Rakas, raivostuttava, reipas riesa

Rakas, raivostuttava, reipas riesa. Näillä sanoilla voin hyvin kuvailla Jäbää.

Kun se tuli kotiin, opetin heti alusta alkaen sen olemaan sylissäni. Silittelin, kutsuin nimeltä. Näin se oppi nopeasti luottamaan minuun ja tuntemaan nimensä.

Silloin se painoi vajaat viisi kiloa. Nyt pari kertaa painavampana, ehkä jo enemmänkin, alkaa olla haastavaa pitää sitä sylissä. Se kuitenkin haluaa syliin ja osoittaa sen. Ei auta muu kuin istua keittiön tuolille ja nostaa se. Tuossa se rinnan päällä makoilee, etutassut olkapäätä vasten. Välillä nuolaisee leuasta, välillä seurailee liikennettä tiellä, jonne näkyy naapurin talon ja puiden välistä.

Sitten, kun sille riittää, se hamuilee sormia ja korvanlehtiä. Jos vaikka vähän puraisisi pienillä terävillä hampailla.

Päästyään lattialle se hyökkäilee minua kohti ja yrittää löytää parhaita paloja niin minusta kuin vaatteistani. Useimmiten se loppuu, kun käännän selkäni enkä kiinnitä Jäbään mitään huomiota. Joskus siirryn hetkeksi toiseen huoneeseen.

Se on oppinut hyvin myös käsimerkkejä. Ei tarvitse sanoa koko ajan ei. Selkeä seis-merkki saa sen rauhoittumaan, vaikkei aina. Rauhoittumisen palkitsen puruluulla, jotta ikenet eivät niin kovin kutiaisi. Jäbä antaa hieroa ikeniään, mistä myös on hyötyä.

Ja mikä tahansa aktiivinen tekeminen auttaa, ettei se hyökkäile. Väsymys tulee varmasti. Ja teen melkein mitä tahansa, jotta en saisi lisää mustelmia ja pieniä hampaiden jälkiä ihooni.

Jos olisin ensimmäistä kertaa "pappia kyydissä", niin saattaisin miettiä, mikä on Jäbällä vikana, pitääkö siitä luopua. Ei tarvitse. Rauhoittuu kyllä.

Reipas pentu se myös on. Rohkea. Kävelyllä ollessamme se on innokas tutustumaan ihmisiin ja koiriin. Autot ovat kiinnostavia, mutta eivät pelottavia. Eikä niitä tarvitse haukkua.

Välillä Jäbä on turhankin rohkea, suorastaan uhkarohkea. Uuniin tulta sytyttäessäni pentua pitää vahtia tarkkaan. Pyrkimyksenä on selvästikin tutustua uuniin ja tuleen hyvin, hyvin läheltä.

Kyllä Jäbä osaa haukkua. Kun se huomaa, että ruokakuppi on kädessäni, se komentaa ja kovasti. Samoin puruluita antaessani. Haukku on vaativaa. Selän kääntäminen ja toiminnan keskeyttäminen lopettavat haukkumisen. Haukunnan päätyttyä annan seis-käsimerkin, jolloin se istuu hiljaa ja odottaa siihen saakka, kunnes panen ruokakupin lattialle ja annan luvan syödä.

Vaikka riesaksi sitä tässä kutsunkin, niin se on ennen kaikkea rakas.