Olen odottanut usean kuukauden ajan, että saisin olla ihan yksin takapihalla. Melkein koko talvi on mennyt joko hihnassa lenkkeillen tai takapihalla emännän valvovan silmän alla. Vain kahdesti olen päässyt karkuun, kun emäntä joutui käymään sisällä ja minä jäin hetkeksi ilman sitä.
Tänään se onnen päivä koitti. Emäntä oikein tarjosi minulle ulos menoa yksin. Haistoin heti, että sillä on jokin juoni mielessä. Eihän sillä ollut edes ulkovaatteita yllään.
Tein jumin heti ovella. En mene. Tuolla on jotakin ikävää, selvästikin. Kun emäntä suostui lopulta laskeutumaan rappuselle, niin minäkin menin ulos. Tosin heti se yritti palata sisälle, ja minä menin perässä ennen kuin se ennätti sulkea oven.
Pakko haukahtaa, että kiero se kaksijalkainen on! Se keksi heitellä herkkupaloja kauemmas talosta hangelle. Enhän minä voinut niitä vastustaa. Ahneena ryntäsin vauhdilla niitä etsimään. Silloin se pakeni sisälle, ilman minua.
Tuijottelin tuimasti sitä ikkunan läpi, mutta se ei ollut moksiskaan. Puuhasi, mitä puuhasi. No, kun kerran lopultakin sallitaan, niin riehunpa yksin. Yritin minä karkuunkin, mutta en päässyt enää aidan yli. Aurinko ja lämpimät päivät olivat tehneet tehtävänsä. Emäntä tiesi varmaan sen!
Ei se vapaus ollutkaan hauskaa. Halusin emännän luokse, olipa se missä vain.
Tämä oli tänään jo toinen kerta, kun emäntä laiminlöi minua. Se ilkesi lähteä asioille. Mutisi jotakin hoitajalla ja kaupassa käynnistä. Lähes kolme tuntia oli poissa.
Nyt se on hyvitellyt julmia tekojaan. On leikkinyt jos millä lelulla, heitellyt niitä minulle. Rapsutuksiakin ja muuta hellittelyä olen saanut. Ehkä voin antaa anteeksi tämänpäiväset törkeydet. Saanhan minä vielä ruokaakin illemmalla. Saanhan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti