Kun eilen saavuin Nurmeksen reissultani kotiin, jännitin palaamistani. Tiesin, että koti on tyhjä, hiljainen. Silti odotin, että joku olisi tökännyt päällään välioven sisäkuistille auki ja makaisi siinä matolla minua odottaen.
Ei ollut, ei maannut, ei odottanut.
Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että järki sanoi, ettei näin voi olla.
Postilaatikossani oli yksi kirjekuori. Sellainen neliskanttinen. Pitkitin sen avaamista. Jo kuorta laatikosta ottaessani näin sen läpi tassun kuvan. Ymmärsin, että kyse on jostain, joka liittyy kultaisennoutajani Santun kuolemaan.
Ja näin olikin. Eläinlääkäriasema Kivuton, jossa Santtu sai eutanasian, lähestyi minua kortilla. Koko henkilökunta oli allekirjoittanut kortin esittääkseen osanottonsa suruuni Santun kuoleman vuoksi.
Se oli hieno ele. Siitäkin huolimatta, että ymmärrän sen olevan osa yrityksen markkinointia.
Näin kortissa luki:
"Suurin suru on sanaton, syvin kaipaus äänetön. Tähtiin on kirjoitettu niin monta tassunjälkeä, niille kaikille on nimensä, elämänpituinen tarinansa. Ne ovat jättäneet lähtemättömän jälkensä niihin ihmisiin, jotka ovat jääneet tänne kaipaamaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti