Ystävyys on vekkuli juttu

Ystävyys on ihana ja vekkuli juttu. Ilman ystäviä olisi orpo ja surullinen olo. Vekkuliksi ystävyyden tekee se, että se on niin, niin monisäikeinen kuin olla voi. Ja yllättävä.

Minulla on monenlaisia ystäviä. Olen heistä jokaisesta kiitollinen, iloinen, kun ovat elämässäni.

Nämä ystävyydet ovat syntyneet eri tavoin, osa nopeastikin, osa vuosien saatossa pikkuhiljaa. Osa ystävyyksistä juontaa lapsuuteen ja nuoruuteen, osa on nistä on syntynyt aikuisiällä. Miksi jotkut sanovat, ettei aikuisena enää solmita ystävyyksiä? Ei pidä paikkaansa.

Kirjotin aiemmin kakkosäidistäni ja hänen tyttäristään, jotka ovat ystäviäni. Emme me aina ole olleet ystäviä. Elämä on vain jotekin kietonut meidät yhteen ja ystävyys on kasvanut.

Kansakoulun kolmannella luokalla tutustuin Sointuun. Hänestä tuli silloin minulle erittäin hyvä, jos ei jopa paras ystävä. Vuosien saatossa tiet veivät eri suuntiin. Sitten tapasimme uudestaan.

Tässä kohdin on sanottava, ei niin pahaa etteikö jotain hyvää. Astmani paheni siten, että jouduin osastohoitoon. Yllätyksekseni omahoitajakseni oli nimetty Sointu. Siitä ystävyys jatkui milloin tiivimmin, milloin harvemmin tapaamalla.

Työelämäni kautta olen saanut monia hyvä ystäviä. Tapaamme, kun siltä tuntuu. Josku käymme yhdessä syömässä, joskus tapaamme muutoin. Pidämme yhteyttä viestein ja puhelinsoitoin. Kolmen tähden illalliset ovat hienoja. Hienoja siksi, kun saan tavata ystäviäni.

Erään ystäväni kohtasin työssäni 1980-luvulla. Olin aloittanut konepajan vientishteerinä helmikuussa ja Marja tuli toiseksi vientisihteeriksi hieman myöhemmin. Hän muutti itselleen tuntemattomaan kaupunkiin takaisin Suomeen Ruotsista.

Tähän meidän kaksikkoon nivoutuu vielä yksi ystäväni Päivikki, joka oli opiskelukaverini Joensuun yliopistossa ja tuli konepajalle sen jälkeen, kun minä siirryin pääkaupunkiin uutta elämää etsimään.

Koirat ovat mainio apu tuttavuus- ja ystävyyssuhteiden solmimisessa. Muistan kun olin loka-marraskuussa 1996 iltalenkillä Emppu-koirani kanssa. Seisoin ojan pohjalla, jotta Emppu pääsi tarpeilleen metsän puolelle. 

Yhtäkkiä kuulin nuorehkon miehen sanovan, että kukas se siellä. Hänellä oli mukanaan karkeakarvainen kettuterrierri Keku.

Ei hän minulle niin hempeästi sanonut, vaan Empulle. Siinä ensin Emppu ja Keku ystävystyivät ja sitten ajan saatossa Kekun omistajat Seija ja Tero ja minä. Tätäkin ystävyyttä on jatkunut yli 20 vuotta.

Vapaaehtoitoiminnan kautta olen myös löytänyt ystäviä.

Ystävyys on siinä mielessä vekkuli juttu, että ystävien ei tarvitse roikkua toisissaan koko ajan kiinni. Voi olla pitkiä aikoja, kun ei olla yhteydessä. Kun sitten taas tavataan tai soitellaan, niin on kuin ei olisi mitään aikaa välissä.

Ystävyys on vekkuli juttu myös siksi, että vaikka tavallaan kaikkien kanssa yhteydenpito on samanlaista, niin puheenaiheet ovat erilaisia. Pääsee pohtimaan maailmaa monelta eri kantilta. Ja saa nauraa räkättää sydämensä kyllyydestä.

Ystävyys on vekkulia myös siksi, että kaikki ystäväni eivät tunne toisiaan. En tiedä, onko muiden kanssa samalla tavalla. Kerran olen kutsunut heidät kaikki samaan tilaisuuteen. Vuonna 2014 valmistuin yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja päätin, että ainakin kerran juhlin ja kunnolla. Kaikki eivät päässeet, mutta juhlat olivat hyvät.