Se oli siinä. Nimittäin työurani. Tänään oli viimeinen työpäiväni ennen viimeistä vuosilomaani. Ajatukseni ovat sekaiset ja ristiriitaiset. En vielä tiedä, mitä ajatella ja mitä tuntea.
Eilen juotiin läksiäiskahvit sen porukan voimin, joka sai olla paikalla koronan vuoksi - muut taisivat olla pelaamassa nimittäin korona-peliä. Vähän pelkäsin etukäteen, että olen kuin vesiputous. Pari liikutuksenhetkeä oli kahvipöydän ääressä, mutta muutoin oli ihana ja rento tunnelma.
Jouduin toteamaan, että olivat pomo ja työkaverit kuunnelleet, mitä olen vuosien saatossa höpöttänyt, ja painaneet mieleensä. Sieltä niitä tuli takaisin mukavina ripauksina.
Itku tuli, kun oli kahdenkeskisiä hyvästejä. Ei onneksi kuitenkaan jättöjä.On hyvä tietää, että ne ihmiset ovat olemassa.
Kun tänään pääsin autooni ja käänsin sen nokan kohti vapauden tuulia, niin silloin alkoivat taas itkunpyrskähdykset. En ollutkaan niin tomera kuin aiemmin luulin.
Itku oli pakko pysäyttää, jotta selvisin kunnialla kaupassakäynnistä.
En ole koskaan kirjoittanut päiväkirjaa. Tämä blogini on vähän siihen suuntaan. Kun olen nyt uuden elämänvaiheen edessä, puran tuntojani ja ajatuksiani täällä. Itsestäni ainakin on hyvä tietää jälkikäteen, miten tässä kävi. Ja jospa joku muu saa vinkkejä tai luottamusta, että ei siinä niin pahasti käynytkään. Toivottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti