Torstaina 19.11.2020 oli myrskyävää, ulkona, ei sisällä kotona. Koko päivän ja koko illan kuuntelin tuulen voimaa.
Koko päivän? Kyllä. Olin kotona, mutta en lomalla. Oli etätyöpäivä.
Aika usein olen hymähdellyt myrskyvaroituksille. Nehän kuuluvat rannikkoseudulle. Torstain jälkeen en enää hymähtele. Oli sen verran vakuuttavaa se tuulen voima.
On niitä ilmoja pidellyt ennen ja jälkeen. Tänään sunnuntaina kun heräsin, niin olipa satanut lunta. Lauantai-iltana alkoi, ja sateli pitkin yötä, oletan, koska sen verran sitä oli.
Kun päästin koirani pihalle, tulos näkyi vain osittain. Etupihan puolella oli enemmän. Ainakin siltä tuntui. Ehkä siksi, että minunkin piti mennä ulos.
Viime talvena olin sen verran "kiireinen", etten aina "ennättänyt" lakaista lumia etukuistilta ennen töihin lähtöä. Lopputulos oli karmaiseva. Lumi tallaantui tiukkaan ja oli liukasta sopivien säiden tultua. Useamman kerran jäähakkuri pääsi töihin.
Päätin, että ei enää jatkossa. Ainakin näin vapaa-päivänä pidin lupaukseni. Kun lähdin hakemaan postia, ensin harjasin (oikeammin yritin harjata) kuistin ja portaat. Märkää lunta oli sen verran, että harjaamisesta ei tullut kunnon tulosta.
Kun palasin lehdenhakumatkalta, otin varastosta mukaani lumentyöntimen. Sen terällä sain loput, jo paakkuntuneet lumet pois.
Erilaisia sääilmiöitä on ollut ennenkin, jopa vuosikymmeniä sitten. Vähän yli kymmenvuotiaana olin vanhempieni kioskissa töissä. Eräänä päivänä oli kova ukkosilma. Vettä satoi rajusti. Rakastin sitä ääntä, saalamointia. Pidin kioskin lasiluukun avoinna, jotta sain nauttia sisään tulvivasta koivunlehtien tuoksista. Mitä luonnon voimaa!
Myöhemminkin olen nauttinut sateesta, ukkosesta, salamoinnista. Muistaakseni olin lukio-ikäinen, kun lähdin hyvällä säällä pyöräilemään. Tarkoituksenani oli ajella muutama kymmenen kilometriä. Reilun kymmenen kilometrin jälkeen sää muuttui rajusti.
Tuuli alkoi tuivertaa, puhalsi kovasti. Alkoi sade, joka yltyi hyvin nopeaan. Nousi ukkonen. Se ärähteli, salamat rajähtelivät ja valaisivat taivaan.
Nautin siitä kaikesta. Siinä oli jotakin voimaa antavaa. Jalkani tahkosivat pyörän polkimia. Eteenpäin, eteenpäin.
Matkani katkesi, kun edessä alkoi olla yhä enemmän tielle kaatuneita puita. Totesin itsekseni, että nyt kannattaa lähteä kotia kohti.
Vaikka olen tällainen ukkoshullu, ja muidenkin ilmojen hullu, niin se ei tarkoita, ettenkö olisi huolissani ilmastonmuutoksessta. Nykyään vallalla olevat säiden ääri-ilmiöt pistävät miettimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti