Ei ennättänyt talo olla tyhjänä nelijalkaisista kuin pari viikkoa, kun tunkua tupaan alkoi olla. Istuskelin tuossa iltapäivällä etupihan kuistilla romaania lukemassa. Sellainen nelijalkainen, jota kissaksi myös kutsutaan, tuli aika määrätietoisesti pihaan.
Kaunis valkea Lumikki. Sen "oikea" koti on tuossa vähän matkan päässä ison tien toisella puolella. Se on kuitenkin asettunut lähinaapuriini. Ryhtynyt oikein työnjohtajaksi. Valvoo, että naapurit hoitavat hommansa kunnolla.
Lumikki on arka. Se on ennenkin eksynyt pihaani, mutta ei ole lähestynyt. On kiertänyt kaukaa. Tänään oli toinen meininki.
Se tepasteli naapurista hyvin päämäärätietoisesti. Naapurit eivät sattuneet juuri silloin olemaan kotona, joten Lumikki lähti katselemaan, mitä Partsulle kuuluu.
Olin hämmästynyt. Se tuli suoraan kohti portaita. Kuikuili nähdessään oven olevan avoinna. Ymmärsin sulkea oven, ettei tämä nelijalkainen muuta meille asumaan.
Kävellessään kohti se kurkisteli ja haisteli. Katseli, että tuonne sisälle pitäisi päästä. Rappusten alapäässä se haisteli hietikkoa, nokkosia juuri siitä kohdin, jossa Santtu vietti viimeiset hetket kotona. Taisi ymmärtää, että nyt ei talossa ole koiraa.
Sitten Lumikki nousi portaat ylös, tuli kohti, kiehnäsi ensin kuistin pöydän jalkoihin, sitten kättäni vasten, kun laskin sen riippumaan. Siinä oli siis arka kissa.
Aikansa kierreltyään se heittäytyi kuistille, venytteli ja virutteli. Pesi itseään. Nautti olostaan.
Ymmärrettyään, että tässä talossa ei sisälle pääse eikä tarjoilua ole, se poistui arvokkaasti kuistilta. Haisteli heinikkoa. Ja käveli pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti