Tänään aamulla käytiin emännän kanssa hakemassa päivän lehdet kävellen. Ei tuo matka kovin kummoinen ole, mutta minä olen vielä pieni. Emäntä ymmärtää, että minua ei saa lenkittää vielä oikeasti.
Me kävelimme hiljakseen. Minä nuuskin paikkoja. Ei meitä koiria turhaan kutsuta nuuskuttelijoiksi. Emännän lehdet kastuivat hieman, kun se ei ymmärtänyt ottaa kassia mukaan.
Takaisin päin tullessamme minulle tuli kiire kotiin. Olin jo hieman väsynyt.
Myöhemmin päivällä emäntä ajatteli, että lähdemme toisen kerran kävelylle. Välissä oltiin käyty takapihalla. Siellä on kivaa, kun saan juoksennella vapaasti. Tarkoituksena oli vielä käydä autolla lähikaupassa, jotta en unohtaisi, miten autossa matkustetaan.
Minua kehtuutti. Piti taas ottaa talutin kaulaan. Keksin hyvän jutun. En suostunut menemään ovesta ulos. Emäntä houkutteli ja houkutteli. Minä vain istuin sisäkuistilla ja katselin ulos.
Lopulta emäntä uskoi, että en halua nyt ulos. Hän oli kiltti, kun antoi minun jäädä kotiin.
Pakko sanoa, että ähäkutti. Se ei tiennyt, mikä minulla oli mielessä. Halusin tutustua kotiin ihan itsekseni.
Nautin yksinolostani. Minulla ei ollut mitään hätää. Leikin Lupalla (lelukoira) ja Lutulla (pehmonalle). Tönin minä vähän palloakin, mutta sitten se hävisi. Olkoon, emäntä saa etsiä.
Vähän harmitti, kun emäntä onnistui tulemaan sisälle ilman, että kuulin sen. Ennätin aloittaa vinkumisen vasta, kun se tervehti minua. Olisiko niin, että se tajusi, ettei minulla ollut laisinkaan tylsää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti