Vanhenemisesta ja kuolemasta

Kun me synnymme, vanheneminen alkaa välittömästi. Sekunti sekunnilta, minuutti minuutilta, tunti tunnilta me vanhenemme. Se on väistämätön tosiasia.

Vanhenemista ja kuolemaa ei onneksi ajattele (ainakaan kovin aktiivisesti) ihan pienenä. Tosin on lapsia ja nuoria sekä aikuisia, jotka pohtivat sitä usein. Jos kuolema on kohdannut perheen, niin se on mukana elämässä aina.

Joillekin vanheneminen on tuskallinen asia. Se voi olla tuskallinen ihan fyysisten kipujen vuoksi. Se voi olla tuskallinen myös siksi, että ei halua vanheta.

Minulle vanheneminen on ollut (ainakin tähän asti) riemullinen juttu. En mieti enää, mitä muut minusta ajattelevat. Se on heidän ogelmansa, ei minun.

Riemullista on se, että on vapaa lapsuuden, nuoruuden ja varhaisakuisuuden kahleista. Olin ujo hyvin pitkälle aikuisuuteen. Silloin piti (omasta mielestäni) valita sanat ja käyttäytyminen aina oikein.

Kun joku poika tai aikuisuudessa mies kiinnosti, ei voinut osoittaa sitä suoraan. Piti vain toivoa, että tämä huomaa, miten fiksu ja filmaattinen, hyväkäytöksinen ja älykäs olen. Nyt ei tarvitse. Kun kiinnostaa, niin suoraan asiaan. "Moi. Minä olen Partsu. Jos sinulla ei ole av(i)ovaimoa, tyttö- tai naisystävää etkä pidä miehiä kiinnostavimpana kuin naisia, niin voidaanko tutustua. Olen yli kuusikymppinen vanheneva nainen."

Toinen voi valita. Voi vastata, että tutustutaan tai että ei tutustuta. That's it! Tämä tästä! Detta om detta!

Vaikka vanheneminen tuo tullessaan vaivoja, niin se mahdollistaa vastuuttomuuden. Töppäsin, mutta ei se mitään! Vika ei ole minun vaan vanhenemisen.

Eivät ne vanhenemisen tuomat vaivat pelkästään vahinkoa tuo. Kun muutaman kerran kaatuilee ja heittäytyy jos jonkinmoisiin tilanteisiin, taistelee grillien ja mattojen kanssa, niin johan kanssaihmiset ymmärtävät. Tuo ihminen tarvitsee apua.

Kun työpaikan pihassa näyttää liukkaalta, kukaan ei usko minun pystyvän kävelemään pariakymmentä metriä. Ajavat auton oven eteen, jotta tämä leidi pääsee kaatuilematta kyytiin. Kun pitää siirtyä vaikkapa koulutuksen jälkeen sairaalan auditoriosta parkkihalliin, niin avuton pyyntö kaverille, saanko ottaa käsikynkästä, tuo välittömästi avun. Saavathan kävelysauvat välillä levätä tämän vanhenevan ihmisen painosta.

Vakavasti puhuen. Kiitos! Olette ihania, kun jaksatte huolehtia. Pitää vielä kouluttaa koko työyhteisö siltä varalta, että kaikki eivät ymmärrä tarpeitani. Ja niin tietysti. Kaikki ystävät ja sukulaiset!

Vanheneminen hidastaa väkisinkin, ainakin liikkumista. Sekin on hyväksi. Ei tarvitse kiirehtiä, juosta joka paikkaan. Saa sanoa, että hitaasti hyvää tulee.

Ja entäpä lapsenmielisyys! Sitä saa viljellä mielin määrin. Jos olisin pari-kolmekymppinen, kaikki katsoisivat, mikä kaheli. Nyt kaikki ymmärtävät, että sehän on vanhenemassa, jos ei vielä ihan vanha. Eivät välttämättä hoksaa, että muuhun en enää pysty.

On vanheneminen tuonut minulle suruakin, ihan oikeasti ja vakavasti. Olen joutunut luopumaan monista itselleni rakkaista asioista. Mainitsen niistä liikuntaan liittyvät, koska liikunta on välttämätöntä. Uiminen ja pyöräily ovat olleet minulle tärkeitä pienestä pitäen, vaikkakin opin ajamaan pyörällä vasta kahdeksanvuotiaana. Nyt vasemman jalkani polvi ei taivu pyöräilyyn. Kai se uiminenkin tuli vasta silloin kahdeksanvuotiaana oikeasti kuvaan mukaan. Vasen jalkani tosin ei ole koskaan totellut uidessa. Kun sammakkoa uidessani, lienee oikealta nimeltään rintauinti, yritin saada käteni ja jalkani toimimaan yhdessä, niin vasen jalkani ei totellut. Se vain jotenkin räpiköi vedessä. Jalkani saa anteeksi.

Ja kuolema. Se on väistämätön asia. Jokainen varmaan toivoo, ettei se tule liian aikaisin. Mutta milloin ei ole liian aikaisin?

Tämä asia lienee jokaiselle henkilökohtainen asia. Minulle hyvä kuolinajankohta on, kun olen saanut elää riitävän pitkään riittävän hyvän elämän. Riittävän hyvän elämän kriteerit ovat toteutuneet, ainakin osittain. Riittävän pitkä elämä ei. Haluan elää vielä pitkään hyvää elämää.

Kaikista vaivoista ja ängstien aiheista huolimatta olen onnellinen. On kiva elää elämää. Hitaammin kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Viisaammin (?) kuin silloin. Ymmärtäen asioita laajemmin. Nauttien ihan pienistä asioista.

Silti kuolema odottaa minuakin. En pelkää sitä. Mieluumminkin leikin sen kanssa ilkikurista leikkiä, jota se ymmärtää hyvin. Se tietää, että tuo akka ei ole vielä valmis. Se tietää, että voisi ihan hyvin lopettaa elämäni, mutta ei halua, ei uskalla. Pahanilkinen akka saattaa ennen kuolemaansa kirjoittaa jotain sellaista, mitä kuolema ei halua lukea. Tai haluaa, jotta voi ymmärtää meitä eläviä.

Ymmärrän erittäin hyvin, että en voi vaikuttaa kuolemishetkeeni muutoin kuin tekemällä itsemurhan. Sitä en halua! Tämä tarkoittaa, että elämän loppu voi tulla milloin hyvänsä ilman ennakkotietoa. En kuitenkaan mieti sitä. Se on turhaa. Elämää pitää elää niin kauan kuin sitä on.

Olen silti tehnyt testamenttini, myös hautajaisteni osalta. Olen esittänyt toiveen, että kuoltuani läheiseni menevät vaikka ravintolaan syömään yhdessä ja nauttimaan elämästä. Minulle kuolemani on saattanut olla helpotus. Sitä ei kannata surra.

Hoitotestamentissani olen esittänyt toiveen, että minut polttohaudataan. Sitä vielä tarkistan. Polttohautaus on ihan hyvä. Selvitän yliopistollisesta sairaalasta, tarvitaanko siellä ruumiita tutkimustarkoitukseen. Jos tarvitaan, lahjoitan itseni.

Rakkaat lukijani, toivon, ettette kauhistuneet. Halusin kirjoittaa tämän tekstin, koska minusta vanheneminen ja kuolema ansaitsevat enemmän keskustelua. Tämänpäiväisessä sanomalehti Karjalaisessa Saija Kauhasen laaja artikkeli toi ne molemmat hyvin esiin.

Ja muistattehan? Aion olla kiusananne niin kauan kuin suinkin! :)