Katsoin tänään ties monennenko kerran yhdysvaltalaisen tunteisiin käyvän ekokuvan koiran ja ihmisen välisestä suhteesta, koiran uskollisuudesta, ihmisen ja koiran välisestä luottamuksesta ja rakkaudesta.
Tiesin jo aloittaessani, että ei pitäisi, sillä Hachi saa itkun pintaan. Loppupuolella viimeisen reilu puoli tuntia itkin kuin syötävä.
Elokuva on äärimmäisen koskettava. Koiraihmisenä jäin pakostakin miettimään, olenko ollut riittävän hyvä omille koirilleni. Ovatko ne voineet luottaa minuun?
Uskon, että vastaus on kyllä. Kaikki kuusi, joita minulla on ollut (nyt elossa vain yksi), ovat aina iloinneet kotiin tuloistani. Vaikka vain olisin hakenut lämmityspuita liiteristä. Pelkoa ja vieroksumista ei ole ollut.
Elokuvan myötä olen myös miettinyt vastuuta siitä, kuinka kauan voi pitää koiria. Jos saan koiran luottamaan ja rakastamaan minua, niin voinko ottaa pennun tässä iässä. Onko oikein. että koira joutuu tottumaan uuteen perheeseen, jos en pystykään pitämään sitä tai kuolen?
Pelkään, että olen silti itsekäs ja otan koiran eläkepäivieni iloksi ja Santun iloksi. Sen olen kuitenkin päättänyt, että pentua en ota. 10-15 vuotta voi olla meikäläiselle liian pitkä aika huolehtia asianmukaisesti siitä. Mutta jokin mummeli tai ukkeli, joka on jo elämää elänyt, niin sellaisen koiran voisin vielä ottaa.
Hachiko panee miettimään myös meidän ihmisten välisiä suhteita. Olemmeko riittävän luotettavia kanssaihmisillemme, jotta he voivat luottaa mehin ja siten olla uskollisia?
Jos luotamme toisiin, tuommeko sen riittävästi esiin?
Joka kerran, kun olen olen katsonut Hachiko-elokuvan, olen päättänyt, että ei enää koskaan. Sen verran riipaiseva se on.
Ja silti sen katson. Ihan hyvä. Näin moni tärkeä asia saa paikkansa, jos ne ovat unohtuneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti