Uskokoon ken haluaa, mutta olen minäkin urheillut. Siis jos urheilun määritelmään kuuluu, että on kilpaillut liikuntasuorituksessa.
Omasta urheilemisestani on jo viitisenkymmentä vuotta. Minä hiihdin, perinteisellä tyylillä. Aloittelin joskus alle kouluikäisenä kotini lähellä olevalla pellolla. Tasaista oli hyvä olla jo silloinkin.
Naapurissa asui poika, johon olin ihastunut, ihan vähän. Olin silloin viisivuotias. Tämän pojan kanssa sitten hiihtelimme hiljakseen kuin konsanaan suomalaisessa romanttisessa elokuvassa. Paitsi kaikki oli ihan viatonta, kaukana siitä sellaisesta. Emme tainneet kumpikaan edes tietää, mitä "se sellainen" on. Eihän meillä kummankaan kotona ollut edes televisiota, josta olisimme vaikutteita saaneet.
Kun vähän vartuin, niin pääsin kilpailemaan hiihdon piirimestaruuskilpailuihin. En mihinkään sellaisiin "oikeisiin". Vanhempieni poliittinen suuntautuminen ohjasi minua. Olin kunnon pioneeri punainen liina kaulassani.
Voitin piirimestaruuskilpailut! Kilpailijoita oli enemmän kuin minä ja yksi. Kyse oli oikeasta voitosta.
Voittoni ansiosta pääsin SM-kisoihin Kajaaniin. Oli muuten noin kymmenvuotiaalle pikkutytölle jännittävä reissu. Matkalla oikeassa kisabussissa, jengi rentona. Ja minä ujona tyttönä hiljaa lähes koko matkan.
Miten Kajaanissa sitten kävikään. Tulin toiseksi. Toiseksi SM-hiihtokisoissa! Pikkupioneerien hiihtokisoissa.Sarjassani kilpailijoita oli tasan kaksi.
Siihenpä oma urheilijan urani päättyi pakollisen koulu-urheilun ulkopuolella. Vanhempana koulussa olin kauhuissani, kun piti suorittaa, kilpailla. Lukioaikainen liikunnanopettajani nolasi minut satamiljoonaa kertaa. Pakotti esimerkiksi luistelemaan kentän ympäri kädestäni pidellen, itse kävellen. Ei jumankauta! Inhosin luistelua, pelkäsin sitä, en pystynyt siihen.
Ja kaikkein pahinta: silloinen ihastukseni kohde, nii-iin ihana poika meidän luokalta oli samaan aikaan kentällä pelaamassa jääkiekkoa luokkatovereidensa kanssa. Mikä häpeä! Tosin ei hän minua koskaan huomannut.
Luistelussa en päässyt koskaan urheilijauralle. En muissakaan lajeissa lyhyttä hiihtäjän uraa lukuun ottamatta. Mutta, jotta pääsisi kilpailemaan urheilussa, pitäisi ilmeisesti olla kiinnostunut kilpailemisesta, tai edes urheilusta. Minä en ollut, enkä ole vieläkään. :) Nyt naurattaa! Takana loistava tulevaisuus - etenkin luistelijan!
Onneksi kuitenkin liikkuminen ja liikunta ovat edelleen elämässäni mukana, aina jaksamisen (ja joskus viitsimisen) mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti