Kävin äsken kävelemässä. Mukavassa pakkassäässä, tuulen sivellessä poskipäitäni, oli hyvä pohdiskella, liikunko nyt vai harrastanko peräti liikuntaa.
Jalkani liikkuivat vuorotahtiin. Samoin käteni, jotka mukailivat jalkojeni liikettä. Kävelysauvat antoivat tahtia pureutuessaan lumiseen maahan.
Matkaa kertyi parisen kilometriä. Pidemmälle en rohjennut mennä, kun olin ensimmäistä kertaa vuosiin sellaisella suunnalla, ettei ollut mahdollisuutta istahtaa. Pelkäsin toisen, sen hankalamman jalkani alkavan puutua hermopinteen vuoksi. Ja olinhan vasta äskettäin saanut astmani tasapainoon.
Ainakin liikuin. Sitä ei voi kieltää liikunnan ja urheilun ylijumalakaan!
Harrastin myös liikuntaa. Se on saletti! Matkaa kertyi sen verran, että jo sillä perusteella voitaneen todeta, että liikkumiseni oli samalla liikuntaa.
Muistelen, että vähimmäiseksi liikunta-ajaksi on suositeltu kymmentä minuuttia. Volaa! Tämä aika ylittyi reppaasti. Liikkumisen lisäksi harrastin liikuntaa.
Mutta. Väliäkö sillä on, minkä määritelmän mukaan liikkuu? Kunhan liikkuu edes vähän. Jokainen meistä kuitenkin tunnustaa, että elääkseen (pitkään) pitää liikkua. Moralisointi ja syyllistäminen ovat aivan turhaa.
Epilogi tämänpäiväiseen:
Nautin tämän päivän ulkoilusta. Pitkästä, pitkästä aikaa ulkoilin ilman, että se oli velvollisuus. Jo aamupäivällä vartaloni nytkähteli siihen malliin, että jotain pitää tehdä. Keskittyminen päivän lehtiin oli hankalaa. Silmät harhailivat ja katselivat ulos ikkunan taa. Ajatukset eivät pysyneet kasassa. Aivan sama, mitä maailmalla on tapahtunut. Pitää päästä ulos!
Tämä sisäinen pakko on tuttu tunne, joka on ollut piilossa. Huomasin, miten olen sitä kaivannut. Suorastaan rakastan sitä! Se tunne kertoo, että en ole pystyyn kuollut.
Jalkani ei muuten puutunut. Astmani ei pahentunut. Ulkoilun jälkeen pef-arvot olivat huikean hyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti