Kolmas hyökkäys

Rakkaat lukijani!

Pahoittelen taukoa kirjoituksissani. Syynä on kolmas hyökkäys, jonka kohteeksi jouduin parisen viikkoa sitten. Kaksi ensimmäistähän olivat grillin ja kuramaton minuun, täysin viattomaan ihmiseen, kohdistamat iskut. Näistä hyökkäyksistä voit lukea aiemmista blogikirjoituksistani.

Mutta asiaan!

Syksyinen vuosilomani lähestyi. Olo oli ollut hieman omituinen. Epäilys hiipi mieleeni. Ei kai taas?!

Kävin työparini kanssa kotikäynnillä perheessä, jossa olivat flunssassa. Päivä oli syyskuun loppupuolen perjantai. Ensin aioin perääntyä flunssasta kuultuani, mutta rohkea rokan syö, uhkarohkea - mitä?

Lukijoilleni varoitus tässä vaiheessa. Saattaa vaikuttaa, että tässä on kyse sairauskertomuksesta, mutta kaikkea vielä. Sairaushyökkäys on vain sivujuonne varsinaisille asioille. :)

Jo viikonloppuna taudin hyökkäys oli päässyt vauhtiin. Ei ollut mitään tehtävissä. Nenä vuoti kirkasta nestettä ja keuhkoista nousi kirkasta limaa.

Menin maanantaina töihin, tunnollinen työntekijä kun olen. Vain kolme päivää lomaan. Kyllä sitä jaksaa.

Olo tosin paheni, paheni, paheni. Astmaatikkona hirvitti, kun keuhkot eivät enää vetäneet kunnolla. Kaikille tiedoksi, en tupakoi, ja muutenkin elämäntapani ovat terveelliset. Siis ovathan?!

Loma alkoi, ja taudin hyökkäys jatkui. Seuraavalla viikolla en enää kestänyt. Menin ensin terveysasemalle hoitajan pakeille, joka passitti lääkärille.

Diagnoosi, ei flunssaa, astman pahentuminen. Kirkas lima paljasti minut ja yritykseni vierittää vika perheelle, jonka luokse tein kotikäynnin työparini kanssa. Karseinta tässä oli se, että hyökkäys ei tullut ulkoapäin vaan oman kehoni sisältä. Oma kehoni ryhtyi vihollisekseni! En ole ovelampaan törmännyt.

Lääkärin määräys: muutosta lääkitykseen, loppuviikko sairauslomalle. Kerrankin osasin olla hiljaa enkä vastustanut. Pikemminkin pyysin sairauslomaa. Sitä ei ole muistaakseni koskaan ennen tapahtunut, siis, että olisin pyytänyt sairauslomaa.

Olen sairastanut astmaa kymmenisen vuotta. Yhden kerran olen joutunut sairaalaan, kun en tilaani ymmärtänyt. Outoa minulle oli silloin vain se, että haaveilin pääseväni makaamaan, lepämään, ja joku hoitaa minua, tuo ruokaa, antaa nukkua. Lääkärin mukaan elämäni loppu oli silloin lähellä. Jos olisin odottanut yön yli, en kiusaisi teitä näillä joutavilla höpinöilläni.

Mitä opin siitä? (Paavo) Väyrysiä ei kannata tehdä! Yön yli ei kannata odottaa. Muutoin voi päästä hengestään. Carpe diem, vai miten sen menee. Elä tässä hetkessä, myös terveyttäsi vaaliessasi.

Aivan pakko kertoa pari asiaa tuohon läheltä piti -tilanteeseen liittyen. Terveysaseman lääkäri antoi minulle kolme vaihtoehtoa mennä sairaalaan päivystyspolikinikalle: ambulanssilla (paras), taksilla (toiseksi paras - kuskina riippumaton henkilö), joku tuttava tai sukulainen vie (huonoin). Valitsin viimeisimmän.

Olin ovela. Itse asiassa ajoin itse autolla sairaalaan - olenhan itseni paras tuttava ja läheisin sukulainen. Päivystyspoliklinikalla minulla oli jo kanyylit käsivarsissa ja osoitus osastolle, kun kerroin, että tulen pian. Pitää käydä "avustajani" kanssa kotona huolehtimassa koirat hoitolaan. "Avustajani" olin minä itse.

Ajelin reilut 30 kilometriä - itsestäni ja muista piittaamatta. Soitin noin kymmenen kilometrin päässä asuvalle tuttavalleni / naapurilleni Juhanille. Hän Anneli-vaimoineen tuli kotiini, josta lähdimme autollani kohti Kiteetä, koirahoitolaan. Siinä vaiheessa naapurini vaimo ajoi autoani, minä yritin olla hengissä takapenkillä.

Kun saimme koirat Kiteelle, rakkaat kaukaiset naapurini veivät minut sairaalaan, ajoivat autoni pihaani ja jatkoivat omalla autollaan kotiinsa.

Olin ovela - ja enemmän kuin tyhmä, typerys, hölmö. Kukaan järkevä ei toimi kuten minä toimin.

Kun olet jaksanut lukea tänne asti, lue loppuun. Ei edelleenkään ole kyse sairauskertomuksesta. Nyt tulee kehuja, joita Partsu harvoin antaa.

Käydessäni tällä viikolla oman pitäjäni terveysasemalla hoitajan ja lääkärin vastaanotoilla, olin häkeltynyt, ihmeissäni, iloissani. Miten tämä nyt näin meni?

Aamuvastaanotolla lokakuun ensimmäisenä sairaanhoitaja Kaisa (harmi, etten tiedä sukunimeä) selvitti asiani perinjuurin. Kummallista. Ollessani lääkäri Antti Turusen vastaanotolla, hämmenykseni kasvoi. Lääkäri, joka tietää, miksi olen vastaanotolla. Lääkäri, joka on miettinyt asioita ennen tapaamistamme. Lääkäri, joka kuuntelee minua. Lääkäri, joka ohjaa ja neuvoo asiallisesti ja asiantuntevasti, niin, että potilas ymmärtää, mitä sanotaan.

Ei minun pitäisi olla ihmeissäni. Tältä terveysasemalta, jonka asiakkaana olen ollut parikymmentä vuotta, olen aina saanut hyvää palvelua ja hoitoa - paria lääkäriä lukuun ottamatta. Toisesta lääkäritapaamisesta kirjoitin yleisöosastokirjoituksen Läskit aiheuttavat yskää maaliskuussa 2003. Koska se on minulla vielä tallessa, julkaisenpa sen seuraavaksi vielä tässä blogissani. Silloin astma oli vielä kaukana!

Kiitos Kaisa ja Antti! Teidän ansiostanne kolmas hyökkäys jäi torsoksi. Partsu on terve ja porskuttaa eteenpäin!