Kakkosäitini täyttää tänään 90 vuotta. Onnea pitkästä elämästä!
Olen tuntenut hänet yli 50 vuotta. Se, että tunnen hänet vieläkin ja olen häneen yhteydessä, on melkein kaikkien hänen tytärtensä ansiota.
Näiden tyttärien kanssa olen pitänyt yhteyttä tavalla tai toisella. Milloin tiiviimmin, milloin harvemmin. Milloin puhelimitse, milloin tavaten. Ja tekstiviestein.
Lapsuudessa asuin perheeni kanssa kakkosäitini ja hänen perheensä vuokralaisena omakotitalon yläkerrassa.
Sieltä muutettuamme omaan taloon parin kilometrin päähän tiemme risteilivät yhteen ja erikseen. Tapasin näitä tyttäriä, joita ystäviksinikin rohkenen kutsua, ja samalla näin kakkosäitinikin ja hänen miehensä silloin, kun tämä vielä eli. Näiden kyläilyjen aikana tapasin myös perheen poikia.
Erityisen hienoa on ollut ja on edelleen, että kun tapaan kenet tahansa heistä, on kuin ei aikaa olisi kulunutkaan. On kuin olisimme jutelleet vasta eilen.
Kakkosäitini asuu nyt palvelutalossa. En ole koronan vuoksi käynyt tapaamassa häntä, mutta olen kuullut ja hän itsekin on kertonut, että hänen nykyisestä huoneestaan on mahtava näköala järvelle. Sellainen maisema rauhoittaa ja antaa mielihyvää.
Soitin kakkosäidilleni alkuviikosta. Vaihdoimme kuulumisia. Kerroin hänelle, miten tärkeä ihminen hän on ollut elämässäni.
Hänelle asia tuli yllätyksenä. En ollut koskaan puhunut enkä näyttänyt asiaa hänelle niin, että se olisi käynyt selväksi.
Liikutuin, kun hän vastasi, että sanomiseni nosti hänen itsetuntoaan.
Olen onnellinen, että kerroin sen. Toivon, että jatkossa muistan ja osaan, ja me kaikki muistamme ja osaamme, sanoa näitä hyviä asioita toisillemme. Ja myös tarkoitamme sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti