Kävinpä taas lenkillä tuossa eilen tiistaina. Ulkoiluttajan kanssa. Olin aivan innoissani. Ja vähän holtiton. Kiipeilin lumipenkkojen päälle, mutta sehän on luonnollista. Korkeammalta näkee kauemmas. Ja helposti, kun vastaan tai perässä tulee jotain mielenkiintoista.
Yhteen koulupoikaan olen tutustunut näillä lenkeillä. Sekin on innoissaan, kun tapaamme. Toivottavasti nahkamutsi ja Ulkoiluttaja ymmärtävät sopia lenkkeilyajat siten, että olen liikkeella koulun päättymisen aikaan. Saisivatkohan ne selville pojan lukujärjestyksen?
Kun tullaan takaisin pihaan, en millään malttaisi jäädä kotiin. Käyn puolihuolimattomasti tervehtimässä nahkamutsia. Riittävän kaukaa, että se ei saa minua kiinni.
Tosin ne kaksijalkaiset keksineet keinon, etten lähde Ulkoiluttajan perään. Portaiden kaiteeseen on solmittu köysi, jonka toiseen päähän Ulkoiluttaja minut sitoo jollakin liinasolmulla tai merimiessolmulla. Taluttimesta, ei kaulasta. Solmu kun solmu, kunhan ei kestäisi niin hyvin.
Kun Ulkoiluttaja tulee autolla, sen on hoksannut jekun. Se jättää auton siten, etten pääse sen luokse. Eikä sen Ulkoiluttajan tarvitse varoa minua, vaan pääsee lähtemään helposti.
Nahkamutsi nappasi kuvan minusta, kun haikeasti katselin Ulkoiluttajan perään. Omaksi ja nahkamutsin ihmeeksi auton hävittyä näkyvistä minä tulin suosiolla ovelle, ja me menimme yhdessä sisään. En edes yhtään venkoillut. Huolestuttaa. Onkohan minussa jo vähän (silloin tällöin) aikuisesn koiran elkeitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti