Retkikesä

Tämä kesä on ollut otollinen retkeilylle. Oikea retkikesä!

Minä olen retkeillyt lähes joka päivä. Parhimpina päivinä kahdesti, aamulla ja illalla. Enimmäkseen nämä retket ovat suuntautuneet lähimaastoon. Aamuisin etupihan kuistille ja iltaisin takapihan terassille. Näin olen voinut istuskeskella talon varjoisalla puolella.

Nämä(kin) retkeni ovat olleet oikeita retkiä. Minulla on ollut mukana kahvia ja voileipiä, joskus jotain makeaa. Lukemisena maakuntalehti ja Hesari.

Näiden nautintojen lisäksi olen tuoksutellut pihan tuoksuja. Tosin kuiva kesä on tehnyt sen, että tuoksut eivät ole olleet kovin voimakkaita. Olen kuunnellut lintuja, katsellut perhosia, joita on tänä kesänä pihallani tavallista enemmän. Kiitos laiskuuteni, kun en viitsinyt leikata ruohikkoa. On ollut kukkasia myös mehiläisille asti.

Olen minä tehnyt "oikeitakin" retkiä. Eväät ovat olleet silloinkin mukana. Ja kamera.

Saateiden saavuttua on aika hengähtää retkistä ja pistää kotia kuntoon. Nauttia näistä hetkistä.

Tunkua tupaan

Ei ennättänyt talo olla tyhjänä nelijalkaisista kuin pari viikkoa, kun tunkua tupaan alkoi olla. Istuskelin tuossa iltapäivällä etupihan kuistilla romaania lukemassa. Sellainen nelijalkainen, jota kissaksi myös kutsutaan, tuli aika määrätietoisesti pihaan.

Kaunis valkea Lumikki. Sen "oikea" koti on tuossa vähän matkan päässä ison tien toisella puolella. Se on kuitenkin asettunut lähinaapuriini. Ryhtynyt oikein työnjohtajaksi. Valvoo, että naapurit hoitavat hommansa kunnolla.

Lumikki on arka. Se on ennenkin eksynyt pihaani, mutta ei ole lähestynyt. On kiertänyt kaukaa. Tänään oli toinen meininki.

Se tepasteli naapurista hyvin päämäärätietoisesti. Naapurit eivät sattuneet juuri silloin olemaan kotona, joten Lumikki lähti katselemaan, mitä Partsulle kuuluu.

Olin hämmästynyt. Se tuli suoraan kohti portaita. Kuikuili nähdessään oven olevan avoinna. Ymmärsin sulkea oven, ettei tämä nelijalkainen muuta meille asumaan.

Kävellessään kohti se kurkisteli ja haisteli. Katseli, että tuonne sisälle pitäisi päästä. Rappusten alapäässä se haisteli hietikkoa, nokkosia juuri siitä kohdin, jossa Santtu vietti viimeiset hetket kotona. Taisi ymmärtää, että nyt ei talossa ole koiraa.

Sitten Lumikki nousi portaat ylös, tuli kohti, kiehnäsi ensin kuistin pöydän jalkoihin, sitten kättäni vasten, kun laskin sen riippumaan. Siinä oli siis arka kissa.

Aikansa kierreltyään se heittäytyi kuistille, venytteli ja virutteli. Pesi itseään. Nautti olostaan.

Ymmärrettyään, että tässä talossa ei sisälle pääse eikä tarjoilua ole, se poistui arvokkaasti kuistilta. Haisteli heinikkoa. Ja käveli pois.

Kissa, ja tuttu ihminen

Päiväretki Nurmekseen toi tullessaan jos jonkinmoisia kokemuksia ja elämyksiä ja tapaamisia. 

Kissat ovat viisaita olentoja, vaikka kaikki eivät sitä uskokaan. Yksi tuttavani opetti kissansa muun muassa pyörimään vartalon ympäri lelun avulla. Lieksan ystäväni kissa, Nekku, on omanlaisensa yksilö.

Juotuamme kahvit sanoin, että lähdetään (Nurmekseen). Heti tämän kuultuaan Nekku alkoi naukua äänekkäästi. Miaau, miaau, miaau.

Lieksan ystäväni kertoi, että aina kuulleessaan sanan lähdetään Nekku alkaa vaatia ruokaa. Hän totesi, että kissa varmaan luulee kuolevansa nälkään sinä aikana, kun joku on poissa. 

Mainittakoon, että silloin paikalle jäivät vierailulla olleet ystäväni aikuinen poika ja tämän tytär. Mieskin oli tulossa ruokatunnilla kotiin, ja tulisi ennen ystävääni illallakin.

Ystäväni(kin) kävi ennen lähtöämme vessassa. Nekku istui eteisen lipastolla ja katsoi vahtivasti vessan ovea. Ja naukui käskevästi. Aikamoinen epeli!

Nurmekseen saavuttuamme menimme siis ensiksi lounaalle. Ystäväni meni pyynnöstäni ensin, valitsi ruoan linjalta (maksoi muuten minunkin ruokani kiitokseksi kyydistä) ja etsi pöydän. Minä menin perässä.

Istuutuessani pöytään viereisestä pöydästä nuori mies tervehti reippaasti. Ällistyin. Tunnistin heti äänen. Ihmistä en ollut katsonut tullessani. Tapani mukaan olin "ujo".

Yhden sisareni tyttären mies ja tämän lapsen isähän se siinä söi lounasta. Ällistykseni oli suuri siksi, että luulin hänen olevan lainassa Rovaniemellä.

Huumorimiehä kun tämä mies on niin hän totesi ihmettelyyni, että "palasin kotiin".

Hieno ele

Kun eilen saavuin Nurmeksen reissultani kotiin, jännitin palaamistani. Tiesin, että koti on tyhjä, hiljainen. Silti odotin, että joku olisi tökännyt päällään välioven sisäkuistille auki ja makaisi siinä matolla minua odottaen.

Ei ollut, ei maannut, ei odottanut.

Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että järki sanoi, ettei näin voi olla. 

Postilaatikossani oli yksi kirjekuori. Sellainen neliskanttinen. Pitkitin sen avaamista. Jo kuorta laatikosta ottaessani näin sen läpi tassun kuvan. Ymmärsin, että kyse on jostain, joka liittyy kultaisennoutajani Santun kuolemaan.

Ja näin olikin. Eläinlääkäriasema Kivuton, jossa Santtu sai eutanasian, lähestyi minua kortilla. Koko henkilökunta oli allekirjoittanut kortin esittääkseen osanottonsa suruuni Santun kuoleman vuoksi.

Se oli hieno ele. Siitäkin huolimatta, että ymmärrän sen olevan osa yrityksen markkinointia.

Näin kortissa luki:

"Suurin suru on sanaton, syvin kaipaus äänetön. Tähtiin on kirjoitettu niin monta tassunjälkeä, niille kaikille on nimensä, elämänpituinen tarinansa. Ne ovat jättäneet lähtemättömän jälkensä niihin ihmisiin, jotka ovat jääneet tänne kaipaamaan."

Päiväretkellä Nurmeksessa

Kävin tänään torstaina päiväretkellä Nurmeksessa. En yksin, vaan Lieksassa asuvan ystäväni kanssa. Tutustuimme vuonna 2004, jolloin aloitin työt organisaatiossa, jolla oli yhteiset tilat tämän ystäväni työnantajan kanssa. Työkaveruutta kesti tammikuulle 2009. Yhteydenpito on jatkunut senkin jälkeen.

Sovimme retkestä jo kesäkuussa. Päivämäärä tarkentui heinäkuun alkupuolella.Starttasin auton aamulla heti yhdeksän jälkeen. Lieksassa pidin pienen pysähdyksen ystäväni luona. Joimme kahvit. Ja sitten baanalle.

Koska oli lounasaika, aloitimme Nurmeksessa ruokailulla. Kaneli Lunch & Cafe, Ravintola Kaneli suomeksi, oli valikoitunut ruokalistansa perusteella. Ja erityisenä lisäplussana oli se, ettei se kuulu S-ryhmään, vaan on yksityinen.

Ruoka oli erittäin maistuvaa. Lounaan hinta alle kymmenen euroa. Pääruoan vaihtoehtoina olivat possupihvit ja välimeren kalaruoka. Olisi voinut ottaa molempia. Gnoccheja sienikastikkeessa - sellaisia pastamaisia pieniä perunoita ja, aah, sieniä. Ja tietenkin salaattipöytä, joka ei ollut liian vaatimaton. Mahdollista olisi ollut valita myös salaattilounas tai päivän burger.

Suurempia tavoitteita retkelle emme olleet asettaneet. Ystäväni oli bongannut netistä lahja- ja sisustusliikkeen Kolme Sisarta, jonne.myös menimme. Minulla tuli heti mieleen Tshehovin näytelmä Kolme sisarta, ja kysyinkin asiasta, onko yhteys. 

Ei ole. Liikkeen perusti kolme naista, ja joku oli todennut heidän olevan kuin kolme sisarta. Siitä nimi. Tosin liike on saanut lahjaksi kyseisen kirjan sekä suomeksi että venäjäksi.

Tarjolla oli sisustus- ja koristetavaroita, käyttöesineitä, vaatteita. Palvelu oli erinomaista. Paikalla ollut omistaja oli huumorintajuinen. Ymmärsi tällaisen hullun mummelin juttuja.

Minulle mukaan lähtivät lahjapakkauksessa uunivuoka, kaksi puista lastaa ja puinen kapusta, astiapyyhe ja turvesaipua (ystäväni suosituksesta tämä) sekä merinovillaiset unisukat, made in Kuusankoski by Mervi Pitkänen. Niitä kokeilen tänä yönä!

Retken paras anti oli kuitenkin ystävän tapaaminen, rupattelu hänen kanssaan. Ja sitä juttuahan piisasi. Miettikääs nyt. Kaksi eläkkeellä olevaa naista, jotka viettävät kiireetöntä, hidasta (englanniksi slow) retkipäivää. Sovimme uusivamme retken elokuun loppupuolella, mutta Joensuussa. Saa nähdä, mitä uusia paikkoja sieltä löydämme.

Ja ajelimme me ympäri kaupunkia. Mukavan tutnuinen pikkukaupunki, jolla on kaksi keskustaa. Välillä olimme hieman eksyksissä. Tilannetta pahensi hetkellisesti neiti Navigaattori, joka ei ollut koko aikaa ajan tasalla.

Nurmeksessa vietetyn ajan nolo hetki oli siinä lopussa. Menimme kahville ja muille tarpeillemme ABC-asemalle. No, PKO ei ainakaan meidän vuoksemme mene konkurssiin, kun sitäkin tuimme.

Vihdoinkin pääuutisissa

Maakuntamme on ollut alueen ulkopuolisissa uutisissa silloin tällöin. Urheilu-uutisissa uutiskynnys on ylittynyt jopa valtakunnan tasolla. On ollut ampumahiihtoa, Kalevan kisoja, pesäpalloa, koripalloa, salibandyä, Jukolan ja Venlojen viestiä, jääkiekkoa.

Mutta eilen rävähti oikein kunnolla! Pohjois-Karjala pääsi vihdoinkin Yle uutisten valtakunnalliseen pääuutislähetykseen.

Hyvä me! Kyllä me olemme hyviä! Vai olemmeko?

Syynä pääuutisiin pääsemiselle oli terveyskeskusten ja -asemien määräaikainen sulkeminen hoitaja- ja lääkäripulan vuoksi. Siis kuinka? Kyllä. Kun menee huonosti, pääsee valtakunnan pääuutisiin.

Pula hoitohenkilökunnasta ei ole pelkästään meidän ongelmamme. Se on maanlaajuinen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että  se on erikoislaatuinen. Ei niistä muista ole aiemmin kerrottu.

Mikä mahtanee olla syynä tähän? Olisikohan Siun sotella nyt peiliin katsomisen paikka? Voisiko työntekijöitä kohdella paremmin? Voisiko heidän mielipidettään kuunnella? Voisiko palkkaustasoa miettiä? Voisiko yleensä työoloja tarkastella tarkemmin?

Yllätysvieraat

Sain tänään yllätysvieraita tuossa ennen puolta päivää. Istuskelin etupihan kuistilla, johon aurinko paistaa vasta kolmen, neljän aikaan iltapäivällä. Olin "aamukahvilla" ja lueskelin päivän sanomalehtiä.

Yhden sisareni yksi pojista perheineen tuli käymään. Yllätyin. Myönteisesti.

Perheen esikoisen, joka on reilut kaksi vuotta, olin nähnyt hänen ollessaan vielä vauva. Nuorempi, tyttö, täyttää kohta vuoden. Häntä en ollut vielä nähnyt laisinkaan. Korona pahkeinen kun sotki sen(kin).

Voi taivas, kun tuntui mukavalta. Joimme kahvit, lapset mehua ja vettä, siinä ulkona. Juttua piisasi. Aivan kuin mitään aikakatkosta tapaamisessa meidän aikuisten välillä ei olisi ollutkaan.

Saatoin vain todeta, että hienoja nuoria vanhempia he ovat. Ja onnellisilta vaikuttivat - ja ovatkin. Entä muksut. Rakastuin heihin täysin.

Lasten vanhemmat kertoivat sisareni auttava heitä. Käyvän muun muassa pari kertaa viikossa pienintä katsomassa, jotta muu perhe pääsee saunaan. Tyttö kun ei vielä voi saunoa.

Yllätysvieraani auttoivat minua ymmärtämään yhden asian. En ole erakkoihmisiä. Olen sosiaalinen eläin. Haluan olla tekemisissä ihmisten kanssa. Työelämän paineet ja jatkuva "sosiaalisuus" vain etäännyttivät minut vähäksi aikaa muista ihmisitä vapaa-ajalla. Eläkkeellä on toisin.

Surun sivussa hieman hilpeyttä

Minun on pakko jakaa tämä kokemukseni. Kun keskiviikkona olin viemässä Santtu-koiraani eläinlääkärille, niin aivan alussa tapahtui jotain hilpeää. Kaikesta huolimatta.

Soitin ovikelloa, jotta hoitajat tulisivat kantamaan jäbäräisen. Se ei enää jaksanut nousta ylös, eikä minusta ollut avuksi sen kantamisessa. Ovi oli lukossa korona-tilanteen vuoksi.

Yhdestä hoitohuoneesta käytävään tuli nainen. Hän tuli avaamaan minulle oven.

Samalla kun aloin selittää, että Santun asioissa tulen, jokin päässäni napsautti kyseessä olevan aivan jonkin muun kuin Kivuttoman työntekijän. Tunnistinkin henkilön. En kuitenkaan saanut enää sanojani pysähtymään.

Kerroin asiani ja pyysin, että Santtu tultaisiin kantamaan. Nainen sanoi olevansa asiakas, ei työntekijä. Totesi tulleensa vain avaamaan oven minulle. Ja päästi minut sisään odottamaan.

Hänen ulkonäkönsä jo paljasti hänen henkilöllisyytensä, mutta äänestä ei ollut ollut epäilystäkään. Siinähän oli näyttelijä Eija Vilpas, joka näyttelee tänä kesänä Utrassa. Oli käyttämässä upean näköistä koiraansa tarkastuksessa.

Jos oloni ei olisi ollut silloin niin surkea, niin olisin räjähtänyt nauruun. Nauru ja hilpeys kaiken surun keskellä purkautuivat vasta kotona myöhemmin illalla.

Jotenkin tuntui lohdulliselta, että vaikka ikäväni Santun kuolemasta oli syvä, niin jaksoin nauraa ensikohtaamiselleni Eija Vilppaan (tai Vilpaksen - en tiedä, miten hän sukunimensä haluaa taivutettavan) kanssa.

Tyhjä olo

Minulla on äärimmäisen tyhjä olo. Ensimmäisen kerran lähes 25 vuoteen olen ilman koiraa. Minun tieni koiran omistajana on kuljettu loppuun.

Jouduin soittamaan uudestaan  eläinlääkärille aamulla. Santtu ei syönyt vieläkään. Oksentelu jatkui lääkityksestä huolimatta. Se ei enää juonut vettäkään.

Sain ylimääräisen ajan Kivuttomalle klo 9.30. Koska Santtu ei jaksanut nousta jaloilleen, pyysin naapurin Juhania apuun. Hän nosti koirulin auton takaosaan. Toisessa päässä Kivuttoman kaksi työntekijää kantoi sen tutkimushuoneeseen.

Totesin heti alkuun eläinlääkärille, että on käytävä vakava keskustelu jatkotoimenpiteistä. Tehdäänkö lisätutkimuksia (röntgen ja ultra) ja kokeillaanko vielä hoitoa vai onko eutanasia oikeampi vaihtoehto.

Lääkäri tutki Santun tarkkaan. Laihtunut oli. Kylkiluut tuntuivat liian selvästi. Tassujen reagointi hermovastetutkimukseen oli nolla tai aivan pieni. Silmät eivät reagoineet "uhkaavaan" tilanteeseen. Kyse ei ollut näkökyvyn puutteesta, vaan siitä, että aivojen käskyt eivät mene perille.

Pyysin lääkärin arviota hoidoista. Hän sanoi, että hoitovaste lienee olematon. Kyse lienee aivokasvaimesta. Elämää voidaan pitkittää, mutta se ei olisi enää koiran elämää.

Minun oli helppoa tehdä ratkaisu. Eutanasia. Itkin, tuntui pahalta. Tiesin, että se oli ainoa oikea ratkaisu Santun kannalta. Toisen kärsimystä ei saa pitkittää. Santun sydän pysähtyi klo 10.10.

Kotona paruin muutaman tunnin - en yhtä soittoa kuitenkaan. Usean yön univaje vaati korjaamista. Nukuin tunnin päiväunet. Herätessäni olin varma, että Santtu nukkuu lattialla sängyn jalkopäässä. Kuulin jopa sen hengityksen.

Tyhjä olo jatkuu. Huomenna alan totutella koirattomaan elämään. Alan miettiä, minne saan koirankuppeja, ruokaa, puruluita, valjaat, kynsisakset, harjan. Mutta vasta huomenna.

Ikävä on kova. Elämä jatkuu.

Koirien hankinnasta, ja eläinlääkärikäynneistä

Heti alkuun varoitus. Tekstini on pitkä.

Kaikki kuusi kultaistanoutajaani ovat olleet suhteellisen terveitä ja eläneet yllättävän vanhoiksi. Ensimmäiseni Emppu-likka eli melkein 15-vuotiaaksi. Seuraava, jonka hankin heti muutettuani omakotitaloon, Nora, saavutti lähes 14 vuoden iän.

Empun kävin hakemassa Jämsänkoskelta. Hierojallani oli kultsikoita, joiden myötä innostukseni koiran hankintaan sai alkunsa. Noran hain kolmisen vuotta myöhemmin Lahden eteläpuolelta Herralasta.

Kummankin kohdalla eläinlääkärissä käynnit jäivät rokotusten ottamisiin. Paitsi. Emppu, suuri ahmatti, onnistui hankkimaan itselleen kaasumahan, josta selvittiin hyvin lääkkeiden avulla. Noralla ilmeni kohtutulehdus. Ihan viime hetkillä se sai avun. Muutoin elämä olisi jäänyt lyhyemmäksi.

Kaksi seuraavaa, sisarukset Mandi ja Joonas, tulivat suunnittelematta. Noran kasvattaja soitti ja kertoi ihanan tummasta kultsikkanartusta. Pitihän se käydä hakemassa pois kuljeksimasta. Nora oli vasta vuoden. 

Hakureissulla kävi köpelösti. Siellä oli myös vaalea urospentu, joka halusi luokseni. Suustani vain pääsi kysymys, että voinko saada tämänkin, Joonaksen. Maksan, kun olen kotona. Kotimatkalla yksi siskoistani soitti ja kyseli pennun kuulumisia. Sanoin, että molemmat voivat hyvin.

Mandi ja Joonas elivät lyhyehkön elämän. Mandi menehtyi verenmyrkytykseen neljän vuoden iässä, kun laumassani käytiin verinen tappelu. Jos päivystävä eläinlääkäri olisi antanut puhelinreseptin antibiooteista perjantai-iltana, niin kenties Mandi olisi selvinnyt. Maanantainen kaupungineläinlääkärin vastaanotolla käynti ja vahvat lääkkeet eivät enää sitä pelastaneet.

Joonaksella diagnosoitiin sydänvika. Lääkitystä korjattiin kahdesti, mutta se ei auttanut. Jätkä itse ilmaisi minulle, että voi huonosti. Se oli täyttänyt kuusi vuotta.

Seuraava riiviö oli Ada. Olin kaverini kanssa valitsemassa hänelle koiraa, kun suustani vain pulpahti, että varaan tämän. Oli sen verran aktiivinen likka. No, sen vuoksi meillä käytiinkin se laumatappelu.

Ada ei tarvinnut eläinlääkäripalveluja muutoin kuin rokotukset. Ja eutanasian, kuten Emppu, Nora ja Joonas. Ada sai eutanasian ollessaan melkein 13-vuotias.

Santtu(kin) tuli minulle yllättäen. En ollut aikonut hankkia enää koiraa. Eräänä sunnuntaina lueskelin maakuntalehteä, josta näin ilmoituksen. Heti puhelinyhteyden jälkeen hyppäsin autoon ja suuntasin Joensuun Utraan, ihan lähelle.

Santtu valikoitui pian. Yksi, loistoyksilö, kuten minulle kerrottiin, oli varattu. Me tulimme Santtulin kanssa heti toimeen. Olimme kavereita. Varasin sen.

Jonkin ajan kuluttua sain soiton, että saisin sen loitoyksilön, kun varaus oli peruttu. Valintani oli selvä. Santtu tulee meille kotiin. Ei mikään muu. Meillä oli jo sopimus.

Santunkaan osalta ei ole tarvinnut eläinlääkärissä käydä kuin rokotuksia ottamassa. Nyt on toisin. Santtu lopetti syömisen. Sen hengitys rohisi. Se yski. Alkoi oksennella. Suusta tuli myös vaahtoa ja mahanesteitä.

Aivan alussa en ollut huolissani. Helteet, ne helteet. Kun tilanne ei korjaantunut, soitin viime perjantaina eläinlääkärille. Sain ajan eiliselle, maanantaille.

Tutkimuksessa ei ilmennyt hälyttävää. Sydän kunnossa. Palpoinnissa ei ilmennyt kasvaimia. Matolääkitys oli kunnossa. Laboratoriokokeet osoittivat kaiken olevan viitearvojen sisällä. Santtu pääsi kotiin. Mukana lääkkeet vatsakalvon suojaamiseksi ja oksentelun estämiseksi.

Valitettavasti tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Viime yö meni jehua kuunnellessa ja seuratessa. Aamulla soitin eläinlääkäriin uudestaan. Sain luvan antaa mitä tahansa. Vaikka herkkuja, jotta ruokahalu heräisi. Jos ei ala syödä, huomenna lääkärin pakeille. Tehdään röntgen ja ultra.

Nyt näyttää siltä, että tie vie huomenna eläinlääkäriin. Santtu on nyt 13-vuotias.

Kohti talvea

Kesähelteet leijuvat ilmassa, tai ehkä painavat ilmamassoja niskaan. Ihan sama. Minulla ovat jo mielessä tulevan talven pakkaset.

En halua masentaa ketään. En itseänikään. Nautin lämmöstä. Tornituuletin on riittävä viilentäjä minulle. Koirani vuoksi olen harmissani helteestä, mutta onhan tämä vain väliaikaista. Ja kyllä tuo Santtu on taas läähättämättä, kun ilta saapuu, toivon.

Talvea kohti on kuitenkin omakotitaloasujan parasta suunnata jo tässä vaiheessa. Jos kehtuuttaa, kysyn itseltäni. Onko mukavampi maksaa talvella isoja sähkölaskuja ja "nauttia" huonosta sähköpatterilämmöstä vai maksaa vähemmän ja polttaa takkauunissa puita, jolloin lämpö on huomattavasti nautittavampaa?

Valitsen jälkimmäisen. Ei haittaa vaikka talvella pitää kantaa puita sisälle lähes joka päivä. Ajatus, että lämpö on parempaa, kun jaksan senkin homman hoitaa, auttaa. Ja itse asiassa se on ihan mukavaa puuhaa.

Miksi jo nyt talven pakkasia ajattelen? Siksi, että pilkettä pitää saada liiteriin (puuvarastoon) jo nyt, jotta ei tarvitse hätäillä. Suunnitelmallisuus on järkevää. Ja minä olen suunnitelmallinen - tässä asiassa.

En voisi ajatellakaan, että tammipakkasilla alkaisin miettiä, mistä saan lisää pilkettä. Ostan mieluummin jo nyt koko talveksi, ja vähän seuraavallekin lämmityskaudelle. Onpahan sitten kuivaa puuta, jota on mukavaa polttaa.

Nainen yli laidan

Viime yönä tämä nainen kellahti yli laidan. Onneksi ei laivan tai veneen vaan sängyn. Nukkuma-asentoa muuttaessani en muistanut, että nukun sängyn toisella laidalla kuin tavallisesti. Lannerangan kipu häiritsee. Tältä laidalta pääsen helpommin ylös.

Nukuin syvempää unta kuin aikoihin. Siitä on todisteena se, että olin jossain vaiheessa kääntynyt oikealle kyljelleni. Sille hankalammalle puolelle.

Syystä tai toisesta käännähdin vauhdilla selän kautta vasemmalle kyljelle. Ja hupsista. Löysin itseni lattialta. En istumassa enkä makaamassa, vaan jotenkin puoliksi polvillani. Olin nukkunut aivan laidalla.

Kesti hetken, että tajusin, mitä oli tapahtunut. Tokkuraisena potkiuduin ylös sängyn laidalle ja sitten oikaisin itseni pitkälleni. Jatkoin nukkumista - torkkuen.

Aamun koitettua ryhdyin aamupuuhiin. Katselin ihmeissäni, että miksi minulla oli hentoja mustelmia vasemmassa reidessä. Muistini palasi. Olin tippunut yli sängyn laidan.

Ennakkoluuloa, tai ehkä sittenkin tietämättömyyttä

Jäin tänään kiinni. Itselleni. Ennakkoluulosta. Vai onkohan sittenkin kyse tietämättömyydestä? Toivottavasti on.

Kuuntelin aamukahvia juodessani ja päivän lehtiä lukiessani Yle radio 1:tä. Sieltä tuli Muistojen bulevardi, jossa soi hyvää ja välillä ei niin hyvää musiikkia. Joskus saa kuulla todellisia helmiä.

Ykkösellä on kivaa se, että siellä on ohjelmien kuuluttajat. Heidän suomen artikulointinsa on erinomaista. Siitä nauttii aikoina, jolloin suomea pilataan ja suorastaan raiskataan. Kuuluttajat haastattelevat ohjelmien tekijöitä, ja heitäkin haastatellaan.

Olen ajatellut, että kuuluttaja on kuuluttaja. Sillä selvä. Hän kertoo, mitä seuraavaksi ja/tai myöhemmin päivän aikana on tulossa.

Väärin! Pelkkää ennakkoluuloa. Tietämättömyyttä. Tämän aamun kuuluttaja Charlotta Hagfors haastatteli toista hieman ennen kymmentä. Haastateltavana oli Jari Aula

Kävi ilmi, että Aula, jonka äänestä pidän paljon ässäviasta huolimatta, työskentelee kuuluttajana, kääntäjänä ja toimittajana. Ainakin.

Löin itseäni otsaan. Auts, auts, auts! Melkein kuin Spede aikoinaan. Mikä typerys olenkaan!

Olisihan minun pitänyt muistaa. Ylen sarja Tuntematon Venäjä on Aulan toimittama. Hän on tehnyt ohjelmia Eurooppalaisia puheenvuoroja -sarjaan. Nyt Yle ykkösen Latinalaisen Amerikan heinäkuu tuo lisää hänen toimittamiaan ohjelmia.

Kävin katselemassa, mikä tämä Jari Aula oikein onkaan. Filosofian maisteri Helsingin yliopistosta. Opiskellut venäjän kieltä ja kirjallisuutta, slavistiikkaa. Auktorisoitu venäjän, ukrainan, tshekin ja slovakin kääntäjä. Hallitsee lisäksi muun muassa puolaa, bulgariaa ja sorbia.

Aula on kouluttautunut moniosaaja. Samoin ovat muut Ykkösen kuuluttajat. En tiedä, mitä olen heidän koulustaustastaan ajatellut, mutta en ole ymmärtänyt sen laaja-alaisuutta.

Olenko ollut ennakkoluuloinen? Olenko ajatellut, että "ne oikeat toimittajat" kirjoittavat heille valmiiksi tekstit luettaviksi?

Vai olenko ollut tietämätön? En vain ole osannut ajatella, mitä Yle radio ykkösen kuuluttajan kuuluu osata? Toivottavasti on näin!

Vähän pelottaa, mitkä muut ammattiryhmät ovat sellaisia, että minulla on aivan täysin väärä käsitys tehtäväkuvasta, koulutustaustasta ja osaamisvaatimuksista. Huh. Hikeä puskee. Eikä se nyt johdu helteestä.

Vähättelyä ja mitätöintiä

Kolmenkymmenen kieppeillä oleva toimittaja Simo Natunen pohtii tänään sanomalehti Karjalaisen kolumnissaan syitä siihen, miksi hoitotyö ei kiinnosta nuoria. Hän toteaa aivan oikein, että syitä on monia: huono palkka, huonot työolot, ilkeät potilaat.

Ilkeät potilaat / asiakkaat voivat tehdä oman osansa. Asianmukainen käyttäytyminen ja työntekijöiden kunnioittaminen ovat jo riittävä toimi.

Huono palkka ja huonot työolot ovat asia, jonka työnantaja pystyy korjaamaan. Valitettavasti halua ei taida olla, ei ainakaan Siun sotella.

Niin hoitotyön ammattilaiset kuin sosiaalipalvelujen työntekijät on esittäneet toistuvasti Siun sotelle huolensa lähes kestämättömästä tilanteesta. Työnantaja ei halua kuulla tosiasioita, vaan mieluummin vähättelee ja mitätöi työntekijöiden kokemukset. Työntekijät halutaan hiljentää.

Julkisuudessa vähättelyyn ja mitätöintiin on syyllistynyt erityisesti toimitusjohtaja Ilkka Pirskanen. Hänestä, jos kaikki 7000 työntekijää ei kirjoita yleisönosastoilla tai anna haastatteluja alueradioon, kyse on yksittäisistä tapauksista.

Ilkka ummistaa tahallaan silmänsä siltä, että kaikki eivät yksinkertaisesti uskalla kertoa ongelmista. Eivät aina edes omassa työyksikössään.

Siun sote on ainoa iso sote-alan työnantaja maakunnassa. Työmahdollisuudet loppuvat nopeasti, kun katkeroitunut esimies- ja johtajalauma ottaa työntekijän hampaisiinsa.

Ilkka haluaa kieltää organisaation ongelmat. Puutteet johtamisessa. Natunen siteeraa oivallisesti Väinö Linnaa: "Mees valittaan nälkääs, niin eteesi lyödään semmoinen rätinki, että sulla ei voi olla nälkä".

Joensuu pyrkii vetovoimaiseksi – millä keinoin?

Useat viranhaltijat ja luottamushenkilöt ovat korostaneet Joensuun vetovoimaisuuden merkitystä kaupungin kehittymiselle. Viimeisimpiä asian esille tuojia oli vs. kaavoituspäällikkö Juha Pasma Yle Joensuun haastattelussa (4.5.).

Vetovoimaisuutta tarvitaan. Siitä ei ole kahta sanaa sanottavana. Keinot ovat vain kovin kyseenalaiset.

Nyt kaupungin suunnitelmissa on tuhota Pataluodon puisto, joka on luontoarvoiltaan merkittävä, monimuotoinen alue. Vanha männikkö ja rikas luontolajisto ovat uhanalaisia, jos kaupunki toteuttaa suunnitelmansa.

Pasma perusteli tätä hävittämistä Joensuun vetovoimaisuuden lisäämisellä. Puiston tilalle on tarkoituksena rakentaa kerros- ja omakotitaloja, jotka on tarkoitettu ”erityisammattilaisille kuten lääkäreille, sairaanhoitajille tai ammattitaitoisille, kokeneille kaavoittajille”.

Hämmästelen kovin Joensuun kaupungin pyrkimyksiä pirstoa erityisesti joki- ja järviranta-alueita kaavoittamalla ne asumiseen, vain pienen ryhmän käyttöön. Vanha esimerkki on Aavaranta, jonne kaavoitettiin asuinalue ”avainhenkilöille” eli varakkaille.

Aivan äskettäin käytiin laajaa keskustelua Hasanniemestä. Lopputulos oli sekä hyvä että huono. Kaupungin keskustassa Kanavarannan maisema tuhottiin.

Vaikuttaa siltä, että Joensuuhun halutaan uusia asukkaita meidän, jo täällä asuvien viihtyvyyden kustannuksella. Eikö meillä todellakaan ole oikeutta päästä nauttimaan luontoympäristöstä lähellämme?

Missä ajassa kaupungin viranhaltijat ja päättäjät oikein elävät? Ihmiset arvostavat yhä enemmän ja enemmän luontoa, jota kaupungissa pyritään hävittämään mahdollisimman paljon.

 

Korkattu on

Korkattu on. Nimittäin uusi keittiönpöytä ja tuolit. Sain ne eilen torstaina alkuiltapäivästä. Ja heti kun ne olivat paikoillaan, laitoin kahvin tippumaan. Kaksi mukillista. Kahvin kanssa söin pari voileipää, joiden päällä oli graavilohta.

Kuten yleenssä käy, kun odottaa jotakin kovin (toimitusaika venyi yli kahteen kuukauteen - koronan vuoksi), niin jotakin tapahtuu. Niin nytkin.

Innoissani päätin olla auttavainen. Raijasin ensin vanhat kuusi tuolia ja pöydän jatkolevyn ulos. Sitten oli itse pöydän vuoro. Paksu, mäntyinen, pyöreänä 90 senttiä halkaisijaltaan.

Kannoin sitä sentti sentiltä "kainalossani". Alas rappusia en aikonutkaan viedä. Kunhan saan ulkokuistin ylimmälle tasanteelle siten, ettei se estä uusien sisään kantamista.

Kaikki sujui hyvin. Aluksi. Ennen tätä operaatiotani oli satanut jonkin aikaa rankasti. Niinpä ulkokuistin lattialaudat olivat märät, koska katosta ei ole.

Juuri, kun olin saamassa pöytälevyn sopivasti kyljelleen, se luisti. Ja kuinka ollakaan. Se jysähti täydellä painollaan oikean jalkani varpaille - vain ukkovarvas säästyi.

Varpaani ovat ehjät. Tunto on tallella, ja varpaat liikkuvat, kun liikutan. Ovat saaneet kauniin sinimustan värin koristuksekseen. Vähän kipeät.

Kaiken tämän ikävän korvasi uuden pöydän korkkaus. Kahvi maistui miljoona kertaa paremmalta kuin vanhan, lähes 30 vuotta vanhan pöytäni ääressä.