Eilen sunnuntaina olin sopinut tapaamisen kaupunkiin kymmeneksi. Sen jälkeen menin erään ystäväni luokse ja sitten sisareni tyttären luokse.
Kahteen viimeiseen paikkaan olin luvannut ottaa Jäbän mukaan. Mutta mitä minä teinkään! Jätin sen kotiin, kun nukuin rokuliin. Muuten niin nopsa Jäbä on autoon mentäessä paljon hitaampi kuin minä. Kymmenen tapaamisesta ei passanut myöhästyä.
Kun menin ystäväni luokse, hän oven avatessaan kurkisteli ja kyseli, eikö Jäbä olekaan mukana. Hänen miehensä kyseli samaa tullessaan kahvipöytään. Sydämestäni viilsi ja tunsin häpeää.
Minäkin olen aina tervehtinyt ensin koirat ja vasta sitten muun talon väen. Ja olisin ollut ihmeissäni, jos nelitassuisia ei olisi löytynyt.
Viedessäni suolaisia herkkuja sisareni tyttären perheelle, hänen miehensä totesi pettyneenä: "En vieläkään nähnyt Jäbää. Olen nähnyt vain kuvista." Ja heidän tytär odotti selväskin näkevänsä Jäbän.
Tuntui pahalta. Mitä minä teinkään? Tuotin mielipahaa usealle ihmiselle. Niille, jotka tykkäävät koirista, ja selvästi erityisesti Jäbästä. Se jäbäräinen on vienyt sydämet jo pelkkien kuvien perusteella.
Onneksi ymmärsin olla tuottamatta pettymystä naapurin Riitalle ja Juhanille. Kun soitin Riitalle, että suolaiset herkut voi hakea, hän kysyi Jäbästä. Onhan Jäbäkin paikalla?
Oli, ilman muuta. Se tunnisti ihanat naapurin jo oven raosta ja yritti rynnätä heidän luokseen. Aiemman kuuden kultaisennoutajan opettamana olen oppinut varautumaan tällaisiin tilanteisiin. En kaatunut.
Jäbä oli onnessaan. Naapurin pariskunta juoksutti sitä ympäriinsä. Riitta osasi jekuttaa - poika juosta rynnisti ohi "piiloutuneen" ihmisen. Kiitos Riitta ja Juhani! Jäbä sai taas äksöniä elämäänsä.
Kai tämä sohvanvaltaaja jatkossakin pyrkii sisälle ikkunasta tuijottamalla. Ei vielä ole hylännyt minua. Hyvä, että elämässä on useita mukavia kavereita. Emäntäkin kelpaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti