Kerroin tänään eräälle ystävälleni viimeaikaisista kommelluksistani, jopa vaaroista, joita olen autoillessani kokenut. Siitä sain idean. Aloitan ensimmäisen Partsun porinoiden kirjoitussarjan - Partsun seikkailuja autoilla.
Ajokortti minulla on ollut yli 40 vuotta, josta olen muistaakseni jo maininnutkin. Omaa autoa en ole omistanut yhtä kauan.
Hieman yli parikymppisenä tytönhuitukkana kävin opettamassa kansalaisopistossa reilun 30 ja reilun 50 kilometrin päässä kotoani. Samana iltana. Alkuajat kuljin, ympäristöystävällisesti, junalla. Kun päivät olivat pitkiä, kun junia ei (silloinkaan) kulkenut kovin usein, viittasin kintaalla ympäristöystävällisyydelleni. Vaihdoin toiseen äärilaitaan.
Lainasin isältäni itäauton, Mossea hieman paremman Eliten. Olihan se tuttu auto jo entuudestaan. Isäni opetti minut sillä ajamaan, ja ajoin myös inssiajon sillä. Pääsin läpi, vaikka autossa ykkösvaihde ei mennyt päälle. Ajokokeen hyväksynyt inssi totesi vain, etteivät nämä itäautot oikein naisille sovi. Ja vain siksi, että piti lähteä liikkeelle kakkosella! Ei se tämän naisen vika ollut!!!
Kerran taas lähdin ajamaan opetustyötäni tekemään. Keli oli kamala. Lunta pyrytti sakeasti. Eteensä ei juuri nähnyt. Kokemattoman ajajan varmuudella kuitenkin lähdin rohkeasti liikkeelle.
Maa oli kauttaaltaan valkoisenaan. Tietä ei erottanut pientareesta. Silloin ei ollut näitä autojen valokeilassa loistavia merkkiviittoja, joiden mukaan nykyään pystyy ainakin suunnilleen suunnistamaan sinne, missä tie menee.
Kansalaisopiston kahden yksikön välinen matka oli parikymmentä kilometriä. Jo ensimmäiseen yksikköön, 30 kilometrin päähän kodistani päästyäni mietin, uskallanko jatkaa matkaa. No, tottakai uskallan. Kokemattomuus lisää uskoa itseensä. Valitettavasti, kuten presidentti Martti Ahtisaari sanoisi.
Nuo 20 kilometriä olivat ainakin siihenastisen elämäni karmeimmat tiellä liikkuessani. Toiseen yksikköön päästyäni en ymmärtänyt, miten sinne oikein pääsin. Lunta, lunta, lunta, kaikkialla lunta vain. Siis jotenkin samoin kuin Danny jossain laulussaan laulaa.
Ensimmäinen yllätys kotimatkalla tuli heti, kun astuin ulos kansalaisopiston tiloista. Lumisateesta ei ollut tietoakaan. Mieleeni hiipi epäilys, että olin ajanut nukkuen ja nähnyt unta. Tunne voimistui, kun lähdin liikkeelle. Tiet oli aurattu erinomaiseen kuntoon.
Teiden hyvästä kunnosta huolimatta jännitti. Olinhan vielä kokematon autoilija. Jos huonolla kielillä paahdoin rohkeasti eteenpäin, niin hyvin auratuilla teillä ajamiseni takkusi, oli nykivää.
Kun minun sitten piti päästä kääntymään pienemmältä tieltä yhdelle maakuntamme valtateistä, niin Elite sanoi yhteistyösopimuksemme irti. Se sammui. Ei ihan keskelle risteystä, mutta melkein.
Siinä minä avuttomana istuin ja, rehellisesti sanoen, sadattelin. Yritin viittoilla muille, että tulkaa auttamaan.
Nyt hyvät mieslukijani, teidän sukupuolellenne satelee moitteita enemmän kuin paljon. Kaikki miehet kiersivät autoni, anteeksi isäni auton, siinä risteysalueella (kyse on niin sanotusta T-risteyksestä, ja minä tulin kolmion takaa) ja jatkoivat iloisina ja onnellisina matkaansa, kuka oikealle, kuka vasemmalle.
Onneksi paikalle osui kaksi ihanaa nuorta naista, He ajoivat autonsa syrjään ja työnsivät Eliten ja minut pääväylän ylitse niin, että Eliten nokka osoitti kohti maakuntamme pääkaupunkia. Siis sinne, minne olinkin menossa.
Siihen aikaan ei ollut matkapuhelimia, eikä kaikilla ollut edes lankapuhelinta. Ei ollut minun vanhemmillanikaan. Suuntasin askeleeni kohti valtaväylän toisella puolella olevaa bensa-asemaa. Sieltä sain soittaa yhdelle sisaristani. Hänen miehensä lähti liikkeelle, haki isäni, ja he saapuivatkin sitten (lopulta) paikalle. En paleltunut Elitessä, säilyin hengissä.
Isäni nousi ripeästi Eliten kuskin paikalle. Minä seisoskelin siinä linja-autopysäkillä auton ulkopuolella, kun en ollut varma, mitä tapahtuu. Lähdemmekö me kenties kaikki silloisen lankoni kyydissä kaupunkiin.
Isäni oli jättänyt auton oven auki. Hän starttasi sanoen samalla: "Kommuistisen puolueen nimissä eteenpäin!" Ja Elite totteli - kunnon kommunistia.
Lankoni näki, että Elite käynnistyi. Hän lähti välittömästi ajamaan kaupunkiin. Isäni vetäisi Eliten kujettajan puoleisen oven kiinni ja lähti ajamaan kaupunkiin.
Minä jäin seisomaan pysäkille kuin nalle kalliolle. Huidoin käsiäni mielettömästi. Isä, isä, älä jätä. Onneksi takaapäin tullut auto, siis sen kuljettaja, väläytti isälle valoja. Isä tajusi, että tytär oli jäänyt kyydistä.
Kun pääsin Eliteen sisälle, ihmettelin, miten se minulle nyt näin teki. Isä selitti, että nykivä ajoni oli kastellut tulpat. Olisin saanut Eliten käyntiin ilman Kommunistista puoluettakin, jos olisin odottanut vähän aikaa.
Nyt voin vain todeta. Kauan eläköön matkapuhelimet niin kauan kuin niissä riittää virtaa ja niille kenttää!
PS.
Jottei jää epäselvyyttä, korvasin isälleni Eliten käytöstä. Ostin ainakin bensat. Vuokraa en tietääkseni maksanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti