Tänään sain taas kerran kokea, että aina ei tarvitse olla kaiken maailman sirkushuveja. Riittää, kuhan vain on siinä, lähellä.
Jäbän iltaruoan jälkeen menimme takapihalle. Jo siinä vaiheessa, kun puin ulkovaatteita päälleni ja otin etupihalta petkelin kovan lumen rikkomista varten, Jäbä riemuitsi. Jee, mennään yhdessä.
Olen itselleni hyvin ankara ja koen huonoa omaatuntuoa, kun en pysty tekemään pitkiä lenkkejä jäbäräisen kanssa. Ehkä ei aina tarvitsekaan.
Jäbä ryntäsi meuhkaamaan lumessa, kiskomaan puiden katkenneita oksia ja järsimään niitä. Välillä se kävi tervehtimissä minua.
Minä puolestani lapioin märkää lunta takaoven edestä, jotta jatkossakin pääsemme ulos. Hakkasin petkelillä jäätynyttä lunta, kun sitä oli kasautunut oven taakse rappuselle.
Minun liikkumatilani on pieni. Takapihalle tippuu koko talon leveydeltä lunta katolta. Sen kolaaminen on käytännössä mahdotonta. Siksi pyörin pienellä noin neliön mittaisella alueella. Siis joko seisoskelen tai tökin lunta kauemmaksi ovesta.
Jäbä kyllä jaksoi osoittaa sitä suurta rakkautta ja riemua, kun olin vain siinä lähellä. Hienointa taisi olla, kun lapioin lumipaakkuja, joita se sai ottaa kiinni. Onnistui muuten melkein koko ajan.
Toivottavasti tämä pätee myös ihmisten välisiin suhteisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti