Tyhjä olo

Minulla on äärimmäisen tyhjä olo. Ensimmäisen kerran lähes 25 vuoteen olen ilman koiraa. Minun tieni koiran omistajana on kuljettu loppuun.

Jouduin soittamaan uudestaan  eläinlääkärille aamulla. Santtu ei syönyt vieläkään. Oksentelu jatkui lääkityksestä huolimatta. Se ei enää juonut vettäkään.

Sain ylimääräisen ajan Kivuttomalle klo 9.30. Koska Santtu ei jaksanut nousta jaloilleen, pyysin naapurin Juhania apuun. Hän nosti koirulin auton takaosaan. Toisessa päässä Kivuttoman kaksi työntekijää kantoi sen tutkimushuoneeseen.

Totesin heti alkuun eläinlääkärille, että on käytävä vakava keskustelu jatkotoimenpiteistä. Tehdäänkö lisätutkimuksia (röntgen ja ultra) ja kokeillaanko vielä hoitoa vai onko eutanasia oikeampi vaihtoehto.

Lääkäri tutki Santun tarkkaan. Laihtunut oli. Kylkiluut tuntuivat liian selvästi. Tassujen reagointi hermovastetutkimukseen oli nolla tai aivan pieni. Silmät eivät reagoineet "uhkaavaan" tilanteeseen. Kyse ei ollut näkökyvyn puutteesta, vaan siitä, että aivojen käskyt eivät mene perille.

Pyysin lääkärin arviota hoidoista. Hän sanoi, että hoitovaste lienee olematon. Kyse lienee aivokasvaimesta. Elämää voidaan pitkittää, mutta se ei olisi enää koiran elämää.

Minun oli helppoa tehdä ratkaisu. Eutanasia. Itkin, tuntui pahalta. Tiesin, että se oli ainoa oikea ratkaisu Santun kannalta. Toisen kärsimystä ei saa pitkittää. Santun sydän pysähtyi klo 10.10.

Kotona paruin muutaman tunnin - en yhtä soittoa kuitenkaan. Usean yön univaje vaati korjaamista. Nukuin tunnin päiväunet. Herätessäni olin varma, että Santtu nukkuu lattialla sängyn jalkopäässä. Kuulin jopa sen hengityksen.

Tyhjä olo jatkuu. Huomenna alan totutella koirattomaan elämään. Alan miettiä, minne saan koirankuppeja, ruokaa, puruluita, valjaat, kynsisakset, harjan. Mutta vasta huomenna.

Ikävä on kova. Elämä jatkuu.