Keskiviikko oli hyvä päivä. Jääkarhu Tuulikki palasi kotiin. Se oli tiistaiaamusta keskiviikkoiltapäivään muiden hoidossa. Nyt, kun se on saatu kuntoon, se voi olla kotona.
Kyse on autostani, Opel Mokasta. Siitä, joka on turbo ja automaattivaihteinen, näin Pokka pitää -sarjan päähenkilöä The Lady of the House Hyacynthia mukaellen. Jätän kertomatta, että autoni ei ole nelivetoinen.
Autooni tehtiin iso vuosihuolto (kahdeksas huolto) ja aika iso remontti. Jäähdytysneste ja moottoriöljy eksyivät samoihin letkuihin. Oli se aikamoista rakkautta niiltä, kun vaaransivat koko ympäristönsä ja oman olemassaolonsa oikeutuksen.
Sain "sijariksi", kuten huoltoliikkeen ammattislangiin kuulostaa kuuluvan, Hyundain, automaattivaihteinen sekin. Onneksi.
Oli hieman outoa ajella reilu 6000 kilometriä ajetulla autolla. Omallani olen ajanut lähes 194000 kilometriä. Uusi auto, uudet haasteet.
Sijari käynnistettiin nappia painamalla, ei avaimella. Onnistui, kun avain oli autossa mukana. Kun sulki ovet, sivupeilit kääntyivät sisään. Kun tuli auton luokse eikä koskenutkaan avaimiin tai autoon, niin peilit aukenivat. Ihmeellistä teknologiaa. Ja ehkä myös seurantaa.
Peruutuskamera oli niin ihmeellinen, että mieleni teki ajella vain perä edellä. Siis auton perä. Moottorin ääni oli hiljainen. Olikin hybridi. Auton alla oliuvat kitkarenkaat. En aio hankkia omaan autooni. Lumisilla teillä kokemus oli hyvä, mutta Ilomantsintiellä, jossa oli paljaat, jäiset urat, auto halusi karata käsistä.
Paljon en ajellut, kun ei ollut oma auto. Ajoin huoltoliikkeestä kotiin, kirkonkylällä muutaman kilometrin ja sitten keskiviikkona takaisin kaupunkiin.
Kun sitten lopulta istahdin Jääkarhu Tuulikin syliin, tuli lämmin olo. Vanha tuttuhan se siinä. Ajaminen sujui kuin tanssi, siis helposti. Kaikki hallintalaitteet olivat omilla paikoillaan. Pääsin takaisin kotiautooni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti