Tänään oli läheltä piti -tilanne - taas kerran. Tämä vain meinasi päättyä todella ikävästi. Ei ollut kaukana, etteikö tämä torstai olisi ollut Jäbän viimeinen päivä.
Katolta on syöksynyt lunta aikamoiset määrät isoina lohkareina ja seassa jäätä useana päivänä. Jäbä halusi pihalle tarpeilleen. Avattuani oveet tarkistin tilanteen. Ei näyttänyt olevan tippumassa mitään kuten arvelinkin. Jäbä ulos ja minä sisälle, kumpikin tarpeillemme.
Olin jo menossa takapihan ovelle, kun kuulin valtavaa ryminää. Ja Jäbän kauhunsekaista huutoa. En ole koskaa kuullut koiran huutavan siten. Ryntäsin niin nopeasti, etten itsekään uskonut pystyväni siihen.
Huutelin Jäbää. Ei näkynyt eikä kuulunut ääntäkään. Olin sisäsandaaleissa ja -sisävaatteissa, mutta päätin syöksyä ulos kaivamaan jäbäräistä esiin.
En ennättänyt minnekään, kun se jo tuli jättimäisen kinoksen takaa. Tarkisti varmaan, ettei lunta putoa enää katolta. Olisi edes haukahtanut elossa olemisen merkiksi!
Olin suunnattoman helpottunut. Se oli iloinen, kiehnäsi jaloissa, pyöri ympärillä, vispasi häntäänsä, kanniskeli leluja, halusi rapsutuksia. Lopulta se suorastaan romahti lattialle makaamaan. Oli niin väsynyt ja varmaan edelleen kauhuissaan.
Minä aloin pyöriä sen ympäri vähän väliä tarkistaen, että se on tajuissaan. Vihdoin ja viimein se päätti, että tämä riittää. Se siirtyi sänkyyn, missä sentään saa olla rauhassa. Nyt se jo jäystää puruluuta.
Minä olen vielä järkyttynyt. Huomasin, että olen unohtanut laittaa itselleni ruoan uuniin tulemaan. Laitan myöhemmin. Siihen asti elän leivällä, kurkulla,a jugurtilla ja marjoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti