Minulla on 11-vuotias kultainennoutaja. Valkoinen uros. Kun sen viimeinen kaveri meidän omasta laumasta, tumma narttu, kuoli reilu kaksi vuotta sitten, niin se muuttui.
Ensimmäisen kesän 2018 ainoana koirana ollessaan tämä kultainen urokseni etsi vanhaa tuttuaan pitkin pihamaata, uikutti, haukahteli. Halusi koko ajan hellyyttä. Tämän vuoden kesänä se oli jo unohtanut, ehkä.
Mutta. Jo viime talvena tämän herran käyttäytyminen muuttui kerrassaan. Piti oikein houkutella, että sai sen ulos vesi- ja räntäsateella. Jos oli kuivaa pakkassäätä tai satoi "oikeaa" lunta, ongelmia ei ollut.
Avuksi olivat "turvavaljaat". Aivan tavalliset koiran valjaat. Mutta ne auttoivat vain, kun suuntana oli takapiha. Tuttu ja turvallinen aidattu piha pienine metsiköineen, koiralaavuineen ja isoine kivineen. Lenkille lähtöä kotipihan ulkopuolelle oli turha suunnitella.
Tämä alkutalvi, tai loppusyksy, miten kukin tätä aikaa haluaa kutsua, on osoittautunut haasteelliseksi, tai suoraan sanottuna kauheaksi. Jos ovea aukaistessa ulkona on tipahtanut yksikin sadepisara, niin tassut jarruttavat. Yli kolmekymmentä kiloa painavaa koiraan en jaksa nostaa ulos.
Se panhehinen, riiviö, ei kuitenkaan voi olla yön jälkeen kokonaista päivää sisällä ilman tarpeiden tekemistä. Mikä siis neuvoksi?
Pahimmillaan olen seisonut takapihalla (aamulla ei lenkille jouduta) sisätossuissa ja yöpaidassa, kädessä jotakin herkkua, jolla saisi herran ja hildalgon houkuteltua ulos. Kun olen kimittänyt varttitunnin korkealla äänellä, että tule, tule, tule, se arvokkaasti vilkaisten on astunut ulos, napannut herkkupalan kädestäni ja. Onneksi jatkanut matkaa ulos eikä kääntynyt sisälle.
Olisittepa rakkaat lukijat nähneet, miten nopeasti minä osaan livahtaa sisälle, jotta ennätän käydä edes suihkussa ennen töihin lähtemistä! ;)
Ehkä me saamme mentyä tämänkin talven yli ihan kunnialla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti