Tänään tuli se puhelu perunapellolta, jota olinkin odotellut. Yritin kyllä ensin soittaa tälle perunapellolle kadonneelle ystävälleni, mutta hän ei sattunut olemaan puhelimen äärellä tai oli varattuna. Soitti sitten takaisin.
Puhelun aluksi kysäisin, mitä perunapellolle kuuluu. Äkkiä kävi selväksi, että ystäväni ei ollut tunnistanut itseään tekstistäni Haloo, kuuleeko perunapelto.
Oli hän ensin ajatellut, voisinko se olla minä. Oli sitten todennut mielessään, että en se ainakaan minä ole.
Kelpasi meidän nauraa hänen kömmähdykselleen. Ensin hän ei muistanut laisinkaan edellistä puheluamme eikä varsinkaan perunapellolle lähtemistä. Kun kerroin tarkemmin, kenen kanssa hän sinne pellolle suuntasi, palasi hänellekin sellainen hämärä muistikuva.
Tärkeintä on, että ystäväni ei ole vajonnut perunapeltoon. Hyvää on myös se, että hänen ansiostaan sain mainion aiheen kahteen blogitekstiini. Kiittelin kovin.
Tänään hänen tarkoituksenaan ei siis ollut ilmoittautua pellolta poistuneeksi. Ilmoitti, että nyt hänellä olisi minulle huonekasvien taimia, joiden kuolemista voin jatkossa yrittää estää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti