Iso mutrusuu, hän on tietenkin Yhdysvaltain presidentti Donald Trump, jatkossa Trumppi tai mutrusuu. Yksi jos toinenkin maa tuottaa hänelle harmia. Eivät kehvelit ymmärrä ulkomailla, miten hienoja ideoita mutrusuulla onkaan! Viimeisimmäksi Tanska ei lähtenyt hieromaan kauppoja Grönlannin myynnistä Yhdysvalloille. Eivätkä grönlantilaiset itsekään olleet ihastuneita ajatuksesta.
Ensin Trumppi, iso mutrusuu, kiitteli Tanskan pääministeriä, kun tämä säästi rahaa ja vaivaa. Sitten Trumppi kiukutteli kuin keskenkasvuinen poikanen. En tule kylään, en todellakaan.
Kuka mahtoi pettyä? Tuskin kukaan! Aikuinen kakara saa pysyä poissa!
Olen useamman kerran miettinyt, mikä on mennyt pieleen ison mutrusuun kasvatuksessa tai kasvussa ja kehityksessä. Onko miehellä niin iso ego, että hän luulee voivansa saada kaiken haluamansa? Vai tunteeko hän niin suurta alemmuudentunnetta, että pitää yrittää isotella kaikin mahdollisin tavoin?
Vai onko Trumppi vain yksinkertaisesti...?
Jo alusta alkaen, kun tutustuin tähän Trumppiin tiedotusvälineiden kautta, tunsin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Ainakin sovinisti, uskaltaisin väittää. Onko narsisti? Sen lääkärit arvioikoot. Vastenmielinen, joka tapauksessa.
Kuuntelin viikolla Yle radio ykköseltä jotain haastattelua. Valitettavasti tulin mukaan kesken ohjelman, joten en saanut tietää, ketä haastateltiin. Haastateltava kertoi asian, joka ehkä muille on ennestään tuttu. Minulta se oli jäänyt huomaamatta.
Trumppi on kuulemma sanonut, että eteenpäin pääsee kourimalla naisten jalkoväliä. Jos näin on, en kunnioita yhtään herra Trumppia. Enkä kyllä näitä naisiakaan. Haastatellun mukaan pornotähtiä ja playboy-tähtiä. Siis "tähtiä"? Pitää miehessä olla muuta kuin kourimiskykyä.
Tunnen syvää surua ja sääliä yhdysvaltalaisten puolesta. Että ovatkin valinneet tällaisen (..) presidentikseen. Ehkä sitä saa, mitä tilaa.
sunnuntai 25. elokuuta 2019
keskiviikko 21. elokuuta 2019
PST
Mitä ihmettä?! PST. Sehän tarkoittaa vaikka mitä.
Oletan, että te rakkaat lukijani huomaatte sen ensimmäisen, tärkeimmän merkityksen: Post skriptum Tarja eli jälkikirjoitus Tarjalta. Eihän ollut vaikeaa? :) Tosin en enää muista, mihin olin aikonut kirjoittaa jälkikirjoituksen.
PST tarkoittaa monta muutakin asiaa. Hyss, pst. Huomaathan. Enid Blytonin Viisikko-sarjassa ja Seikkailu-sarjassa olisi ainakin ollut mahdollista käyttää tuota kirjainyhdistelmää. Käytettiinkö, en enää muista, vaikka teini-iässä luin innokkaasti molempien sarjojen kirjoja. Se miten nyt niihin suhatustuisin, on epävarmaa. Tämän päivän käsityksen mukaan Enid Blyton kirjoitti rasistisesti. Ehkä minä kuitenkin vielä tälläkin iällä lukaisen jonkin noista teoksista, niin voin tehdä omat johtopäätökseni. Saas nähdä, vieläkö jännittää ja pelottaa!
PST voisi olla lyhenne myös nykyisin käyttämästäni kampaamopalveluja tarjoavasta yrityksestä: PS-Team. Ainakin minulle. PST on hieno paikka. En haluaisi paljastaa sitä, koska pelkään, että aikojen saaminen sinne vaikeutuu. On kuitenkin pakko kehua, etenkin "omaa" hiusmuotoilijaani Paulaa, toista yrityksen omistajaa. (Siitä tuo P.)
Kun on saavuttanut tämän iän, niin on käynyt väkisinkin todella monella kampaajalla hiuksiaan leikkauttamassa, värjäyttämässä (vasta 30 ikävuoden jälkeen), muotoiluttamassa. PS-Team on ensimmäinen paikka, josta en ole kertaakaan lähtenyt tyytymättömänä.
Paulan rohkeat ehdotukset olen uskaltanut ottaa vastaan. Ensimmäisellä kerralla yritin sanoa, että ihan tähän malliin, joka nyt on. Tämä nuorehko osaava nainen totesi, että hän ei halua kulkea toisten jälkiä. Hän ehdotti omia jälkiään. Hyvä, ja kiitos!
Joka kerta, kun olen Paulan luona käynyt ja hän on uutta ehdottanut, niin olen hyväksynyt. Enkä ole harmitellut.
Jos joku kerta harmittelen, niin ei haittaa. En vain ole osannut kertoa, mitä haluan, tai en ole ymmärtänyt, mitä Paula ehdottaa. Tähän mennessä olemme menneet Paulan ehdotusten mukaan. Ne ovat parempia kuin omani. Mä kuuntelen Paulaa, en Tomppaa.
Sitä paitsi luulen, että yksi työkavereistani on salaliitossa Paulan kanssa. Työkaverini sanoi nähneensä unta, että hän oli riehunut kampaamossa, koska halusi estää hiusteni värjäämisen. Hänestä ja Paulasta hiusteni harmaa on hieno.
On muuten minustakin!
PST. No nyt muistin Tarjan jälkikirjoituksen aiheen. Vaikka mainostan tai muuten kirjoitan kehuvia tekstejä eri tahoista, niin teen sen omasta halustani, en rahasta. Minusta kun kirjoittaminen on hauskaa. On hauskaa jakaa hyviä, ja välillä huonojakin kokemuksia. Jatkakaa luemista! Kiitos!
Oletan, että te rakkaat lukijani huomaatte sen ensimmäisen, tärkeimmän merkityksen: Post skriptum Tarja eli jälkikirjoitus Tarjalta. Eihän ollut vaikeaa? :) Tosin en enää muista, mihin olin aikonut kirjoittaa jälkikirjoituksen.
PST tarkoittaa monta muutakin asiaa. Hyss, pst. Huomaathan. Enid Blytonin Viisikko-sarjassa ja Seikkailu-sarjassa olisi ainakin ollut mahdollista käyttää tuota kirjainyhdistelmää. Käytettiinkö, en enää muista, vaikka teini-iässä luin innokkaasti molempien sarjojen kirjoja. Se miten nyt niihin suhatustuisin, on epävarmaa. Tämän päivän käsityksen mukaan Enid Blyton kirjoitti rasistisesti. Ehkä minä kuitenkin vielä tälläkin iällä lukaisen jonkin noista teoksista, niin voin tehdä omat johtopäätökseni. Saas nähdä, vieläkö jännittää ja pelottaa!
PST voisi olla lyhenne myös nykyisin käyttämästäni kampaamopalveluja tarjoavasta yrityksestä: PS-Team. Ainakin minulle. PST on hieno paikka. En haluaisi paljastaa sitä, koska pelkään, että aikojen saaminen sinne vaikeutuu. On kuitenkin pakko kehua, etenkin "omaa" hiusmuotoilijaani Paulaa, toista yrityksen omistajaa. (Siitä tuo P.)
Kun on saavuttanut tämän iän, niin on käynyt väkisinkin todella monella kampaajalla hiuksiaan leikkauttamassa, värjäyttämässä (vasta 30 ikävuoden jälkeen), muotoiluttamassa. PS-Team on ensimmäinen paikka, josta en ole kertaakaan lähtenyt tyytymättömänä.
Paulan rohkeat ehdotukset olen uskaltanut ottaa vastaan. Ensimmäisellä kerralla yritin sanoa, että ihan tähän malliin, joka nyt on. Tämä nuorehko osaava nainen totesi, että hän ei halua kulkea toisten jälkiä. Hän ehdotti omia jälkiään. Hyvä, ja kiitos!
Joka kerta, kun olen Paulan luona käynyt ja hän on uutta ehdottanut, niin olen hyväksynyt. Enkä ole harmitellut.
Jos joku kerta harmittelen, niin ei haittaa. En vain ole osannut kertoa, mitä haluan, tai en ole ymmärtänyt, mitä Paula ehdottaa. Tähän mennessä olemme menneet Paulan ehdotusten mukaan. Ne ovat parempia kuin omani. Mä kuuntelen Paulaa, en Tomppaa.
Sitä paitsi luulen, että yksi työkavereistani on salaliitossa Paulan kanssa. Työkaverini sanoi nähneensä unta, että hän oli riehunut kampaamossa, koska halusi estää hiusteni värjäämisen. Hänestä ja Paulasta hiusteni harmaa on hieno.
On muuten minustakin!
PST. No nyt muistin Tarjan jälkikirjoituksen aiheen. Vaikka mainostan tai muuten kirjoitan kehuvia tekstejä eri tahoista, niin teen sen omasta halustani, en rahasta. Minusta kun kirjoittaminen on hauskaa. On hauskaa jakaa hyviä, ja välillä huonojakin kokemuksia. Jatkakaa luemista! Kiitos!
keskiviikko 7. elokuuta 2019
Maton hyökkäys
Tänään aamulla oli kylmä. Paikoitellen oli ollut hallaa yöllä. Mutta aurinko paistoi, ja päivän mittaan se alkoi lämmittää enemmän ja enemmän. Tuli mieleeni. Nythän on kesä!
Töihin meneminen oli kivaa. Mieliala oli hyvä. Väkisinkin hymyilytti. Oli ihanaa nauttia hyvästä olosta.
Lähdimme yhden työkaverini kanssa kotikäynnille. Paluumatkalla poikkesimme pitsalle. Työkaverin idea, ei minun. Palkitsimme itsemme hyvästä työstä.
Alkuiltapäivästä saavuimme työpaikallemme. Olimme iloisia. Kotikäynti oli onnistunut, ainakin toistaiseksi. Olimme hyviä!
Me kaksi hyvää kävelimme parkkipaikalta käsikynkkää kohti päärakennusta. Työkaverini hyräili häämarssia. Ei, älkää luulko, että kyse on siitä(!). Hyvä mieli pisti tekemään hassuja. Rakennuksen ulko-ovella vilkuttelin valvontakameroille. Tiesinhän, että toiset työkaverit näkevät, mitä tapahtuu.
Tämä kotikäynnillä ollut työkaverini avasi (varmaankin kun on nuorempi) oven minulle. Astuin arvokkaasti tuulikaappiin. Työpaikalla se ei muuten ole mikään pieni koppero. Sinne astutaan oikein pariovista.
Sisempien ovien yksi ovista oli avoinna. Tottakai! Saapuihan paikalle kaksi hyvää ihmistä. Ovi oli ymmärtänyt, että nyt on parasta olla avoinna.
Työkaverini salli nöyrästi, onhan hän nuorempi, minun astua ensin päärakennuksemme suureen aulaan. Liekö hänellä ollut jokin etiäinen, tai tieto?!?
Nostin jalkani arvokkaasti yli kynnyksen. Ja sitten se tapahtui!
Kynnyksen toisella puolella oleva kuramatto (siksi kai sitä kutsutaan) hyökkäsi kimppuuni. Sen mielestä minun ei olisi pitänyt tulla sisälle. Ei olisi pitänyt astua sen päälle. Sehän litistyisi. Minä kun en ole mikään pikkukeijukainen. Tonnikeijukaiseksi olen joskus itseäni kutsunut.
Se matto hyökkäsi, kamplasi minut. Tein elämäni toisen mahtavan ilmalennon. Se edellinen oli, kun grilli vaaransi terveyteni.
Lensin omaa pituuttani, joka on noin 156,5 cm, pidemmälle. Viimeisin mittaus on tehty kolmisenkymmentä vuotta sitten, joten ehkä nyt olen hieman lyhyempi. Väittävät, että iän myötä ihminen kutistuu. No, ei ainakaan leveydestä.
Aivoni rekisteröivät monia asioita. Minun, hyvän ihmisen, seurassa ollut toinen hyvä ihminen yritti pelastaa minut. Mitään ei ollut tehtävissä. Ja hyvä näin. Jos tämä hentoinen pieni ja nuori nainen olisi jotenkin saanut minusta kiinni, niin olisi ollut kaksi uhria. Syyllinen: matto.
Aivoni osasivat vielä rekisteröidä tilannetta filminauhan tavoin ja antaa minulle käskyjä. Kädet suoriksi eteenpäin, ei otetta lattiasta. Pää taaksepäin. Kaatumisen loppusenteillä toinen käsi poikittain kasvojen alle, jotta kauniit kasvoni eivät vahingoittuisi. Ja pää vielä enemmän ylös- ja taaksepäin, jotta pitkään palvelleet silmälasini säilyisivät ehjinä.
Siinä minä makasin rähmälläni. Suurin osa vartalostani matolla, mutta pää kivilattian päällä. Se lattia varmaan pitää minusta, kun ei sittenkään vahingoittanut minua.
Työkaverini tuli pelastamaan minua. Esimiehenikin sattui paikalle. Mietimme porukalla, miten minut saadaan ylös. Pyysin esimiestäni hakemaan tuolin, jota vasten nousisin. En kärsinyt nousta polvilleni. Kuvittelin pääseväni ylös ottamalla kiinni oven kahvoista. Pyysin tätä hentoa työkaveriani pitämään kiinni ovesta, jotta se ei karkaisi minulta.
Paikalle kertyi muutama ihminen. Esimieheni yritti seisoa näköesteenä, jotta muut ajattelisivat hänen ja työkaverini vain odottavan asiakasta siinä ovien luona. Paikalle jo kertyneille kerroin, halusin suudella lattiaa. Ei ole mitään hätää.
Mietin, pitäisikö minun mennä ison aulan läpi pyllylläni hiissaten ja yrittää nousta perällä oleville sohville. Jospa saisin vedettyä itseni ylös sohvien avulla.
Kun mitkään omat ideani päästä lattialta ylös (olin silloin jo istuma-asennossa) eivät onnistuneet, esimieheni, työkaverini ja toinen paikalle rientänyt työkaverini päättivät, että he "nostavat" minut. Tämä hentoisin työkaverini veti minua käsistä ja kaksi muuta auttoivat kainaloista.
Onneksi itse ymmärsin koukistaa polveni ja ponnistaa, ja siten auttaa heitä tässä nostossa edes vähän. Kävi muuten heitä sääliksi.
Myöhemmin sain esimieheltäni luvan kostaa sille hyökkäävälle matolle. Saan käydä kääntämässä sen poikittaissuuntaisesti oven eteen. Näin se ei pääse hyökkäämään kenenkään kimppuun. Hähää. Partsua ei kannata ärsyttää.
Nyt olen onnellisesti kotona kylmäkääreiden ympäröimänä. Huonelämpötila on hieman yli 23 astetta, mutta minua paleltaa.
Urheilijoita ja muita mahtavia suorituksia tehneitä jää lähes aina jokin asia kaivamaan mieltä. Niin minuakin.
Toinen mahtava ilmalento, yleisöä vähän. Ensimmäisellä kerralla ei tiettävästi ketään. Nyt itse suorituksen aikana ihana työkaverini. En väheksy, mutta olisihan ollut jotain, jos suuret katsojajoukot olisivat olleet todistamassa hienoa suoritustani.
Kuten kaikki urheilijat jossittelevat, niin myös minä. Epäurheilija.
Jos olisin tehnyt tämän elämäni toisen ilmalennon joko hieman aiemmin ovien ulkopuolella tai myöhemmin itse aulassa, niin suoritukseni olisi taltioitunut valvontakameraan. Olisin päässyt näkemään sen myöhemmin. Tai sitten en.
Töihin meneminen oli kivaa. Mieliala oli hyvä. Väkisinkin hymyilytti. Oli ihanaa nauttia hyvästä olosta.
Lähdimme yhden työkaverini kanssa kotikäynnille. Paluumatkalla poikkesimme pitsalle. Työkaverin idea, ei minun. Palkitsimme itsemme hyvästä työstä.
Alkuiltapäivästä saavuimme työpaikallemme. Olimme iloisia. Kotikäynti oli onnistunut, ainakin toistaiseksi. Olimme hyviä!
Me kaksi hyvää kävelimme parkkipaikalta käsikynkkää kohti päärakennusta. Työkaverini hyräili häämarssia. Ei, älkää luulko, että kyse on siitä(!). Hyvä mieli pisti tekemään hassuja. Rakennuksen ulko-ovella vilkuttelin valvontakameroille. Tiesinhän, että toiset työkaverit näkevät, mitä tapahtuu.
Tämä kotikäynnillä ollut työkaverini avasi (varmaankin kun on nuorempi) oven minulle. Astuin arvokkaasti tuulikaappiin. Työpaikalla se ei muuten ole mikään pieni koppero. Sinne astutaan oikein pariovista.
Sisempien ovien yksi ovista oli avoinna. Tottakai! Saapuihan paikalle kaksi hyvää ihmistä. Ovi oli ymmärtänyt, että nyt on parasta olla avoinna.
Työkaverini salli nöyrästi, onhan hän nuorempi, minun astua ensin päärakennuksemme suureen aulaan. Liekö hänellä ollut jokin etiäinen, tai tieto?!?
Nostin jalkani arvokkaasti yli kynnyksen. Ja sitten se tapahtui!
Kynnyksen toisella puolella oleva kuramatto (siksi kai sitä kutsutaan) hyökkäsi kimppuuni. Sen mielestä minun ei olisi pitänyt tulla sisälle. Ei olisi pitänyt astua sen päälle. Sehän litistyisi. Minä kun en ole mikään pikkukeijukainen. Tonnikeijukaiseksi olen joskus itseäni kutsunut.
Se matto hyökkäsi, kamplasi minut. Tein elämäni toisen mahtavan ilmalennon. Se edellinen oli, kun grilli vaaransi terveyteni.
Lensin omaa pituuttani, joka on noin 156,5 cm, pidemmälle. Viimeisin mittaus on tehty kolmisenkymmentä vuotta sitten, joten ehkä nyt olen hieman lyhyempi. Väittävät, että iän myötä ihminen kutistuu. No, ei ainakaan leveydestä.
Aivoni rekisteröivät monia asioita. Minun, hyvän ihmisen, seurassa ollut toinen hyvä ihminen yritti pelastaa minut. Mitään ei ollut tehtävissä. Ja hyvä näin. Jos tämä hentoinen pieni ja nuori nainen olisi jotenkin saanut minusta kiinni, niin olisi ollut kaksi uhria. Syyllinen: matto.
Aivoni osasivat vielä rekisteröidä tilannetta filminauhan tavoin ja antaa minulle käskyjä. Kädet suoriksi eteenpäin, ei otetta lattiasta. Pää taaksepäin. Kaatumisen loppusenteillä toinen käsi poikittain kasvojen alle, jotta kauniit kasvoni eivät vahingoittuisi. Ja pää vielä enemmän ylös- ja taaksepäin, jotta pitkään palvelleet silmälasini säilyisivät ehjinä.
Siinä minä makasin rähmälläni. Suurin osa vartalostani matolla, mutta pää kivilattian päällä. Se lattia varmaan pitää minusta, kun ei sittenkään vahingoittanut minua.
Työkaverini tuli pelastamaan minua. Esimiehenikin sattui paikalle. Mietimme porukalla, miten minut saadaan ylös. Pyysin esimiestäni hakemaan tuolin, jota vasten nousisin. En kärsinyt nousta polvilleni. Kuvittelin pääseväni ylös ottamalla kiinni oven kahvoista. Pyysin tätä hentoa työkaveriani pitämään kiinni ovesta, jotta se ei karkaisi minulta.
Paikalle kertyi muutama ihminen. Esimieheni yritti seisoa näköesteenä, jotta muut ajattelisivat hänen ja työkaverini vain odottavan asiakasta siinä ovien luona. Paikalle jo kertyneille kerroin, halusin suudella lattiaa. Ei ole mitään hätää.
Mietin, pitäisikö minun mennä ison aulan läpi pyllylläni hiissaten ja yrittää nousta perällä oleville sohville. Jospa saisin vedettyä itseni ylös sohvien avulla.
Kun mitkään omat ideani päästä lattialta ylös (olin silloin jo istuma-asennossa) eivät onnistuneet, esimieheni, työkaverini ja toinen paikalle rientänyt työkaverini päättivät, että he "nostavat" minut. Tämä hentoisin työkaverini veti minua käsistä ja kaksi muuta auttoivat kainaloista.
Onneksi itse ymmärsin koukistaa polveni ja ponnistaa, ja siten auttaa heitä tässä nostossa edes vähän. Kävi muuten heitä sääliksi.
Myöhemmin sain esimieheltäni luvan kostaa sille hyökkäävälle matolle. Saan käydä kääntämässä sen poikittaissuuntaisesti oven eteen. Näin se ei pääse hyökkäämään kenenkään kimppuun. Hähää. Partsua ei kannata ärsyttää.
Nyt olen onnellisesti kotona kylmäkääreiden ympäröimänä. Huonelämpötila on hieman yli 23 astetta, mutta minua paleltaa.
Urheilijoita ja muita mahtavia suorituksia tehneitä jää lähes aina jokin asia kaivamaan mieltä. Niin minuakin.
Toinen mahtava ilmalento, yleisöä vähän. Ensimmäisellä kerralla ei tiettävästi ketään. Nyt itse suorituksen aikana ihana työkaverini. En väheksy, mutta olisihan ollut jotain, jos suuret katsojajoukot olisivat olleet todistamassa hienoa suoritustani.
Kuten kaikki urheilijat jossittelevat, niin myös minä. Epäurheilija.
Jos olisin tehnyt tämän elämäni toisen ilmalennon joko hieman aiemmin ovien ulkopuolella tai myöhemmin itse aulassa, niin suoritukseni olisi taltioitunut valvontakameraan. Olisin päässyt näkemään sen myöhemmin. Tai sitten en.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)