Olen elänyt auton omistajan elämää reilut kolmekymmentä vuotta. Ajokortti on ollut 44 vuotta. Tämä oli vasta kolmas kerta, kun lumi pääsi yllättämään. Jos olisin Jorma Uotinen, sanoisin: Ei huonosti!
Torstaina alkuillasta sain eräältä työkaveriltani tekstiviestin, jossa hän kyseli mahdollisuutta päästä kyydissäni töihin perjantaina. Hänellä kun auto oli menossa talvirenkaiden vaihtoon.
Kummastelin ja mietin, mitä ihmettä. Missä tämä työkaveri oikein on? Meillä päin lumesta ja pakkasesta ei ollut tietoakaan. Kotiemme välimatka on noin 30 kilometriä. Vastasin kuitenkin kohteliaaasti, että en ole menossa töihin ainakaan heti aamusta.
Arkipävieni pakollisiin asioihin kuuluvat TV 1:n alueuutiset vähän vaille puoli seitsemän, jos ei ole mitään muuta ihan pakollista. Pakko tulee minusta itsestäni. Jo kuuden uutisten lopussa säätiedotuksessa kerrottiin meille päin tulevista lumisateista. Oman alueeni uutisissa asia varmistui! Lumisateet saapuvat, yllättäen.
Tuijotin television ruutua tyhjä katse silmissäni. Olin ihan hoo moilasena. Miksi minulle ei ole kerrottu aiemmin? Vasta maanantaina olin yhteydessä Timosen Autoon ja varasin renkaiden vaihtoajan perjantaille 18.10.2019 klo 8.00. Huoltoneuvoja Kimmo Rytkönen kertoi, että talvi tulee varmasti, kun "Veikko" on jo varannut ajan. Päätin olla "Veikkoa" nohevampi ja varasin ajan kolme päivää aiemmaksi.
Päätin, että sääennuste on väärä. Vieläkään ulkona ei ollut viitteitä lumen tulosta.
Perjantaina avasin makuuhuoneen verhot. Hieraisin silmiäni ainakin sata kertaa. Ei ollut silmissä edellisenä päivänä auki jääneen television lumisadetta, vaan ihan aitoa luonnon tuotetta. Maa ja puut olivat valkoisina.
Reippaana tyttönä en jäänyt murehtimaan. Yhteys Timosen Auton huoltoon. Kaikki huoltoneuvojat olivat varattuja. Syykin oli selvä. Onneksi sinne ei tarvitse jonottaa. Järjestelmä rekisteröi soittoni, ja sieltä soitetaan takaisin. Ja soitettiin. Tai siis varaosamyyjä Matti Jormanainen soitti. Yllätys, yllätys! Maailma on ihmeitä täynnään. Sain samalle päivälle peruutusajan kahden jälkeen. Mikä tuuri! Ei tarvinnut ajaa kesärenkailla pelko takapuolessa kahta viikkoa.
Sitten minulla nousi hiki pintaan, vaikka ulkona oli pakkasta. Miten minä pääsen täältä vaaran laelta mäkeä alas liukasta asvalttitietä pitkin?
Nou hätä. Aina löytyy vaihtoehtoisia reittejä. Muistin, että meiltä menee pieni hiekkatie (yksityistie) melkein pääväylän vieressä alas vasemmalle kaartaen. Se ei ole yhtä liukas kuin pääväylä, eikä niin jyrkkäkään.
Kun aika koitti, istuin auton ratin taakse ja lähdin hymyillen ajamaan kohti kaupunkia. Päästyäni asvalttitielle omalta pikkutieltäni testailin renkaiden pitoa. Ei kannata leikkiä. Turvallisin tie on paras tie.
Oma tie, käännös vasemmalle isolle tielle, siitä heti kohta vasemmalle pienelle tielle, sitten oikealle, ja taas kohta vasemmalle - sille hiekkatielle. Tunsin olevani kuin varkaissa. Anteeksi te yksityistien omistajat, kun näin loukkasin teitä, ehkä.
Ajoin, ajoin, ajoin. Tie kävi kapeammaksi, lumen painamat oksat varjostivat tietä, pyyhkivät autoni kattoa ja tuulilasia. Ohitin viimeisen talon. Olisi voinut kääntyä sen pihassa takaisin turvalliseen maailmaan. Mutta olin päättänyt, että täältä mennään. Talvirenkaat odottavat hotellissaan.
Jossain vaiheessa ajattelin olevani hullu. Tai siis tavallista hullumpi. Onko tässä mitään järkeä? Tie näytti vievän yhä syvemmälle ja syvemmälle. Pääseekö täältä sittenkään mihinkään? Onko tämä umpitie? Miksi tie on niin pitkä? Ei se ennen ollut, kun koirieni kanssa sitä taivalsin!
Tie päättyi. Ei ollut eteenpäin menemistä. Siltä näytti, mutta onneksi vain näytti. Tie kaarsi oikealle juuri kuten pitikin. Kuten se on aina tehnyt. Eikä ollut mitään vaikeuksia päästä isolle tielle. Aura-autot eivät olleet vielä käyneet ja tukkineet liittymää, joka ei ole normaalisti edes käytössä.
Hymyni leveni. Vielä oli edessä muutama vaaran paikka, mutta niistä kyllä selviäisin. Pahin oli takana.
Pääsin huoltoon. Kimmo Rytkönen kertoi, että puhelimet olivat "räjähtäneet" tiistaina, kun ensimmäiset tiedot tulevista lumisateista saavuttivat ihmiset. Muut paitsi minut. Missähän kesäkuplassa oikein olinkaan ollut?
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Talvirenkaat autossa. Renkaita vaihtaessaan asentaja (nimi ei ole tiedossani) oli huomannut pari puutettaa, jotka korjasi. Esimerkiksi takarekisterikilpi näkyy nyt hyvin muille liikenteessä oleville ja valvojaviranomaisille, myös pimeän aikana.
Eikä tässä kaikki. Paitsi Jormanainen ja Rytkönen niin myös huoltoneuvoja Timo Immonen ennätti hoitaa asiaani. En todellakaan jäänyt vaille palvelua. Kiitos!
Lumi yllätti, mutta hymyni ei hyytynyt! :)
Torstaina alkuillasta sain eräältä työkaveriltani tekstiviestin, jossa hän kyseli mahdollisuutta päästä kyydissäni töihin perjantaina. Hänellä kun auto oli menossa talvirenkaiden vaihtoon.
Kummastelin ja mietin, mitä ihmettä. Missä tämä työkaveri oikein on? Meillä päin lumesta ja pakkasesta ei ollut tietoakaan. Kotiemme välimatka on noin 30 kilometriä. Vastasin kuitenkin kohteliaaasti, että en ole menossa töihin ainakaan heti aamusta.
Arkipävieni pakollisiin asioihin kuuluvat TV 1:n alueuutiset vähän vaille puoli seitsemän, jos ei ole mitään muuta ihan pakollista. Pakko tulee minusta itsestäni. Jo kuuden uutisten lopussa säätiedotuksessa kerrottiin meille päin tulevista lumisateista. Oman alueeni uutisissa asia varmistui! Lumisateet saapuvat, yllättäen.
Tuijotin television ruutua tyhjä katse silmissäni. Olin ihan hoo moilasena. Miksi minulle ei ole kerrottu aiemmin? Vasta maanantaina olin yhteydessä Timosen Autoon ja varasin renkaiden vaihtoajan perjantaille 18.10.2019 klo 8.00. Huoltoneuvoja Kimmo Rytkönen kertoi, että talvi tulee varmasti, kun "Veikko" on jo varannut ajan. Päätin olla "Veikkoa" nohevampi ja varasin ajan kolme päivää aiemmaksi.
Päätin, että sääennuste on väärä. Vieläkään ulkona ei ollut viitteitä lumen tulosta.
Perjantaina avasin makuuhuoneen verhot. Hieraisin silmiäni ainakin sata kertaa. Ei ollut silmissä edellisenä päivänä auki jääneen television lumisadetta, vaan ihan aitoa luonnon tuotetta. Maa ja puut olivat valkoisina.
Reippaana tyttönä en jäänyt murehtimaan. Yhteys Timosen Auton huoltoon. Kaikki huoltoneuvojat olivat varattuja. Syykin oli selvä. Onneksi sinne ei tarvitse jonottaa. Järjestelmä rekisteröi soittoni, ja sieltä soitetaan takaisin. Ja soitettiin. Tai siis varaosamyyjä Matti Jormanainen soitti. Yllätys, yllätys! Maailma on ihmeitä täynnään. Sain samalle päivälle peruutusajan kahden jälkeen. Mikä tuuri! Ei tarvinnut ajaa kesärenkailla pelko takapuolessa kahta viikkoa.
Sitten minulla nousi hiki pintaan, vaikka ulkona oli pakkasta. Miten minä pääsen täältä vaaran laelta mäkeä alas liukasta asvalttitietä pitkin?
Nou hätä. Aina löytyy vaihtoehtoisia reittejä. Muistin, että meiltä menee pieni hiekkatie (yksityistie) melkein pääväylän vieressä alas vasemmalle kaartaen. Se ei ole yhtä liukas kuin pääväylä, eikä niin jyrkkäkään.
Kun aika koitti, istuin auton ratin taakse ja lähdin hymyillen ajamaan kohti kaupunkia. Päästyäni asvalttitielle omalta pikkutieltäni testailin renkaiden pitoa. Ei kannata leikkiä. Turvallisin tie on paras tie.
Oma tie, käännös vasemmalle isolle tielle, siitä heti kohta vasemmalle pienelle tielle, sitten oikealle, ja taas kohta vasemmalle - sille hiekkatielle. Tunsin olevani kuin varkaissa. Anteeksi te yksityistien omistajat, kun näin loukkasin teitä, ehkä.
Ajoin, ajoin, ajoin. Tie kävi kapeammaksi, lumen painamat oksat varjostivat tietä, pyyhkivät autoni kattoa ja tuulilasia. Ohitin viimeisen talon. Olisi voinut kääntyä sen pihassa takaisin turvalliseen maailmaan. Mutta olin päättänyt, että täältä mennään. Talvirenkaat odottavat hotellissaan.
Jossain vaiheessa ajattelin olevani hullu. Tai siis tavallista hullumpi. Onko tässä mitään järkeä? Tie näytti vievän yhä syvemmälle ja syvemmälle. Pääseekö täältä sittenkään mihinkään? Onko tämä umpitie? Miksi tie on niin pitkä? Ei se ennen ollut, kun koirieni kanssa sitä taivalsin!
Tie päättyi. Ei ollut eteenpäin menemistä. Siltä näytti, mutta onneksi vain näytti. Tie kaarsi oikealle juuri kuten pitikin. Kuten se on aina tehnyt. Eikä ollut mitään vaikeuksia päästä isolle tielle. Aura-autot eivät olleet vielä käyneet ja tukkineet liittymää, joka ei ole normaalisti edes käytössä.
Hymyni leveni. Vielä oli edessä muutama vaaran paikka, mutta niistä kyllä selviäisin. Pahin oli takana.
Pääsin huoltoon. Kimmo Rytkönen kertoi, että puhelimet olivat "räjähtäneet" tiistaina, kun ensimmäiset tiedot tulevista lumisateista saavuttivat ihmiset. Muut paitsi minut. Missähän kesäkuplassa oikein olinkaan ollut?
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Talvirenkaat autossa. Renkaita vaihtaessaan asentaja (nimi ei ole tiedossani) oli huomannut pari puutettaa, jotka korjasi. Esimerkiksi takarekisterikilpi näkyy nyt hyvin muille liikenteessä oleville ja valvojaviranomaisille, myös pimeän aikana.
Eikä tässä kaikki. Paitsi Jormanainen ja Rytkönen niin myös huoltoneuvoja Timo Immonen ennätti hoitaa asiaani. En todellakaan jäänyt vaille palvelua. Kiitos!
Lumi yllätti, mutta hymyni ei hyytynyt! :)
perjantai 4. lokakuuta 2019
Läskit aiheuttavat yskää?
Kirjoitin tämän tekstin maaliskuussa 2003. Ainakin sanomalehti Karjalainen julkaisi sen. Tätä blogiani varten olen hieman muokannut tekstiä. Otsikko pitää!
Vilustuin joskus vuonna 2001, minkä vuoksi sain nuhan ja yskän. Nuha hävisi, mutta yskä jäi.
Kun yli puoli vuotta oli kulunut ja yskä ei ollut laantunut,
hakeuduin silloisen itsenäisen kuntamme terveyskeskukseen. Hämmennyin suuresti, kun (nais)lääkäri
kurkkuuni katsomatta sanoi vinosti hymyillen: "Niin, sinulla kun on tuota
ylipainoa". Jouduin lähtemään kotiin apua saamatta.
Palasin vastaanotolle muutaman viikon kuluttua, ja samainen
lääkäri jankutti edelleen läskeistäni. Hän kuitenkin määräsi yskänlääkettä,
joka ei yhtään helpottanut oloani. Aloin olla epätoivoinen.
Palasin lääkäriin
viikkojen jälkeen, jolloin sain häneltä närästyslääkereseptin. Yritin kovasti
selittää, että minua ei ole koskaan elämässäni närästänyt, mutta sanani
kaikuivat kuuroille korville. Jätin noutamatta lääkkeen apteekista.
Yskä
kiusasi minua edelleen ja alkoi häiritä toden teolla. Minua hävetti olla
ihmisten parissa, kun köhinäni keskeytti ympärillä olevien keskustelut. Päätin
vielä kerran mennä terveyskeskukseen. Nyt lääkärillä oli "visio",
että sairastan astmaa. Itse olin aivan eri mieltä, sillä sen enempää pakkanen
kuin lumityöt tai muu fyysinen ponnistus eivät ahdistaneet tippaakaan. Mutta
lääkäri oli hyvin määrätietoinen ja määräsi inhalaattorilääkkeen. Samalla hän
vino virne kasvoillaan kehotti minua laihduttamaan, sillä läskit aiheuttavat
yskää.
Koska muutakaan ei ollut, ryhdyin kuuliaiseksi kansalaiseksi, sillä lääkäri on terveysasioissa asiantuntija, minä vain arvailen kehoni vointia. Säännöllisesti otin lääkkeen sekä tein puhallustestit. Tulos oli
arvattavissa: ei astmaa
Lopulta suutuin tilanteesta sen verran, että hakeuduin
yksityiselle korva-, nenä- ja kurkkulääkärille. Tarkan tutkimisen jälkeen hän
kirjoitti minulle juuri pitkäaikaiseen yskään tarkoitettua lääkettä. Lisäksi
hän totesi jämäkästi, että jos kolmen viikon kuuri ei auta, hän lähettää minut
jatkotutkimuksiin keskussairaalaan. Vaikka painoni ei pudonnut yhtään, niin jo
viikon sisällä oloni helpottui, ja kuurin loputtua yskä oli hävinnyt.
Koska melkein kaksi vuotta kärsin turhaan yskästä, haluan
esittää muutaman kysymyksen. Miksi osa lääkäreistä ei ota potilaitaan
vakavasti? Miksi potilaisiin ei suhtauduta asiallisesti? Miksi potilaiden
terveydellä leikitään? Miksi "diagnoosiksi" valitaan, arvataan, arvotaan jokin täysin
asiaankuulumaton seikka? Onko tällainen suhtautuminen alkua valinnoille, kenet
hoidetaan? Haluavatko kunnat ehdoin tahdoin ajaa asukkaansa
yksityislääkäreille?
Tiedän, että ylipaino on ongelma ja aiheuttaa terveydellisiä
haittoja. En väheksy enkä kiellä lääketieteellisiä tutkimustuloksia, mutta
tuskin ylipaino kaikkia vaivoja selittää.
Ja lopuksi. Jos me haluamme, että kansakuntamme lihominen
lakkaa ja meidät ylipainoiset palautetaan ruotuun, niin uskon, että asiallinen
valistustyö ja topakka ohjaus auttavat paremmin kuin pirullinen naljailu tai
tekopirteä painon vartiointi.
Kolmas hyökkäys
Rakkaat lukijani!
Pahoittelen taukoa kirjoituksissani. Syynä on kolmas hyökkäys, jonka kohteeksi jouduin parisen viikkoa sitten. Kaksi ensimmäistähän olivat grillin ja kuramaton minuun, täysin viattomaan ihmiseen, kohdistamat iskut. Näistä hyökkäyksistä voit lukea aiemmista blogikirjoituksistani.
Mutta asiaan!
Syksyinen vuosilomani lähestyi. Olo oli ollut hieman omituinen. Epäilys hiipi mieleeni. Ei kai taas?!
Kävin työparini kanssa kotikäynnillä perheessä, jossa olivat flunssassa. Päivä oli syyskuun loppupuolen perjantai. Ensin aioin perääntyä flunssasta kuultuani, mutta rohkea rokan syö, uhkarohkea - mitä?
Lukijoilleni varoitus tässä vaiheessa. Saattaa vaikuttaa, että tässä on kyse sairauskertomuksesta, mutta kaikkea vielä. Sairaushyökkäys on vain sivujuonne varsinaisille asioille. :)
Jo viikonloppuna taudin hyökkäys oli päässyt vauhtiin. Ei ollut mitään tehtävissä. Nenä vuoti kirkasta nestettä ja keuhkoista nousi kirkasta limaa.
Menin maanantaina töihin, tunnollinen työntekijä kun olen. Vain kolme päivää lomaan. Kyllä sitä jaksaa.
Olo tosin paheni, paheni, paheni. Astmaatikkona hirvitti, kun keuhkot eivät enää vetäneet kunnolla. Kaikille tiedoksi, en tupakoi, ja muutenkin elämäntapani ovat terveelliset. Siis ovathan?!
Loma alkoi, ja taudin hyökkäys jatkui. Seuraavalla viikolla en enää kestänyt. Menin ensin terveysasemalle hoitajan pakeille, joka passitti lääkärille.
Diagnoosi, ei flunssaa, astman pahentuminen. Kirkas lima paljasti minut ja yritykseni vierittää vika perheelle, jonka luokse tein kotikäynnin työparini kanssa. Karseinta tässä oli se, että hyökkäys ei tullut ulkoapäin vaan oman kehoni sisältä. Oma kehoni ryhtyi vihollisekseni! En ole ovelampaan törmännyt.
Lääkärin määräys: muutosta lääkitykseen, loppuviikko sairauslomalle. Kerrankin osasin olla hiljaa enkä vastustanut. Pikemminkin pyysin sairauslomaa. Sitä ei ole muistaakseni koskaan ennen tapahtunut, siis, että olisin pyytänyt sairauslomaa.
Olen sairastanut astmaa kymmenisen vuotta. Yhden kerran olen joutunut sairaalaan, kun en tilaani ymmärtänyt. Outoa minulle oli silloin vain se, että haaveilin pääseväni makaamaan, lepämään, ja joku hoitaa minua, tuo ruokaa, antaa nukkua. Lääkärin mukaan elämäni loppu oli silloin lähellä. Jos olisin odottanut yön yli, en kiusaisi teitä näillä joutavilla höpinöilläni.
Mitä opin siitä? (Paavo) Väyrysiä ei kannata tehdä! Yön yli ei kannata odottaa. Muutoin voi päästä hengestään. Carpe diem, vai miten sen menee. Elä tässä hetkessä, myös terveyttäsi vaaliessasi.
Aivan pakko kertoa pari asiaa tuohon läheltä piti -tilanteeseen liittyen. Terveysaseman lääkäri antoi minulle kolme vaihtoehtoa mennä sairaalaan päivystyspolikinikalle: ambulanssilla (paras), taksilla (toiseksi paras - kuskina riippumaton henkilö), joku tuttava tai sukulainen vie (huonoin). Valitsin viimeisimmän.
Olin ovela. Itse asiassa ajoin itse autolla sairaalaan - olenhan itseni paras tuttava ja läheisin sukulainen. Päivystyspoliklinikalla minulla oli jo kanyylit käsivarsissa ja osoitus osastolle, kun kerroin, että tulen pian. Pitää käydä "avustajani" kanssa kotona huolehtimassa koirat hoitolaan. "Avustajani" olin minä itse.
Ajelin reilut 30 kilometriä - itsestäni ja muista piittaamatta. Soitin noin kymmenen kilometrin päässä asuvalle tuttavalleni / naapurilleni Juhanille. Hän Anneli-vaimoineen tuli kotiini, josta lähdimme autollani kohti Kiteetä, koirahoitolaan. Siinä vaiheessa naapurini vaimo ajoi autoani, minä yritin olla hengissä takapenkillä.
Kun saimme koirat Kiteelle, rakkaat kaukaiset naapurini veivät minut sairaalaan, ajoivat autoni pihaani ja jatkoivat omalla autollaan kotiinsa.
Olin ovela - ja enemmän kuin tyhmä, typerys, hölmö. Kukaan järkevä ei toimi kuten minä toimin.
Kun olet jaksanut lukea tänne asti, lue loppuun. Ei edelleenkään ole kyse sairauskertomuksesta. Nyt tulee kehuja, joita Partsu harvoin antaa.
Käydessäni tällä viikolla oman pitäjäni terveysasemalla hoitajan ja lääkärin vastaanotoilla, olin häkeltynyt, ihmeissäni, iloissani. Miten tämä nyt näin meni?
Aamuvastaanotolla lokakuun ensimmäisenä sairaanhoitaja Kaisa (harmi, etten tiedä sukunimeä) selvitti asiani perinjuurin. Kummallista. Ollessani lääkäri Antti Turusen vastaanotolla, hämmenykseni kasvoi. Lääkäri, joka tietää, miksi olen vastaanotolla. Lääkäri, joka on miettinyt asioita ennen tapaamistamme. Lääkäri, joka kuuntelee minua. Lääkäri, joka ohjaa ja neuvoo asiallisesti ja asiantuntevasti, niin, että potilas ymmärtää, mitä sanotaan.
Ei minun pitäisi olla ihmeissäni. Tältä terveysasemalta, jonka asiakkaana olen ollut parikymmentä vuotta, olen aina saanut hyvää palvelua ja hoitoa - paria lääkäriä lukuun ottamatta. Toisesta lääkäritapaamisesta kirjoitin yleisöosastokirjoituksen Läskit aiheuttavat yskää maaliskuussa 2003. Koska se on minulla vielä tallessa, julkaisenpa sen seuraavaksi vielä tässä blogissani. Silloin astma oli vielä kaukana!
Kiitos Kaisa ja Antti! Teidän ansiostanne kolmas hyökkäys jäi torsoksi. Partsu on terve ja porskuttaa eteenpäin!
Pahoittelen taukoa kirjoituksissani. Syynä on kolmas hyökkäys, jonka kohteeksi jouduin parisen viikkoa sitten. Kaksi ensimmäistähän olivat grillin ja kuramaton minuun, täysin viattomaan ihmiseen, kohdistamat iskut. Näistä hyökkäyksistä voit lukea aiemmista blogikirjoituksistani.
Mutta asiaan!
Syksyinen vuosilomani lähestyi. Olo oli ollut hieman omituinen. Epäilys hiipi mieleeni. Ei kai taas?!
Kävin työparini kanssa kotikäynnillä perheessä, jossa olivat flunssassa. Päivä oli syyskuun loppupuolen perjantai. Ensin aioin perääntyä flunssasta kuultuani, mutta rohkea rokan syö, uhkarohkea - mitä?
Lukijoilleni varoitus tässä vaiheessa. Saattaa vaikuttaa, että tässä on kyse sairauskertomuksesta, mutta kaikkea vielä. Sairaushyökkäys on vain sivujuonne varsinaisille asioille. :)
Jo viikonloppuna taudin hyökkäys oli päässyt vauhtiin. Ei ollut mitään tehtävissä. Nenä vuoti kirkasta nestettä ja keuhkoista nousi kirkasta limaa.
Menin maanantaina töihin, tunnollinen työntekijä kun olen. Vain kolme päivää lomaan. Kyllä sitä jaksaa.
Olo tosin paheni, paheni, paheni. Astmaatikkona hirvitti, kun keuhkot eivät enää vetäneet kunnolla. Kaikille tiedoksi, en tupakoi, ja muutenkin elämäntapani ovat terveelliset. Siis ovathan?!
Loma alkoi, ja taudin hyökkäys jatkui. Seuraavalla viikolla en enää kestänyt. Menin ensin terveysasemalle hoitajan pakeille, joka passitti lääkärille.
Diagnoosi, ei flunssaa, astman pahentuminen. Kirkas lima paljasti minut ja yritykseni vierittää vika perheelle, jonka luokse tein kotikäynnin työparini kanssa. Karseinta tässä oli se, että hyökkäys ei tullut ulkoapäin vaan oman kehoni sisältä. Oma kehoni ryhtyi vihollisekseni! En ole ovelampaan törmännyt.
Lääkärin määräys: muutosta lääkitykseen, loppuviikko sairauslomalle. Kerrankin osasin olla hiljaa enkä vastustanut. Pikemminkin pyysin sairauslomaa. Sitä ei ole muistaakseni koskaan ennen tapahtunut, siis, että olisin pyytänyt sairauslomaa.
Olen sairastanut astmaa kymmenisen vuotta. Yhden kerran olen joutunut sairaalaan, kun en tilaani ymmärtänyt. Outoa minulle oli silloin vain se, että haaveilin pääseväni makaamaan, lepämään, ja joku hoitaa minua, tuo ruokaa, antaa nukkua. Lääkärin mukaan elämäni loppu oli silloin lähellä. Jos olisin odottanut yön yli, en kiusaisi teitä näillä joutavilla höpinöilläni.
Mitä opin siitä? (Paavo) Väyrysiä ei kannata tehdä! Yön yli ei kannata odottaa. Muutoin voi päästä hengestään. Carpe diem, vai miten sen menee. Elä tässä hetkessä, myös terveyttäsi vaaliessasi.
Aivan pakko kertoa pari asiaa tuohon läheltä piti -tilanteeseen liittyen. Terveysaseman lääkäri antoi minulle kolme vaihtoehtoa mennä sairaalaan päivystyspolikinikalle: ambulanssilla (paras), taksilla (toiseksi paras - kuskina riippumaton henkilö), joku tuttava tai sukulainen vie (huonoin). Valitsin viimeisimmän.
Olin ovela. Itse asiassa ajoin itse autolla sairaalaan - olenhan itseni paras tuttava ja läheisin sukulainen. Päivystyspoliklinikalla minulla oli jo kanyylit käsivarsissa ja osoitus osastolle, kun kerroin, että tulen pian. Pitää käydä "avustajani" kanssa kotona huolehtimassa koirat hoitolaan. "Avustajani" olin minä itse.
Ajelin reilut 30 kilometriä - itsestäni ja muista piittaamatta. Soitin noin kymmenen kilometrin päässä asuvalle tuttavalleni / naapurilleni Juhanille. Hän Anneli-vaimoineen tuli kotiini, josta lähdimme autollani kohti Kiteetä, koirahoitolaan. Siinä vaiheessa naapurini vaimo ajoi autoani, minä yritin olla hengissä takapenkillä.
Kun saimme koirat Kiteelle, rakkaat kaukaiset naapurini veivät minut sairaalaan, ajoivat autoni pihaani ja jatkoivat omalla autollaan kotiinsa.
Olin ovela - ja enemmän kuin tyhmä, typerys, hölmö. Kukaan järkevä ei toimi kuten minä toimin.
Kun olet jaksanut lukea tänne asti, lue loppuun. Ei edelleenkään ole kyse sairauskertomuksesta. Nyt tulee kehuja, joita Partsu harvoin antaa.
Käydessäni tällä viikolla oman pitäjäni terveysasemalla hoitajan ja lääkärin vastaanotoilla, olin häkeltynyt, ihmeissäni, iloissani. Miten tämä nyt näin meni?
Aamuvastaanotolla lokakuun ensimmäisenä sairaanhoitaja Kaisa (harmi, etten tiedä sukunimeä) selvitti asiani perinjuurin. Kummallista. Ollessani lääkäri Antti Turusen vastaanotolla, hämmenykseni kasvoi. Lääkäri, joka tietää, miksi olen vastaanotolla. Lääkäri, joka on miettinyt asioita ennen tapaamistamme. Lääkäri, joka kuuntelee minua. Lääkäri, joka ohjaa ja neuvoo asiallisesti ja asiantuntevasti, niin, että potilas ymmärtää, mitä sanotaan.
Ei minun pitäisi olla ihmeissäni. Tältä terveysasemalta, jonka asiakkaana olen ollut parikymmentä vuotta, olen aina saanut hyvää palvelua ja hoitoa - paria lääkäriä lukuun ottamatta. Toisesta lääkäritapaamisesta kirjoitin yleisöosastokirjoituksen Läskit aiheuttavat yskää maaliskuussa 2003. Koska se on minulla vielä tallessa, julkaisenpa sen seuraavaksi vielä tässä blogissani. Silloin astma oli vielä kaukana!
Kiitos Kaisa ja Antti! Teidän ansiostanne kolmas hyökkäys jäi torsoksi. Partsu on terve ja porskuttaa eteenpäin!
torstai 26. syyskuuta 2019
Kadonnut biojäteastia
Viime perjantaina biojäteastiani katosi. Ei minulta, mutta Puhas Oy:n jäteauton kuljettajalta. Enpä olisi uskonut.
Olin lähdössä töihin aamulla seitsemän aikaan. Peruuttaessani autoani autokatoksesta kuulin piippauksia, jotka olivat merkki peruuttavasta isosta autosta. Arvasin jäteauton saapuvatn.
Jäin kiltisti odottamaan. Sieltä se auto peruutuspeilin ja sivupeilien näkymään ilmestyi. Oikeasta sivupeilistä näin, kuinka kuljettaja tyhjensi jäteastian auton suureen nieluun.
Vasta illalla kotiin palattuani tajusin, että tyhjennetty oli vain poltettavan jätteen astia. Biojäteastiassa olivat vielä kaikki ne hedelmien ja perunankuoret, suodatinpussit kahvinporoineen sekä muut kyseiseen astiaan kuuluvat biojätteet. Ei siis tyhjennetty. Vuorossa olikin auto, joka keräsi niin sanotun sekajätteen, biojätteen keräsi toinen.
Viikonloppuna annoin palautetta Puhakselle sähköpostitse. Vastaukseksi sain, että kuljettaja ei ollut löytänyt biojäteastiaani! Olin ihan äimänkäkenä.
Siis mitä? Piti mennä ihan pihalle tarkistamaan, olinko nähnyt näkyjä. Olinko seonnut aivan täysin? Aamulla töihin lähtiessäni astia oli paikallaan. Niin oli muuten vieläkin.
Siis uudestaan sähköpostia kirjoittamaan. Kerroin, että siellä se biojäteastia nököttää poltettavan jätteen astian vieressä talousrakennuksen edessä. Siis sen astian vieressä, joka aamulla tyhjennettiin!
Viestiä kirjoittaessani hoksasin mainita, että meidän kylällä parilliset talojen numerot ovat vasemmalla ja parittomat oikealla. Siis toisin kuin monessa muussa paikassa kuten maakuntamme pääkaupungissa.
Vaikka minulla ja naapureillani talojemme etupuolella seinässä on selkeästi osoitettu, mikä on numero, niin silti kuljettaja eksyi. Ajoi minun kannaltani väärään pihaan. Siellä kuten muillakin naapureillani on kompostori.
Mutta ei mitään. Biojäte haetaan myöhemmin sovitusti. Onneksi viilenee, niin ei rupea haisemaan. Vai viileneekö sittenkään!
Olin lähdössä töihin aamulla seitsemän aikaan. Peruuttaessani autoani autokatoksesta kuulin piippauksia, jotka olivat merkki peruuttavasta isosta autosta. Arvasin jäteauton saapuvatn.
Jäin kiltisti odottamaan. Sieltä se auto peruutuspeilin ja sivupeilien näkymään ilmestyi. Oikeasta sivupeilistä näin, kuinka kuljettaja tyhjensi jäteastian auton suureen nieluun.
Vasta illalla kotiin palattuani tajusin, että tyhjennetty oli vain poltettavan jätteen astia. Biojäteastiassa olivat vielä kaikki ne hedelmien ja perunankuoret, suodatinpussit kahvinporoineen sekä muut kyseiseen astiaan kuuluvat biojätteet. Ei siis tyhjennetty. Vuorossa olikin auto, joka keräsi niin sanotun sekajätteen, biojätteen keräsi toinen.
Viikonloppuna annoin palautetta Puhakselle sähköpostitse. Vastaukseksi sain, että kuljettaja ei ollut löytänyt biojäteastiaani! Olin ihan äimänkäkenä.
Siis mitä? Piti mennä ihan pihalle tarkistamaan, olinko nähnyt näkyjä. Olinko seonnut aivan täysin? Aamulla töihin lähtiessäni astia oli paikallaan. Niin oli muuten vieläkin.
Siis uudestaan sähköpostia kirjoittamaan. Kerroin, että siellä se biojäteastia nököttää poltettavan jätteen astian vieressä talousrakennuksen edessä. Siis sen astian vieressä, joka aamulla tyhjennettiin!
Viestiä kirjoittaessani hoksasin mainita, että meidän kylällä parilliset talojen numerot ovat vasemmalla ja parittomat oikealla. Siis toisin kuin monessa muussa paikassa kuten maakuntamme pääkaupungissa.
Vaikka minulla ja naapureillani talojemme etupuolella seinässä on selkeästi osoitettu, mikä on numero, niin silti kuljettaja eksyi. Ajoi minun kannaltani väärään pihaan. Siellä kuten muillakin naapureillani on kompostori.
Mutta ei mitään. Biojäte haetaan myöhemmin sovitusti. Onneksi viilenee, niin ei rupea haisemaan. Vai viileneekö sittenkään!
Vastuista ja luottamuksesta Siun sotessa
Siun soten toimitusjohtaja Ilkka Pirskanen lähestyi työntekijöitä
videotervehdyksellä. Hänen mukaansa alkuvuosi on mennyt monelta osin
hyvin, ja Siun sote menee parempaan suuntaan.
Jos menee hyvin ja parempaan suuntaan, niin mistä tämä henkilöstössä suurta huolta herättävä viesti juontaa juurensa?
Jos kulujen hallinta on ongelma, johto ja luottamushenkilöt kantavat vastuun. Työntekijät eivät ole tulosvastuussa. Talouden ajattelu työntekijöillä ei ole edes aina mahdollista. Perheet tarvitsevat palveluja, ja ne on hankittava, lakisääteisiä kun ovat ainakin lastensuojelussa.
Työnantajalla on vastuu huolehtia, että työntekijät voivat keskittyä olennaiseen. Jos hoitohenkilökunnan pitää siivota ja jakaa ruokaa, niin keskittyminen olennaiseen on kaukana.
Olennainen on jäänyt myös jatkuvien muutosten varjoon. Työntekijät ovat milloin yhden alueen työntekijöitä, milloin toisen. Milloin on yksi esimies, milloin toinen. Oman työhuoneen sijainnistakaan ei aina ole varmuutta.
Järkyttävää, että toimitusjohtaja epäsuorasti väittää työntekijöiden puuhastelevan mitä sattuu. Jos on yksittäisiä työntekijöitä, jotka eivät ole tehtäviensä tasalla, esimiehen vastuulla on puuttua asiaan.
Pirskanen puhuu vastuuttomasta toiminnasta. Kysyy, ovatko oikeat henkilöt oikeilla paikoilla. Minä kysyn, luottaako hän työntekijöihinsä. Arvostaako hän heitä? Koin puheen uhkaavaksi erityisesti lähiesimiehiä kohtaan.
Lainsäädännön noudattamiseksi rivityöntekijöiden lomautukset ja irtisanomiset eivät ole mahdollisia.
Työhyvinvointipäällikön Kati Koppisen kommentti Karjalaisen verkkosivulla oli asiaton. Asioista pitää puhua suoraan. Tapa, jolla Pirskanen asiat esitti, ei paranna työhyvinvointia, päinvastoin!
Odotan mielenkiinnolla rakennemuutosta. Toivottavasti linjaorganisaation suuntaan muokkaaminen tarkoittaa sitä alkuperäistä ajatusta, jonka Pirskanen valitettavasti muutti!
Jos menee hyvin ja parempaan suuntaan, niin mistä tämä henkilöstössä suurta huolta herättävä viesti juontaa juurensa?
Jos kulujen hallinta on ongelma, johto ja luottamushenkilöt kantavat vastuun. Työntekijät eivät ole tulosvastuussa. Talouden ajattelu työntekijöillä ei ole edes aina mahdollista. Perheet tarvitsevat palveluja, ja ne on hankittava, lakisääteisiä kun ovat ainakin lastensuojelussa.
Työnantajalla on vastuu huolehtia, että työntekijät voivat keskittyä olennaiseen. Jos hoitohenkilökunnan pitää siivota ja jakaa ruokaa, niin keskittyminen olennaiseen on kaukana.
Olennainen on jäänyt myös jatkuvien muutosten varjoon. Työntekijät ovat milloin yhden alueen työntekijöitä, milloin toisen. Milloin on yksi esimies, milloin toinen. Oman työhuoneen sijainnistakaan ei aina ole varmuutta.
Järkyttävää, että toimitusjohtaja epäsuorasti väittää työntekijöiden puuhastelevan mitä sattuu. Jos on yksittäisiä työntekijöitä, jotka eivät ole tehtäviensä tasalla, esimiehen vastuulla on puuttua asiaan.
Pirskanen puhuu vastuuttomasta toiminnasta. Kysyy, ovatko oikeat henkilöt oikeilla paikoilla. Minä kysyn, luottaako hän työntekijöihinsä. Arvostaako hän heitä? Koin puheen uhkaavaksi erityisesti lähiesimiehiä kohtaan.
Lainsäädännön noudattamiseksi rivityöntekijöiden lomautukset ja irtisanomiset eivät ole mahdollisia.
Työhyvinvointipäällikön Kati Koppisen kommentti Karjalaisen verkkosivulla oli asiaton. Asioista pitää puhua suoraan. Tapa, jolla Pirskanen asiat esitti, ei paranna työhyvinvointia, päinvastoin!
Odotan mielenkiinnolla rakennemuutosta. Toivottavasti linjaorganisaation suuntaan muokkaaminen tarkoittaa sitä alkuperäistä ajatusta, jonka Pirskanen valitettavasti muutti!
tiistai 10. syyskuuta 2019
Tasavalta sata
Tasavalta sata,
onko tämä rata.
Suora vaiko mutka,
ellei jopa putka.
Onko merkitystä,
ettei tiedä mistä,
kyse onpi tässä.
Suomen rata
ei oo ollut suora.
Mutkaa ja kaarta.
Vettä ja maata
suota ja saarta.
Kalliolle päädyn
ennen kuin jäädyn.
Saanen lujan pohjan
enkä minkään sohjan.
JA niin edelleen.
Jos olisin Jorma Uotinen, sanoisin (suomeksi, en englanniksi), no huono. Mutta kun en ole, sanon, no TODELLA huono.
Ei ole tämä elämäni ensimmäinn räppi, mutta ensimmäinen julkaistu. Ne muut ovat tietenkin parempia. Voittaisin niillä aivan varmasti Suomen räp-Idoli-kilpailun, ellen peräti maailman mestaruutta.
Joka tapauksessa onnea Suomen tasavaltaiselle hallitusmuodolle, joka täyttää tänään sata vuotta!
Rakkaat lukijani. Voitte rauhassa tuntea myötähäpeää. Tälläinen hölmö minä oikeasti olen! :(
Minäkin häpeän itseäni. ;)
onko tämä rata.
Suora vaiko mutka,
ellei jopa putka.
Onko merkitystä,
ettei tiedä mistä,
kyse onpi tässä.
Suomen rata
ei oo ollut suora.
Mutkaa ja kaarta.
Vettä ja maata
suota ja saarta.
Kalliolle päädyn
ennen kuin jäädyn.
Saanen lujan pohjan
enkä minkään sohjan.
JA niin edelleen.
Jos olisin Jorma Uotinen, sanoisin (suomeksi, en englanniksi), no huono. Mutta kun en ole, sanon, no TODELLA huono.
Ei ole tämä elämäni ensimmäinn räppi, mutta ensimmäinen julkaistu. Ne muut ovat tietenkin parempia. Voittaisin niillä aivan varmasti Suomen räp-Idoli-kilpailun, ellen peräti maailman mestaruutta.
Joka tapauksessa onnea Suomen tasavaltaiselle hallitusmuodolle, joka täyttää tänään sata vuotta!
Rakkaat lukijani. Voitte rauhassa tuntea myötähäpeää. Tälläinen hölmö minä oikeasti olen! :(
Minäkin häpeän itseäni. ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)