Kirjoitin aiemmin, että lähes 25-vuotinen koiranomistajan elämäni päättyi. Ei se sittenkään päättynyt! Siltä nyt vaikuttaa.
Santun kuoleman jälkeen koti on tuntunut koko ajan tyhjältä. Aina kotiin tullessani se näyttää kolkolta, ikävältä. Kukaan ei touhota jaloissa innoissaan: jess, ollaan taas yhdessä. Onpa mukavaa, kun tulit!
Aikani kärvisteltyäni päätin tehdä asialle jotain. Heitin verkkoja kennelvesiin. Aikuinen tai pentu, kyllä käy.
Uskalsin tehdä tämän ratkaisun, koska fysioterapeutin ohjeet purivat ja jalkani alkoivat totella minua. Kävelykeppiä en tarvinnut enää kuin hankalissa tilanteissa. Jalkavoimani vahvistuivat. Kun vielä nuorimman siskoni tytär lupasi huolehtia koirasta, jos minä en pystykään, niin asia oli ratkaistu.
Yhdestä verkosta löytyi 3.9. syntyvä pentue. Toisesta 8.9. syntyvä. Tein alustavasti suullisen varauksen molempiin kenneleihin. Kolmas verkko ei ole vielä tuottanut tulosta. Siellä on haussa pentu tai aikuinen.
Kasvattajille kerroin, että koirasta tulee ensisijaisesti minulle kaveri. Lisäksi, mahdollisuuksien mukaan, suunnittelen siitä kaverikoiraa päiväkoteihin ja palvelutaloihin. Ja jos löydän jostain läheltä lukukoirakoulutuksen, niin sekin "työ" on mahdollinen. Koira saa olla narttu tai uros, värilläkään ei ole väliä.
Heti, kun olin päätökseni tehnyt, sytyin riemuun. Alkoi iloinen uuden perheenjäsenen odotus.
Saan tietää tosin vasta syyskuun toisella viikolla, onko minulle koiraa. Jos ei ole, niin seuraavaa tietoa joudun odottamaan siitä toisesta kennelistä.
Jos saan koiran siitä pentueesta, joka syntyy 3.9., niin pentu tulee kotiin lokakuun lopulla. Aika tuntuu jo nyt pitkältä. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että aika lentää.
Pentua odotellessa itken pois suruani Santusta. Ajan kanssa se helpottaa. Kaikilla koirillani on paikka sydämessäni. Vielä sinne yksi mahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti