Kävin tänään tapaamassa kakkosäitiäni yhden hänen tyttärensä kanssa, joka on myös yksi ystävistäni. Sovimme menosta eilen siten, että haen ystäväni yhdentoista tienoilla.
Kakkosäitini vointi ja jaksaminen ovat vaihdelleet. Siksi olikin hienoa kuulla, että hän oli syömässä ruokasalissa muiden kanssa, kun menimme hänen palvelukotiinsa.
Saimme ovella käsiimme desinfiointiruiskautukset ja kasvomaskit. Ei tarvinnut omia viedä. Menimme odottamaan ystäväni ykkös- ja minun kakkosäitiä hänen huoneeseensa.
Kun hänet tuotiin pyörätuolissa, kyselin, muistaako hän minut. Sanoin varmuuden vuoksi siinä perheessä käytettävän kutsumanimeni - Moskovan Tarja. Hän ilahtui ja totesi, että nyt, kun kuulen äänen, tiedän. Niin, eihän sitä näinä päivinä ketään oikein kasvomaskin takaa tunnistakaan.
Istuskelimme, puhelimme niitä näitä. Äiti sanoi, että jutelkaa vain. Hän ei selvästikään jaksanut puhua paljon, mutta halusi kuunnella muiden jutustelua.
Ystäväni hieroi hänen käsiään. Kyseli äidiltä asioita kuin tarkistaen, muistaako äiti - ja ehkä myös, muistaako hän itse oikein esimerkiksi äidin siskojen asuinpaikat. Kumpikin muisti. Ja jopa minulla oli jokin mielikuva.
Jonkin ajan kuluttua hoitajan käytyä auttamassa äitiä ja asetettua hänet sänkyyn me aloimme tehdä lähtöä. Olin onnellinen, kun ystäväni kysyi, että haluaisinko sanoa äidille heipat ihan läheltä. En ollut uskaltanut tervehtiä kädestä koronatilanteen vuoksi.
Menin sängyn luoksee, silitin äitiä käsivarresta. Tuntui hyvältä, kun äiti tarttui käsillään käsistäni ja puristi hiljaa. Sanoimme heipat.
Äiti jäi sänkyyn makaamaan. Televisio jäi auki. Kaukosäädin hänen ulottuvilleen. Hän sai päättää, katsooko ja mitä katsoo. Ja sai torkahdella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti