Oikean jalkani polvilumpio on itsepäinen. Se ei tottele eikä toimi aina kuten pitäisi. Tämä tottelemattomuus alkoi jo vuonna 1982. Jos muistan oikein. Eräällä kielellä edellinen lause ilmaistaan "jos muistini ei muuta".
Olin silloin joulun alla toiseksi nuorimman siskoni luona kyläilemässä Varkaudessa. Siskoni oli silloin siellä töissä. Tarkoituksenamme oli palata kotikaupunkiini jouluksi, hyvissä ajoin, junalla.
Olimme sopineet, että eräänä päivänä tapaamme jouluostosten merkeissä kaupungilla siskoni työpäivän päätteeksi.Lähdin siskoni asunnolta hyvissä ajoin kävelemään kaupungin keskustaan. Ylitin tien. Siinä toisella puolen tietä oli kohdalla linja-autopysäkki. Linja-autot menivät vastakkaiseen suuntaan kuin minä. Noudatin siis liikennesääntöjä ja kuljin tien vasenta reunaa.
Silloin oli satanut hieman lunta. Silloin, kun talvet olivat oikeita talvia. Kuitenkin ennen suuntautumistani kaupunkiin aura-auto oli käväissyt paikalla. Juuri sataneen hienoisen lumen alla oli liukasta.
Ja kuinka ollakaan. Liukastuin, ja polvilumpioni meni sijoiltaan.
Siihen aikaan ei ollut kännyköitä. Paikalle sattui pari ihmistä. Pyysin heitä menemään tien toisella puolella olevaan taloon. jossa alakerrassa asui siskoni vuokraemäntä. Pyysin tilamaan ambulanssin.
Vuokraemäntä tuli auliisti paikalle. Hän halusi auttaa minut ylös ja viedä taloon. Sanoin, että nyt on parasta tilata ambulanssi. Hän ymmärsi, että näin on parasta.
Kun ambulanssi saapui paikalle, ainoa huoleni oli, että jaksavatko miehet nostaa minut paareille (ei baareille). Olin silloin muuten ihan muuta painoluokkaa kuin nyt - siis en laisinkaan näin lihava kuin nyt - ihan normaalipainoinen. Miehiä nauratti. He sanoivat, että ollaan tässä nosteltu painavampiakin ihmisiä. Sinä olet ihan höyhenen kevyt heihin verrattuna.
Junamatkan kotiin saatoimme unohtaa siskoni kanssa. Sen sijaan hänen miehesä ajeli Toyota Coronallaan, muistaakseni sinapinkeltaisella, Varkauteen ja haki meidät. Siinä minä jalka kipsattuna istuin kuin ruhtinatar - etu- vai takapenkillä - en muista.
Joulu ja seuraava kuukausi menivät jalka kipsissä. Vieläkin olen ylpeä, miten minä kyynärsauvojen avulla vaelsin lähikauppaan noin puolen kilometrin, kilometrin päähän, ja hain kaikki ruokaostokseni itse.
Pisteenä iin päälle oli, kun eräs jo lapsuudessa tuntemani ystäväni pistäytyi luonani. Ensin ajattelin, että poikaystävän kanssa. Vielä mitä. Olivat kihlautuneet Tapaninpäivänä. Toivat minulle ihanan lahjan, joka on vieläkin tallessa: Mauri Kunnaksen kirjan Koiramäen lapset kaupungissa.
Pahoittelen lukijani, jatkoa polvilumpioni tottelemattomuudesta seuraa vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti