Näinä helteisinä päivinä on tehnyt johtopäätöksen, että itikoista viis. Itikoilla en tarkoota niitä pohojalaasia itikoita, lehmiä, vaan ihan itäsuomalaisia iniseviä itikoita, jotka osaavat lentää ja, valitettavasti, myös imeä verta. Eivät tuota maitoa, eivät niin.
En pidä itikoista, rakastamisesta puhumattakaan. Olen tehnyt kaikkeni, jotta ne eivät pääsisi minua kiusaamaan. Tämä kesäkuinen kuumuus on saanut minut lieventämään kantaani. En enää vihaa niitä ilkimyksiä. Kestän, ja ne alkavat jättää minut rauhaan. En ole mielenkiintoinen.
Jos kyse olisi pelkästään minusta, niin pari hyttysverkolla varustettua avointa ikkunaa ja hyttysverholla varustettu avoin takaovi sekä tornituuletin pitäisivät minut tyytyväisenä. Enhän ainakaan palele!
Mutta, mutta. Vastuullani on elävä olento. Santtu, kultainenoutaja, joka täyttää pian 13 vuotta. Sillä on kuuma, tuskallisen kuuma.
Jäähdytyskeinot ovat vähissä. Se ei tykkää uimisesta, joten järveen vieminen ei auta. En siis saisi sitä sinne. Oleskelu varjossa, okei. Viileään suihkuun vieminen, okei. Minusta, ei Santusta.
Ainoa lisä on pitää ikkunoita ja takapihan ovi yöllä auki. Silloin talo viilenee riittäväsi. Oven eteen pitää laittaa este Santulle, jotta se ei käy pitkin yötä tervehtimässä siilejä, haukkumalla tietty.
Summa summarum. Itikoista viis. Partsu kestää nekin, kunhan Santtu saa nukkua hyvin. Eikä sen terveys kärsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti